Bogart Co: Dance Station (1985)

Tämä kahdeksankymmentäluvun klassikko soi tällä hetkellä kirjoittajan nappikuulokkeissa. Hienoa kamaa. Kuunnelkaa. Suurimmat hitit Princess ja All The Best Girls eivät esittelyjä kaipane, mutta levyn jakava Rainbow on myös aivan älyttömän hieno hitaanpuoleinen tunnelmointikipale. Tämä jättää sanattomaksi. Ressu Redford = KYLLÄ!

Munger Road (2011)

Tämä elokuva on yksi sellaisista löydöistä, joita ei mistään muualta olisi koskaan tullutkaan vastaan kuin tuolta elokuvien kaatopaikalta, eli netflixistä. Tämä kauhujännäri on kuvattu kahdensadan tuhannen dollarin budjetilla, eikä se saanut ilmestyessään kuin pienen levityksen Chicagon alueella. Se juuri ja juuri tuotti edes budjettinsa verran rahaa. Kyseessä on kaikenlisäksi esikoisohjaaja/käsikirjoittajan tuotos. Ja aivan älyttömän siisti elokuva onkin. Nicholas Smith on onnistunut tekemään jotakin oikeasti omaperäistä ja tyylikästä pienellä rahalla.

Munger Road ei mässäile verellä tai seksillä. Ei edes päihteiden käytöllä. Näitä kaikkia elementtejä silti pyöritellään leikitellen ilmassa, hienosti väistellen pahimmat tyylilajin kliseet. Elokuva on filmattu upeasti. Se yhdistelee toimivalla tavalla found-footage videota ja perinteistä jännärikerrontaa. Ei shaky-camia. Kummitusjutuissakaan ei mennä liian pitkälle, vaan kaikki jätetään katsojan oman mielen pureskeltavaksi. Tämä on samaan aikaan sekä elokuvan vahvin että heikoin lenkki. Munger Road päättyy täysin avoimesti. Se ei ratkaise yhtäkään herättämistään kysymyksistä. Se vain päättyy, tekstiin: "to be continued". Jatko-osa on ollut rahoitusvaikeuksissa, ilmestyneekö koskaan. Harmi. Tässä leffassa on oikeasti potentiaalia. Kannattaa tsekata.

(ps. IMDB:n mittarissa elokuvalla on vain 4,5 pisteen keskiarvo, mikä on täysin ala-arvoinen. Ilmeisesti pisteyttäjät ovat pettyneet, kun eivät olekaan nähneet kidutuspornoa.)

Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Tämä on taas yksi niistä oudoista asioista. Suurena Jim Carrey fanina on ihme, että kului 10 vuotta ennen kuin katsoin tämän elokuvan. Varsinkin kun se on seissyt hyllyssä jo aikoinaan VHS-kasettinakin. Mielikuvissani, jotka perustuivat elokuvan kansikuvaan ja elokuvan teemamusaan, elokuva oli aina sellainen pieni mestariteos. Vähän kuin graalin malja. Ehkä siksi en sitä koskaan tullut katsoneeksi, en halunnut pettyä. Nyt kun aamupäivästä käynnistelin konetta ja tutustuin hienon nykyajan keksinnön: netflixin maailmaan ja (huonoon) tarjontaan, pähkäilin muutaman hetken tämän elokuvan ja jonkin kauhusplätterin väliltä. Ehkä olisi pitänyt valita se kauhusplätteri.

Ei pidä ymmärtää väärin. Ei Tahraton mieli mikään huono elokuva ole. Mutta se on hyvin kaukana siitä kymmenen vuotta vanhasta mielikuvastani. Se ei ole mestariteos, eikä oikeastaan kovin erottuva muistakaan romanttisista komedioista. Sellainenhan se kuitenkin lopulta on. Elokuva alkaa kyllä lupaavasti, mutta sitten päähenkilön päähän tökätään jokin lähestulkoon piirretyistä tutun oloinen sukkulavehje päähän, ja elokuva seisahtuu noin tunniksi paikoilleen. Muistot, joita tämä melko nimekkäiden näyttelijöiden sakki yrittää pyyhkiä Jim Carreyn pääkopasta, eivät tuo hahmoihin mitään uutta, mitä ei jo leffan kansikuvaa katsomalla katsoja tietäisi. Jo muutaman minuutin jälkeen homma muuttuu pitkäveteiseksi. Harmi, sillä leffa on täynnä loistavia näyttelijöitä ja potentiaalia.

Toinen suuresti häiritsevä seikka elokuvassa on kuvaustyyli, kai sillä on haettu jotakin indie-leffa-mäisyyttä tai jotakin. Mutta miksi sen kameran pitää heilua koko ajan ja miksi pitää kahden sekunnin välein leikata? Levotonta, mutta tylsää katsottavaa. Joo, ei kolahtanut minuun. Näistä aiheista on tehty huomattavasti onnistuneempiakin elokuvia.

Joulupäivitytys

Joulu on taas joulu on taas, lattiat täynnä karvaa. Joulu on taas joulu on taas, Arttu Wiskari suosittu on vaan. Siis oikeasti, ihan tosi! Edellistä Sirpaleet-levyn arviotani on katsottu pian jo sata kertaa. Hienoa! Harmi sinänsä, että tuo teksti on aivan ala-arvoisen huono. Mutta klikkaajia, niitä on kyllä kiva saada välillä tähänkin rotankoloon. Itseasiassa nyt kun olen kuullut pari kertaa sitä discossa suudeltiin-kappaletta, niin sanottakoot että jos siitä napattaisiin vokaalit kokonaan pois, niin jäljelle jäisi ihan kelpo raita. No joo. Lopetetaan tämä mielistely tähän paikkaan.

Fury (2014)

Fury on loistava sota/toiminta-leffa. Brad Pittillä on hienot hiukset. Mutta yhdessä asiassa ei parane mennä lankaan, elikkä Brad Pitthän ei ole elokuvan päähenkilö, vaikka markkinointimateriaaleissa pällisteleekin isoimpana hahmona keskiössä, kuten vaikkapa tuosta ylläolevasta kuvasta voitanee huomata. Sen sijaan päähenkilö on tuo pienen pieni ukko ylhäällä takana. Että näin.

En lähtökohtaisesti pidä sotaelokuvista, saati mistään jenkkien natsivastaisuuspropagandasta tyyliin Schindlerin lista tai Pelastakaa sotamies Ryan (oliko siinä edes natseja, en muista). Huonoja elokuvia jokatapauksessa. Enkä myöskään pidä suomalaisista sotaelokuvista Rukajärven tietä lukuunottamatta. Tuntematon sotilaskin on aivan kaamea. Hyi olkoon. Mutta Fury onnistuu yllättämään. Se on karu, hahmoiltaan ja tunnelmaltaan realistinen, ahdistava, mutta ennen kaikkea viihdyttävä teos. Se pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja tyydyttää varmasti jokaisen toimintafanin nälän, ainakin hetkeksi. Elokuva jättää myöskin halun nähdä se heti uudestaan.

Kyllähän Fury silti noudattelee aikalailla tarkalleen niitä perinteisiä Hollywood-elokuvan kaavoja, en sitä kiistä. Mutta se missä Fury pistää parastaan on todella vakuuttavat henkilöhahmot. Tässä leffassa kukaan ei ole sotasankari tai puhtoinen sotilas. Samoin tarina on kerrottu persoonallisella otteella. Musiikit ovat eeppiset ja ilmassa viuhuu Star Wars laserit. Mikäpä olisi sen siistimpää.

Vanja-eno (Kansallisteatteri 2014)

Huomio lukijat. Blogin on aika uudistua ja kehittyä roskaviihteen raamatusta korkeakulttuuriseksi pyhätöksi. Siispä kävin teatterissa.

Kansallisteatterin Vanja-Eno -näytelmä on visuaalisesti näyttävä ja täynnä loistavia näyttelijöitä. Se on siirretty historiasta universaaliin ajattomaan aikaan osin modernisoimalla tekstiä, mutta se kuitenkin on samaan aikaan hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Näytelmä kertoo rappioituneesta Vanja-Enosta, joka elää maaseudulla venäläisellä tilalla pitäen siitä huolta yhdessä professorin tyttären, Sonjan kanssa. Näytelmän äänisuunnittelu on hyvin hillittyä. Eeppisen musiikin siivittämä aloitus, jossa koko lavastus, eli tuo suuri "talo" pyörii 360 astetta hitaasti ympäri dramaattisten valojen keskellä on erittäin vaikuttava. Muuten näytelmässä ei musiikkia juurikaan ole. Ovien pamahduksia tehostetaan kaikuefekteillä, samoin ratkaisevien hetkien aikana kuullaan toistuvasti kuiskausmaisesti toistettavan hahmojen nimiä. Kuten mainittua, valaistus on hyvin tarkkaan harkittua ja dramaattista. Vesi on nostettu näytelmässä tärkeäksi elementiksi. Lavalla on muutama upotettu allas, joiden vettä roiskitaan ja joihin jopa sukelletaan. Keskellä lavastusta seisoo suuri kuivunut puu, joka näytelmän puolivälin jälkeen kaatuu. Samoin vesi muuttuu hiekaksi. Tämän voidaan ajatella symbolisoivan rapistumista, kuolemaa tai vaikkapa metsien ja luonnon tuhoa, joka on näytelmässä temaattisesti tärkeässä roolissa.

Kristo Salminen esittää näytelmän nimikkohenkilöä varmalla otteella, mutta ehkä hieman yllättäen, hyvin koomisella ja fyysisellä tavalla. Krista Kosonen on Jelenana loistava. Hän tulkitsee roolia hienosti ja herättää hahmon henkiin alkuperäistekstiä kunnioittaen. Muut näyttelijät yltävät heiltä odotettavissa oleviin suorituksiin. Rimanalituksia ei nähdä. Lavastuksen mahdollistamaa korkeuseroa ei, ihme kyllä, käytetä hyväksi juuri ollenkaan. Hahmot nähdään kyllä kävelemässä talon yläosan portaita ja seisomassa parvekkeilla, mutta kaikki toiminta ja vuoropuhelu tapahtuu alhaalla, lattiantasolla. Itse henkilökohtaisesti en liiemmin välitä Tsehovin tyylistä, jossa jaaritellaan paljon, mutta tapahtuu hyvin vähän, jos ollenkaan. Varsinkin kun hänen kirjoittama dialogi ei mitään järin kiinnostavaa edes ole, siis paperilla. Näyttämöllä teksti heräsi aivan eri tavalla henkiin ja sai elämän. Ohjaaja Paavo Westerberg on onnistunut hienolla tavalla sovittamaan tekstin tähän päivään ja luomaan siitä oikeasti mielenkiintoisen teoksen.

Pitkästä kestostaan huolimatta (yli kolme tuntia) Vanja-eno ei tylsistytä saati puuduta. Se pitää katsojan otteessaan alusta loppuun ja välillä jopa tällainen itseni kaltainen skeptikko luulee katsovansa teatteriesityksen sijasta "oikeaa toimintaa". Joitain mielenkiintoisia seikkoja näytelmässä silti on, jotka pomppaavat selkeästi näytelmän yleisilmeestä silmille ja joita ei voi jättää mainitsematta. Ensimmäisenä samovaari, joka onkin vedenkeitin. Mikä tämän merkitys on? Samoin Heikki Nousiaisen esittämän professorin vaatetus on vähintäänkin mielenkiintoinen; nahkatakki ja aurinkolasit. Näyttäähän Heikki todella tyylikkäältä ja gangsterimaiselta edellämainituissa vaatteissa, mutta mikä on niiden funktio itse näytelmässä, se jää epäselväksi. Muuten puvustus on kyllä erittäin yksilinjaista ja selkeää. Kokonaisuutena Kansallisteatterin Vanja-eno on hieno esitys, joka kuvastaa hienosti yksipuolista rakkautta, välinpitämättömyyttä ja maapallon tuhoa.

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)

Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.

101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014

 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Arttu Wiskari: Sirpaleet (2014)

Kolmas kerta toden sanoo. Vanha sanonta pätee jälleen. Tällä kertaa Remu avaa levyn. Siis niinku ok. Olen oikeasti sanaton. Sirpaleet on aivan karseaa paskaa. En keksi keksimälläkään tästä levystä mitään positiivista. Wiskari kuulostaa aivan järkyttävän huonolta. Ääni on kuin honottavalla sammakolla. Sanoitukset ovat uskomattoman huonoja, ja noh... järkyttäviä. Musiikillisesti levy yrittää olla jonkintason junttidiskoa. Olisi niin mukavaa kirjoittaa kunnollinen arvostelu, mutta tämä albumi on niin järkyttävän luokaton, että sellaisen kirjoittaminen on mahdotonta. Minun Wiskari-vitsinikin ovat jo kuluneet edellisissä arvosteluissani.

Rukoilen että jokin kaunis päivä jokainen kopio tästä albumista poltetaan suuren suuressa roviossa. Tämä tekele on häpeäpilkku suomalaisen musiikin historiassa.

Ulvilan murhamysteeri (2014) - Lehdon manifesti

Ulvilan murhamysteeri on harvinaisen paska dokumentti. Elokuva on kyllä hienosti kuvattu ja leikattu. Se pitää otteessaan. Mutta ohjaaja Pekka Lehdon ihastus Anneli Aueria kohtaan on vähän liiankin näkyvää. Miten mies ei ole voinut dokumenttia tehdessään tajuta miten psykopaattista Auerin käytös on? Ja vielä tarkemmin sitä, että hän on syyllinen. Murhadokumentilta, jonka oikeuskäsittely on vielä kesken, odottaisi edes jonkintason objektiivista näkökulmaa aiheeseen, mutta ei. Lehdolla on päähänpinttymä huppupäisestä murhaajasta. Huppupää on lätkäisty leffan julisteeseenkin. Really?

Elokuva tarjoilee kyllä hienoa ja harvinaislaatuista materiaalia poliisinkuulusteluista sekä mm. erittäin mielenkiintoisen pätkän valheenpaljastuskokeesta. Jotenkin kummallisesti Lehto jättää kuitenkin mainitsematta kaikki ne seikat, jotka tukevat faktaa siitä että Auer on miehensä murhaaja. Sen sijaan hän luettelee hypoteettisia väitteitä, jotka "eivät kumoa mahdollisuutta ulkopuoliseen tekijään". Lisäksi mässäillään itkevillä lapsilla, perhekuvilla ja uudelleen itkevillä lapsilla. Ja niin, on sinne sekaan saatu ne pakolliset kuvat kiltistä perheenäidistä ankeassa putkassakin. Huoh.

Poliisit, syyttäjät ja media asetetaan täysin naurunalaiseksi. Osin syystä, osin perusteettomasti. Suurin tragedia, itse tragedian jälkeen on kuitenkin poliisin aivan amatöörimäinen käyttäytyminen murhapaikan tutkimuksissa. Auerin verijälkiä ei tutkittu. Mitä vittua? Poliisit tallustelivat murhapaikalla, sotkivat jäljet, eivät pidättäneet Aueria, vaan antoivat hänelle kaikki mahdollisuudet ensin piilottaa ja sitten lopullisesti hävittää veriset vaatteensa ja lyömäaseen. Poliisi ei tehnyt oikeastaan mitään oikein saapuessaan rikospaikalle. Ei yhtään mitään. Ja nyt meillä on jäljellä pelkkä kaaos, eikä syyllistä saada koskaan tuomittua, ei ilman tunnustusta. Ai niin, sekin jo tuli, siis tunnustus, mutta eihän sillä olekaan jostain kumman syystä painoarvoa.

No anyway, Ulvilan murhamysteeri on mielenkiintoinen elokuva niille, jotka tapaukseen ovat jo ennestään perehtyneet. Muille leffa on pelkkää propagandaa.

Twin Peaks palaa takaisin

2016: 9 uutta Twin Peaks jaksoa, David Lynch ohjaa kaikki. Voisiko viikko paremmin alkaa? Unelmamme on täytetty, rukouksiimme on vastattu. Juhlikaamme! Olen sanaton.

Lucy (2014)

Luc Bessonin kirjoittama ja ohjaama Lucy on puhdas aivot narikkaan-hömppäelokuva, mutta hyvä sellainen. Siinä ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, mutta se silti onnistuu viemään katsojan jännittävälle seikkailulle. Lucy tuskin toimii läheskään yhtä hyvin kotona kuin teatterissa katseltuna. Erityisesti aivan leffan lopussa oleva aikamatkustusepisodi toimii ihan älyttömän hienolla tavalla. Lähdin katsomaan leffaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ja täytyy myöntää että elokuva onnistui yllättämään, varsinkin alkuminuuteilla.

Morgan Freeman on Morgan Freeman. Hän on aika yksipuolinen näyttelijä, mutta mikäpäs siinä kun homma toimii. Scarlett Johanssonin kohdalla taas ulkonäkö tahtoo usein viedä huomion hienolta näyttelytyöltä, mikä sinänsä on vähän harmi. Mutta jokatapauksessa, Lucy on kyllä kaikinpuolin kivaa katseltavaa.

Pointsit myös siitä, että ne korealaiset gangsterit puhui oikeasti omaa kieltään, eivätkä englantia hassulla aksentilla. Mutta mihin katosi tuo leffan alussa esiintynyt amerikkalainen huumebisnesmies? Tai kuka ihme oli se Richard tekostetsoneineen? Käsikirjoitus on sekava ja täynnä aukkoja, mutta liikaa miettimättä niitä ei oikeastaan edes huomaa. Ja mitäpä tuosta, leffa oli silti aika hauska.

8-pallo (2013)

8-pallo on yksi hienoimmista suomalaisista elokuvista. Sitä katsoessa ei tule edes ajatelleeksi katsovansa suomileffaa. Ja se on jo aika paljon se. Katsastin pätkän tänään toista kertaa. Turha odottaa tälläkään kertaa mitään syväluotaavaa tekstiä, leffa puhukoon itse puolestaan. Jos nyt ne perusmoitteet silti listaisin: Mikko Kouki taas alasti, oi miksi? Haloo Helsingin huono laulaja, joka pilaa lähes kaikki omat biisinsä. Vapaus käteen jää on silti ihan hyvä, sitä U-käännöstä lukuunottamatta. Leppilampi on ihan hyvä, mutta hänen roolinsa on jokseenkin turha. Peteliusta olisin katsellut mieluusti enemmänkin.

Eero Aho on roolissaan niin iljettävä kuin kukaan nyt vaan voi yleensäkään olla. Ja Max Ovaska on varastaa shown pienessä narkkariroolissaan. Mika Orasmaa taitaa olla yksi maailman parhaista kuvaajista. Meinaan sen verran hienoa jälkeä hän heittää vuodesta toiseen valkokankaille. Yeah. Loppu.

Jon Stebbins: Dennis Wilson, The Real Beach Boy (kirja)

Lukaisin tämän kirjan puolisen vuotta sitten, joten antakaa anteeksi jos en kaikkea muista oikein. Jon Stebbins on arvostettu ja asiantunteva musiikkiasiantuntija ja kirjailija. Hän on raapustanut mm. neljä Beach Boys-aiheista teosta, joista tämä kyseessä oleva kirja on yksi. Kirjoja ei tietenkään ole käännetty suomeksi, eikä niitä Suomen markkinoilta saa, mutta amazon on esimerkiksi oiva paikka kirjojen etsimiseen. Omani tilasin Yhdysvalloista, kappale on alun alkaen peräisin Calgaryn kirjastosta. No anyway, jokaisen pitäisi tutustua tämän hepun traagiseen tarinaan. Kirjassa ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan Wilsonin perheen keskimmäisen lapsen elämä käydään läpi syntymästä kuolemaan, kappale kappaleelta. Jon Stebbins käytti kirjan kasaamiseen lukemattomia vuosia, hän haastatteli kaikkia mahdollisia henkilöitä, itse Dennis Wilsonia sekä hänen läheisiään, sukulaisia ja rakastajia. Kirja on siis erinomainen opus mieheen ja hänen musiikkiinsa.

Wilsonin elämäntarina on täysin ainutlaatuinen. Isänsä pelossa kasvaneesta hulttiosta kuoriutui yksi aikamme rehellisimmistä ja hienoimmista laulunkirjoittajista. Dennis Wilson ehti lyhyen elämänsä aikana rikastua, menettää kaiken, rikastua uudelleen ja taas menettää kaiken. Hän eli elämänsä täysillä loppuun asti. The Real Beach Boy sisältää lukemattomia ikimuistoisia tarinoita, joista osa on hauskoja, osa surullisia ja osa pelottavia. Mainittakoot esimerkiksi vaikkapa Dennis Wilsonin ja Charles Mansonin ystävyyssuhde, joka päättyi kaikista ikävimmällä tavalla.

Kirjassa on kokonainen luku omistettuna Charles Mansonin ja Dennis Wilsonin yhteisille ajoille.

On melko ironista, että Wilsonin ainoa sooloalbumi Pacific Ocean Blue (1977), on nimetty sen saman meren mukaan joka synnytti ja mahdollisti Dennis Wilsonin ja Beach Boys-yhtyeen maineen ja menestyksen ja johon Dennis lopulta hukkui vuonna 1983 pitkän, vuosia kestäneen itsetuhoisen kierteen jälkeen.

Gone Girl (2014)

Okei, Oscarit menee David Fincherille ohjauksesta, Gillian Flynnille käsikirjoituksesta, Trent Reznorille ja Atticus Rossille musiikeista sekä Ben Affleckille ja Rosamund Pikelle näyttelysuorituksistaan. Jaa, ai niin, eletäänkin tätä päivää. Eivät ne mene näille edellä mainituille henkilöille, mutta he kyllä ansaitsevat kaiken kunnian tästä loistavasta leffasta. Gone Girl saattaa kuulostaa tylsältä ja liian pitkältä (kestoa lähes 2,5 tuntia), mutta todellisuudessa juoni kulkee aivan omia polkujaan ja elokuva tuntuu jopa hieman liian lyhyeltä. Kyseessä ei todellakaan ole se perinteinen jenkkitrilleri.

En sen kummemmin jaksa ylistää Fincherin ohjausta, onhan hän jo aikaa sitten lunastanut paikkansa Hollywoodin taidokkaimpien ohjaajien joukosta. Nine Inch Nails-vaikutteiset musat istuvat kuvaan niin mainiosti, ettei yhtälöön kiinnitä edes liiemmin huomiota. Ben Affleck todistaa jälleen olevansa todella aliarvostettu miesnäyttelijä, vaikkakin hänen roolihahmonsa on pinnalta katsottuna hyvin yksinkertainen ja simppeli.

Gone Girl jätti minut sanattomaksi, itseasiassa se jopa hieman traumatisoi minua, enkä (päätellen muun yleisön äänekkäistä reaktioista tietyssä kohtauksessa) ollut ainoa. No, jokatapauksessa, tästä johtuu tämä tyhjäsanainen arvioni. Normaalisti suosittelisin näin hienoa elokuvaa kaikille, mutta tällä kertaa voin todeta vain että: "älkää missään tapauksessa katsoko tätä elokuvaa, tai jos katsotte, varautukaa". Ja niin, tulihan myös testattua 0,8 litran pahvimukin uusiokäyttömahdollisuuksia. Jees!

Dawn of the Planet of the Apes (2014)

Dawn of the Dead on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Dawn of the Planet of the Apes on vuoden 2014 paras elokuva. (Ainakin tässä vaiheessa kuluvaa vuotta).

Elokuvan juonta en ala sepustamaan, kuten en koskaan muutenkaan. Sen sijaan aloitetaan musiikeista. Michael Giacchinon säveltämä score on loistava. Olkoonkin että valtaosa porukasta mollaa leffan musiikkeja. Mies on hieno elokuvasäveltäjä. Hans Zimmerit ym. pellet jäävät verrattaessa jonnekin kauas kauas piiloon. The Bandin kappale The Weight soi hienossa kohtauksessa, muuten pop-musiikkia ei leffassa käytetä. Hyvin se toimii näinkin.

Näyttelijät ovat kerrassaan loistavia. Pisimmät korret vetävät Gary Oldman pienessä roolissaan, Toby Kebbell Kobana sekä tietysti Andy Serkis pääroolin Caesarina. Homma vaan toimii. Jason Clarke ns. ihmispääosassa ei taasen ole kovin kummoinen. Tietysti Malcolmin hahmokin on aika kehnosti kirjoitettu mikä edesauttaa asiaa. CGI-teknologia muutaman kuvan pientä poikkeusta lukuunottamatta toimii kuin rasvattu. Tehosteet eivät häviä Gravitylle tippaakaan, ja onhan Apinaleffan tehosteet hitusen verran haastavampiakin. Apinat vaan näyttävät niin siisteiltä, etenkin lähikuvissa. Onnistuneimmissa kuvissa on mahdotonta erottaa onko apina oikea vai pelkkää animaatiota. Niin hienosti ne on tehty. Uskokaa.

PG-13 elokuvaksi Dawn of the Apes on yllättävänkin verinen ja synkkä. Yksi fuck-sanakin kuullaan. Eli täysin lapsille suunnattu animaatiosepeilu leffa ei ole. Ohjaus on vallassaan kernaallisen mainiokasta. Kuvaajallakin on homma hienosti hallussa. Ei nähdä sitä surullisen kuuluisaa shaky-camia, vaan ihan oikeaa tyyliä. Parhaimpina ottoina mainittakoon vaikkapa elokuvan avaavat ja lopettavat lähikuvat Caesarin naamasta sekä pitkä otto jossa pääpahis Koba ajelee tankilla tykittäen konekiväärillä kaikkea mikä liikkuu. Dawn of the Apesi on monellakin tapaa samanlainen kuin Dawn of The Dead sompies, erityisesti rytmitys on hyvin samankaltainen molemmissa leffoissa.

Tykkään sitäpaitsi apinoista. Erityisesti simpansseista, gorilloista ja orangeista. Vaikka eihän ne taidakkaan olla edes apinoita (Ape, not monkey!). Tykkään myös tosi paljon hyvistä toimintaleffoista. Siksipä on siistiä nähdä simpanssi ratsastamassa hevosella samalla räiskien kahden konekiväärin voimin ihmisiä. Minusta on kuitenkin vähän surullista etteivät suomalaiset löytäneet tätä leffaa. Se putosi paikallisen teatterin ohjelmistosta jo parin viikon sisällä ensi-illastaan. Mahtaakohan pyöriä Finnkinollakaan enää kauaa.

Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 9 - Wouldn't It Be Nice

Sarjassamme kaikkien aikojen parhaat kappaleet, anteeksi, korjaan, 50 parasta Beach Boys-kappaletta, on ollut pitkä tauko. Syystä että laatimani viidenkympin lista on kannettavallani, enkä ole jaksanut käynnistää tuota konetta ja kopioida listaa sieltä. Voitanee kuitenkin olettaa että tämä kyseinen kappale sieltä löytyy.

Mitäpä tästä sen enempään löpisemään. Kappaleen lead-vocalit jakaa Brian ja Mike. Taustavokaalit ovat ehkäpä musiikkihistorian hienoimmat. Kyseinen laulu oli yksi ensimmäisistä jotka saivat minut henkilökohtaisesti koukuttumaan orkesterin musiikista. Suosikkivetoni ja kokemukseni kappaleesta oli liveveto vuonna 2012. Kappale räjähti yllättäen käyntiin Sloop John B:n keskeltä. Se oli hienoa se!

Uudempi profetia

Mun pitäisi kirjoittaa arvostelua Dawn of the Planet of the Apesista ja siitä ekasta osasta. En oo jaksanut. Syksyllä oisi tulossa konserttia Lennyltä, Apulaudalta ja Heikiltä. Näihin on liput hommattu ja sepustusta tulee näistä asianomaisista sitten kun konsertit on pidetty. Ei mulla muuta.

Tikkurila festivaali 2.8.2014 (eli: Samuli Edelmann, Stig & Kullankaivajat, Anssi Kela, Apulanta, Kolmas nainen, Happoradio, Pertti Kurikan nimipäivät, Klamydia, Reckless Love, jne...)

Illan kliimaksi.

Noniin. En tiedä voisiko festivaalilla olla kökömpää nimeä kuin Tikkurila festivaali. Joka tapauksessa olin välittömästi mukana kun kuulin esiintyjälistan. Mukavaa että kerrankin saman genren orkesterit on laitettu esiintymään samana päivänä. Ja mukana tietysti jotain muutakin, mutta jokatapauksessa ihan laadukasta sakkia suurimmaksi osaksi. Tulin paikalle Samuli Edelmannin aloitellessa. Näkemättä jäi siis ainakin Jonna Tervomaa noista tunnetuimmista artisteista. Samuli on mielestäni yksi suomen taidokkaimmista näyttelijöistä, ja ihan kelvollinen laulaja. Hänen musiikkinsa on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, mutta livenä homma toimi todella hienosti. Enpä olisi uskonut hänen osaavan hallita yleisöä niin taidokkaasti. Karismaattinen tyyppi.

Toinen yllättäjä oli Stig. Loistava keikka ja vielä loistavampi bändi. Mitäpä tuohon muuta lisäämään. Stigidilaation olisin kyllä halunnut kuulla, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei niin ei. Reckless Lovesta en ole välittänyt aiemmin. Enkä välitä nytkään. Minusta on kyllä hienoa että vielä löytyy nuoriakin kavereita jotka jaksavat pitää yllä tuota 80-lukulaista glam vaikutteista hard rock-viittaa, mutta ei se silti korvaa sitä faktaa että laulajan taidot ovat keskinkertaiset ja sävellyspuolikin jättää toivomisen varaan. Pertti Kurikan nimipäivät-orkesterilla oli hieno asenne. Parasta rehellistä punkkia mitä minä olen livenä kuullut. Ja hauskat sanoitukset. Loistava meno! Klamydia taasen oli aika valtava pettymys. Bändin lavaolemus nostatti lähinnä myötähäpeän tunteen. Viisikymppiset miehet rämpyttämässä jotain ja karjumassa lavalla värjätyt irokeesit päässään paskalla käymisestä. Mietin itsekseni: voiko suomimusa olla juntimpaa? Päädyn yksinkertaiseen tulokseen: Ei voi.

Anssi Kela oli meikäläiselle jälleen se täky, jonka ansiosta näille festareille päädyin. Eihän hänen bändinsä vieläkään pettänyt. Todella rautainen meno, jokaisen suomalaisen tulisi tuo orkesteri edes kerran elämässään nähdä. Pidät Kelan lauluista tai et, et voi kiistää etteikö soitto bändiltä pelaisi. Minulle pettymyksenä tällä festarikeikalla tuli se ettei setlist sisältänyt yhtäkään yllätystä. Odotin kuulevani "sen kuuluisan" Uuden biisin, mutta eipä sitä sitten soiteltukaan. Ensi vuoteen siis. Huoh.

Happoradio. Se Kallio-laulu on tosi siisti. Kaikki muut biisit ovatkin sitten jänniä. Ne eivät kuulosta musiikilta. Ne kuulostaa Happoradiolta. Jotenkin homma ei sytyttänyt meikäläistä livenäkään. Aki on kyllä erittäin hauska persoona ja sinänsä pätevä keulamies, mutta laulut ovat kehnoja. Ja ihmeellistä: se Kallio-biisikin toimii paremmin studioversiona.

Kolmas nainen. Olen aina pitänyt bändin hiteistä ja Pauli Hanhiniemestä, mutta täytyy kyllä myöntää että tämän bändin mahtavuus tuli minulle silti totaalisen puskista. Happoradion jälkeen totesin kolmen kitaristin loistokasta soittoa kuunnellessani itselleni, että tämähän kuulostaa aivan musiikilta! Uskomatonta miten rautaisen kirkas ja siisti soundi bändillä on. Lisäksi Hanhiniemi on lavalla sen verran kiinnostava persoona että pelkällä olemuksellaan saa tuntemattomammistakin kappaleista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Hyvää ja kaunista räjäytti pankin viimeisenä vetona. Mahtavuutta.

Illan viimeinen bändi, Apulanta oli hienoa nähdä kymmenen (!?) vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kun minä heitä olin näkemässä seisoi Temonen basson varressa. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää. Mutta mitäpä tuosta showsta nyt muuta mainitsisi, kuin sen että lippu hommattu samaisen orkesterin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Pahempi toistaan soi vielä tänäänkin, siis maanantaina päässä. Etenkin se riffi.

Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Twin Peaks : Entire Mystery (Uusi blu-ray boksi)!

Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.

Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.

Wolf Creek 2 (2013)

John Jarrat Mick Taylorina.

Wolf Creek 2 on komedia - tahaton vai tahallinen, aivan sama. Elokuvassa on yksi loistava kohtaus, loput ovat joko tylsiä tai hauskoja. Tämä yksi pitkä kohtaus löytyy elokuvan loppupuolelta. Kohtauksessa mies on vankina Taylorin kidutuskammiossa ja heidän välillään käydään pitkä ja jännittävä kisailu, minkä panoksena on vähintäänkin köysissä olevan miehen sormet. Wolf Creek 2 on täynnä todella erikoista logiikkaa. Uhreiksi joutuvat retkeilijät ovat ykkösosan tyyppejäkin tyhmempiä. Kannattaako juosta erämaan keskellä sitä ainoaa pikkuista hiekkatietä kun sadistinen murhaaja ajaa kymmenen metrin päässä isolla maasturillaan, aikomuksenaan tappaa sinut? Eikö tule mieleen hypätä sivuun puiden sekaan?

John Jarrat on hysteerisen hauska. Parhaimpina vetoina mainittakoon aloituskohtaus, jossa poliisikonstaapelin pää irtoaa yhdestä kiväärin luodista sekä kohtaus jossa kengurut valtaavat moottoritien. "Welcome to Australia, cocksuckers!". Wolf Creek 2 ei ole kauhua. Se ei onnistu pelottamaan, ja jännitystäkin se osaa luoda vain yhdessä kohtauksessa. Kyseessä ei siltikään ole tylsä elokuva. Koomisia heittoja, loistavaa näyttelyä (John Jarrat) ja upeita kuvia leffasta kyllä löytyy. Silti se on roskaa.

Kesäpäivitys - Uusi profetia

Alkuun heti pahoittelen kirjoitusten vähäisyyttä viime kuukausin aikana. Nyt on vain käynyt näin että kesäloman vietto on allekirjoittaneella ollut sen verran railakasta, etten ole kertaakaan selvinpäin koneen äärellä ollut. Ja silloin kun olen ollut, on mielessäni ollut toiset asiat kuin kirjoittaminen. Maito yhdistettynä Coca-Colaan sotkee kyllä ihmisen pään totaalisesti.

Wolf Creek (2005)

Korkeat odotukset. Pettymys. Mitä muuta tästä keskinkertaisesta kauhupätkästä voi edes sanoa? Päävihollinen, tai oikeastaan sankari, miten sen nyt sitten ottaakaan, on elokuvan hauskin ja mielenkiintoisin hahmo. Mick Tayloria esittävä John Jarrat on aivan loistava. Siinä kaikki. Elokuvan (kaiketi) päähenkilö, Ben joku on aivan saatanan ärsyttävä pelle, jonka toivoisi kuolevan mahdollisimman pian jottei häntä tarvitsisi enää ruudulla kestää. Vaan hänpä on ainoa joka jää eloon.

Elokuva on täynnä valtavia epäloogisuuksia. Sinulla on ase kädessäsi ja edessäsi sadistinen murhaaja, ei et tietenkään tapa häntä vaan juokset pakoon, vain palataksesi hetken päästä takaisin tapettavaksi. Älkää katsoko tätä elokuvaa. Tai katsokaa, ihan sama minulle. Annan kuitenkin itse vielä mahdollisuuden jatko-osalle Wolf Creek 2, mutta pelkästään John Jarratin takia. En odota liikoja.

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.

Breaking Bad osa 2

              Hups siis Breaking Bad eikä Jessica Alba. Pahoitteluni.

                Noniin.



Sarja on vienyt kaiken vapaa-aikani, enkä ole ehtinyt päivittää blogia. Sain muutama päivä sitten vihdoin viimeisteltyä viimeisen kauden ja olen erittäin tyytyväinen näkemääni. Väitän että Breaking Bad parani jakso jaksolta, tai ainakin melkein. Vitoskausi oli ehkäpä sarjan paras. Tai neloskausi. Jompikumpi kuitenkin. Walter Whiten hahmo on kirjoitettu erittäin hienosti. Samaan aikaan toivoisi hänelle onnellista loppua ja toisaalta haluaisi hänen kuolevan erittäin väkivaltaisesti. Jesse Pinkman on taas (jopa hieman yllättäen) sarjan "hyvämoraalisin" henkilö. Lukuisista töppäyksistään huolimatta kyseessä on sympaattinen hahmo, joka ei tahtoisi pahaa kellekään. Toisin kuin White, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä hänen tekonsa tappavat, kunhan vain hänen perheensä ei joudu kärsimään.

Lopulta sarja kertoo aika simppelin tarinan. Mikä tekee siitä niin loistavan? Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kehno ohjaus ja kuvaus paranevat huomattavasti sarjan jälkimmäisillä kausilla. Etenkin viimeinen kausi on täynnä aivan loistavia kohtauksia ja kuvia. Typerät hiphop-kokkausmontaasit on suosiolla jätetty pois. Kaikki sarjan näyttelijät osaavat hommansa erittäin mallikkaasti. Bryan Cranstonia ei varmaankaan tarvitse erikseen kehua. Dean Norris on mielestäni aina ollut hyvä näyttelijä, tosin hän on aina esiintynyt vain pienissä sivuosissa. On siis kiva nähdä hänet vihdoinkin hieman suuremmassa roolissa Hank Schraderina. Aaron Paul taitaa loistavasti sekä komiikan että draaman.

Sarjan loppu on erittäin tyydyttävä. Mitään ei jätetä auki, mutta tämä ei silti tarkoita että asioita syötettäisiin katsojalle tarjottimella. Päinvastoin. Finaali jättää paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jokainen hahmo saa ansaitsemansa hyvästit, ilman juustoa (tai vaihtoehtoisesti sokeria). Koukuttava. Jännittävä. Ajatuksia herättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Breaking Badia. Koskettava? -Ei niinkään. Mikään itkuohjelma Breaking Bad ei ole. En muistaakseni kertaakaan liikuttunut millään lailla koko sarjan aikana. Ja minä liikutun jopa koiranruokamainoksista.

Breaking Bad on kiva pieni sarja. Sellainen minkä ehdottomasti haluaa omistaa hyllyssään. Se ei ole mitään eeppistä X-Files taikka Lost-tyyliin, eikä se ole mystinen kuten Twin Peaks, eikä se myöskään ole täynnä toimintaa kuten 24 tai Prison Break. Breaking Bad on ns. inhimillisempi versio Brian De Palman Scarfacesta. Harvoin tulee vastaan näin tasalaatuisen loistokasta tv-sarjaa. Hyvin harvoin.

Breaking Bad

Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 8 - Baby Blue

Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"

Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.

Godzilla (2014)

Oulussakin on ne ärsyttävät kilon painavat 3D-lasit. Ei kiva. Uuden Godzillan traileri oli lupaava, erittäin lupaava. Bryan Cranston on huippulahjakas näyttelijä ja minä fanitin (ja ylpeästi fanitan vieläkin) sitä -98 Godzillaa. Alkuperäisiä aasialaisia en ole katsonut, vaikka pitäisi. Godzilla alkaa lupaavasti. Ensimmäiset puolisen tuntia ovat ihan kelvollista alustusta jollekin eeppiselle, mutta jokin silti puuttuu. Näyttelijöissä ei ole valittamista, kuvaus on erinomaista ja sitä törkeästi heiluvaa shakycamiakaan ei ole pilaamassa katselukokemusta. Okei, ehkä se jokin tulee sieltä esiin Godzillan kanssa.

Ei tule. Elokuva menettää otettaan koko ajan mitä lähemmäs loppua tullaan. Cranstonin hahmokin kuolee heti leffan alussa. Ja minä kun oletin hänen olevan päähenkilö. Ei, vaan elokuvan pääosassa seikkailee täysin persoonaton Aaron Taylor-Johnsonin roolihahmo, jonka nimeäkään en muista enää. Elokuvan alkupuolisko ja loppu ovat kuin täysin eri elokuvista. Godzilla on yksi suurimmista pettymyksistäni elokuvissa IKINÄ. Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffasta pystyy nauttimaan keskinkertaisen monsterielokuvan tavoin. Sillä sitä Godzilla on, keskinkertaista.

Sinne sun tänne on ripoteltu kyllä hienoja kuvia. Tehosteet ovat näyttäviä. Plussaa myös siitä että itse Godzillaa osataan näyttää juuri oikea määrä. Elokuvan valtava potentiaali hukkuu silti täysin typerään käsikirjoitukseen. Harmi. Ja 3D osoitti jälleen kerran turhuutensa. 3D on typerä myyntikikka, ei mitään muuta. Ja Godzilla on pannukakku, mutta pahemman makuinen.