Long Promised Road lukeutuu Carl Wilsonin hienoimpiin hetkiin. Kappale on hänen käsialaansa, tosin sanoista vastasi bändin silloinen manageri Jack Reiley. Biisi julkaistiin singlenä vuonna -71 kaksi kertaa. Se ei noussut listalle ensimmäisellä yrittämällä - mikä rikos. Toisella kertaa kakkospuolenaan saman Sur's Up-albumin 'Til I Die, se nousi sijalle 89. Voimakas kertosäe ja rauhalliset säkeistöt tekevät laulusta hyvin omintakeisen ja voimakaskontrastisen. Mikä tekee biisistä erityisen on se että Long Promised Road on Carl Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Eikä siinä vielä kaikki, hän myös soittaa raidalla kaikki instrumentit ja laulaa kaikki lauluosuudet.
Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.
Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.
Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"
Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaaja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.
Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.
Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.
Laululuetteloinen:
1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi
sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.
Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.
Anssi Kela kirjoitti eilen seuraavanlaisen facebook-päivityksen:
Nykyisin
lähes joka haastattelussa kysytään, että lähtisinkö mukaan television
suosittuihin musiikkiohjelmiin? Jos kutsuttaisiin, niin vastaisin
seuraavasti:
Vain elämää: kyllä Tähdet, tähdet: ei
Aloin välittömästi punnitsemaan ukolle sopivaa kumppania Vain elämää-ohjelman seuraavalle kaudelle. Ei tarvinnut minuuttia miettiä: Arttu Wiskari! Näen kirkkaana mielessäni kuinka Arttu Wiskari esittää koskettavan versionsa Rouva Ruususesta, Kelan pojan itkiessä vieressä. Tämän jälkeen Wiskari kiittää ja ylistää tuota mestariteosta ja kertoo kuinka paljon se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja musiikkiinsa. Seuraa Anssin vuoro astua lavalle. Hän esittää sydäntäriipaisevan tulkinnan Wiskarin Mökkitiestä. Arttu itkee vuorostaan. "Isä anna mun ajaa mökkitie lupaan että saunaan puita vieeen" Ui miten koskettavaa! Sadat tuhannet suomalaiset kuuntelevat liikuttuneina kotisohvillaan. Mennään kuukausi-pari eteenpäin. Haluan mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa, vanhaan tapaan. Mutta mitäs tämä onkaan, tapahtuma on loppuunmyyty! Höh, en pääse sisälle. Mennään taas jokunen hetki ajassa eteenpäin, olen ovelana ostanut lipun etukäteen ja saavun paikalle ajoissa. Ravintola alkaa täyttyä ihmisistä, etenkin keski-iän ylittäneistä pulleahkoista naishenkilöistä. Esitys alkaa. Joku vieressäni seisova Kela-paita päällä oleva nainen huutaa: "Vedä Mökkitie!" Ahdistus nousee. Kotona piilotan oman Kela-paitani kaapin syvimpään nurkkaan. Elämä on loppunut, maailmani on kaatunut. Vain elämää on tosi nerokas formaatti. Kaikki voittaa, etenkin levy-yhtiöt sekä neloskanavan pomot (tai kelle hyvänsä ne voittorahat meneekään). Mutta itsensä myyminen ja sen kautta uskottavuuden menettäminen, sitä ei ihan helpolla anneta anteeksi. Vain elämää-ohjelmassa jo vierailleet vanhat tähdet jotka eivät ole enää aikoihin onnistuneet luomaan uutta, säälittävät minua. Ilkka Alanko, Pauli Hanhiniemi. Arvostin teitä ennen, nykyään pelkkiä nuoruus-teitä ja niiden saavutuksia. Ja tiedän etten ole yksin.
Sain nerokkaan ajatuksen. Listaan 50 suosikkikappalettani kyseiseltä bändiltä ja vuorotellen kirjoitan jokaisesta jotakin. Kappaleet eivät ole minkäänlaisessa erityisessä järjestyksessä. Aloittakaamme siis!
Heroes and Villainsin pitkä Smile Sessions-versio musavideon kera.
Heroes and Villains on yksi mielenkiintoisimmista kappaleista ikinä. Siitä ei ole olemassa vain yhtä oikeaa versiota. Esimerkiksi vuoden -67 singlejulkaisu eroaa suuresti yllä olevasta pidemmästä versiosta. H & V seurasi Good Vibrations-jättihittiä. Se kipusi Billboard-listalla sijalle 12. Kuulostaa hyvältä, mutta kyseessä oli epäonnistuminen. Good Vibrations oli ykkönen. Brian Wilson laittoi kaikkensa Heroes & Villainsiin, odotukset olivat liiankin korkeat. Kun single ei noussutkaan ykköseksi koki Brian epäonnistuneensa. Biisin oli tarkoitus pyyhkiä kokonaan pois vanha surffi/auto imago ja tehdä Beach Boysista yhtä arvostettu bändi mitä Beatles oli. Smiley Smile-albumi julkaistiin vuonna 1967 sisältäen sekä Good Vibrationsin että Heroes & Villainsin. Albumi ei myynyt.
Heroes & Villains koostuu useista erilaisista lyhyistä osuuksista. Kappaleen Brian Wilson sävelsi olohuoneessaan sijainneessa hiekkalaatikossa. Sanat kirjoitti Van Dyke Parks. Laulua äänitettiin useissa eri studioissa, useiden kuukausien ajan. Esitetyt liveversiot eroavat toisistaan hyvinkin paljon. Oikeastaan H & V ei ole koskaan valmis, se elää yhä fanien mixatessa nauhoja uudestaan ja järkätessä eri osioiden paikkoja biisin sisällä uusiin järjestyksiin. Kukaan ei ole vieläkään keksinyt mistä kappale kertoo, mutta veikkaisin sen liittyvän jotenkin villiin länteen ja sankareihin ja vihollisiin...
Sen lisäksi että tänään huomasin blogistani kadonneen huumorin aivan tyystin, huomasin myös että minä kirjoitan aiheista jotka eivät kiinnosta kiviäkään. Kulturellin blogin kuuluisa kai olla myös ajankohtainen saadakseen seuraajia. Minä olen jämähtänyt jonnekin sinne 80-luvulle. Sivistykäämme siis ja googlataan mikä musiikin saralla on juuri nyt suosituinta. Hakusanaksi "musiikki suosittu". Vanhoja radioiden soittolistoja, ei, lisää soittolistoja, ei, AVICII, mikäs se tämä on? "Maailman suosituin elektronisen musiikin artisti AVICII Summer Sound Festivalille!" seisoo NRJ:n uutisen otsikossa. Elektronista musiikkia, jes, tästähän minä diggaan. Kaverilla on muka jotain hittejäkin. Jaahas, kuunnellaanpa hemmon levy Spotifystä.
Levyn avaa yli seitsemänminuuttinen Wake Me Up. Pitkästyn kappaleeseen parin minuutin jälkeen. Nappaan vieressäni lojuvan kitaran ja alan rämpyttää G-sointua ja D:tä. Oikeastaan muuta en sitten osaakaan. Mitä hittoa, tämä rämpytyksenihän soi yksi yhteen biisin kanssa. Ei ihmekään, tarkistan ja Wake Me Upissa käytetään paria hassua sointua. Laulu jonka minäkin, täysin soittotaidoton pelle, osaisin säveltää. Hassuintahan tässä on se että Wake Me Up on näköjään aika iso hitti. Selvä...
You Make Me on aivan järkyttävän huono ysärityylinen autotunejumputus. Hey Brotherin olen jopa kuullutkin. Kappaleessa on sentään edes jonkinlainen melodia. Halpa teknotuotanto kuitenkin pilaa pohjalla olevan (keskinkertaisen) biisin. Seuraava, kiitos. Addicted To You lähtee käyntiin ihan kivalla kasarihenkisellä rumpukoneella. Toimii. Minuutin kohdalla jotain kuitenkin tapahtuu. Siisti rumpu katoaa ja tilalle tulee tylsä pianopimputus ja rasittava naisääni. Ei toimikaan. Seuraava, kiitos. Dear Boy alkaa (yllätys, yllätys) yksinkertaisella bassobeatilla. Sitten iskee se autotuneääni. Kiitos, riittää. Seuraava potilas. Liar Liar, paskaa heti ensisekunnista lähtien. Seuraava, kiitos.
Shame On Me. Jaahas, ärsyttävä naisääni palaa jälleen. Seuraava, kiitos. Lay Me Downissa laulaa se järkyttävä wannabe-Mercury Adam Lambert. Ei, ei, ei. Ei näin. Levyn lopettaa kappale nimeltään Hope There's Someone. Mitäpä tuosta muuta sanoisi kuin että tylsää. Ja tämä albumi on myynyt miljoonia? Mitä vittua? Summer Sound Festival on yksi maailman järkyttävimmistä tapahtumista. Listaan sen samaan sarjaan Stalinin tai Hitlerin hirmutekojen kanssa. Avicii (mikä ihme se on) näyttää homoseksuaaliselta ruotsalaiselta. No, eipä tämä mikään kauneuskilpailu ole. Ihmettelen vain miksi Ruotsista puskee vuodesta toiseen tällaista roskaa.
Arvosteluni taisi nyt mennä vähän reisille. Jos luet kirjoitukseni tänne saakka, olet luultavasti joko vihasta punaisena huutamassa Avicii on paras, turpa kiinni idiootti!, tai sitten naurat höpötyksilleni. Oli kyseessä kumpi reaktio tahansa, Avicii on huonoa musiikkia. Korviini sattuu jokaisella kerralla kun elektronisesta musiikista puhuttaessa mainitaan ensimmäisenä Aviciin kaltaisia "artisteja". Jean Michel Jarre on edelleenkin se kuningas, piste.
Kyllä, se se on.
Aika moni uskoo Jumalaan. Minä uskon rock-musiikkiin ja partoihin. Huomasin tänään että blogistani on kadonnut ensimmäisten kirjoitusteni laadukas huumori. Harmi, sillä huumori on hauskaa. Jatkan kuitenkin asialinjalla. Partoja on monenlaisia:
Dennis Wilsonilla oli paras parta.
Miksi ZZ Topin Frank Parta on yhtyeen ainoa jolla ei ole partaa!? Mahtaa ukkoa nolottaa kun kavereilla on metrin letit eikä itsellä kasva, nimestä huolimatta.
Tv-parrat ovat legendaarisia. Etenkin ns. Jack-parrat:
Vähän tyylikkäämpi malli.
Lostin Jack Paimenen-tekoparta on silti legendaarisin TV-Jack-parta.
-Uouououo!
Myös itse Jeesuksella oli parta.
Tässä piirroskuvassa laulaja Anssi Kelalla on jokseenkin itämainen parta.
Parrat liittyivät 70-luvulla rock-musiikkiin oleellisesti. Mihin tämä trendi katosi? Sinne 70-luvulle kai. No onhan meillä suomalaisilla tänä päivänä edes Toni Wirtanen, joka kasvatti jokunen vuosi sitten tyylikkään leukaparran.
Very cool kansi! Levyn koko sisälehtisen taide on todella upean näköistä.
Aukio on bändilevy. Se on äänitetty perinteiseen, mutta Kelalle epätyypilliseen tyyliin studiolla yhtyeen kanssa. Toisaalta kyseessä on hieno juttu, toisaalta ei. Bändi soittaa hienosti ja on kiva kuunnella Kelan orkesterin soittajien työpanosta näin studiolevylläkin. En silti voi välttää ajatusta siitä millainen ja kuinka paljon omaperäisempi levyn äänimaailma olisi jos se olisi uskallettu tuottaa rohkeammin, vaikkapa syntikoiden kanssa. No jossittelut sikseen. Aukio on monella tapaa Kelan mestariteos, etenkin tarinankertojan roolista tarkasteltuna. On todella harmillista että levy jäi flopiksi.
Levyn avaava Huuto on siisti kipale. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista joka sisältää suoraa huumoria. Tekstiltään kappale on rautaa: "Otin rintaan tatuoinnin: Aake Kallialan pään / Se ei naurata enää". Uni-nimisessä laulussa päästään päähenkilön, kaivosmiehen, unen sisälle. Mutta kuten levyn lopussa kuulemme, kyseessä ei olekaan ihan tavallinen uni. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sisältää monta kerronnallista koukkua ja jujua jotka avautuu vasta levyn kolmen viimeisen kappaleen aikana. Kutsuisinkin Aukiota mieluummin elokuvaksi. Vaikkei se elävää kuvaa olekaan. Aika nerokasta luoda elokuva ilman kuvaa, eikö?
Kaivos on levyn tylsin kappale. Järjetön veto levy-yhtiöltä valita tuo biisi kakkossingleksi. Veikkaanpa että tuo (ja kehno markkinointi muutenkin) oli suurin syy levyn floppaamiseen. Kakkossinglenä olisi kuulunut ehdottomasti olla jopa ahdistava Romahdus. Albin Stenman on jo nimensä puolesta legenda. Vaikkakin uskonnolliset rivit: "Musta savupatsas nousi maasta taivaaseen / Kuin paholaisen sormi herjaamassa Jumalaa", heiluvat jossain karmean ja menettelevän rajamailla.
Erityisesti ylistäisin kuitenkin levyn kolmea viimeistä kappaletta. Ihme-Paluu-Aukio muodostavat trilogian joka on kokonaisuudessaan parasta mitä Kela on koskaan kirjoittanut. Paluun ollessa se kolmikon kovin. Kyseessä on musiikiltaan erittäin pirteä kappale, mutta surumieliset sanat ovat ihan omaa luokkaansa. Noita biisejä ei vaan voi ylistää liikaa. Harmi ettei niitä ole bändin kanssa ikinä(?) soitettu livenä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten.
Aukio ilmestyi väärään aikaan. Se ei uponnut kriitikoihin eikä yleisölle. Väitän että se kuitenkin kaukaisessa tulevaisuudessa tulee vielä saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Aukiolta on todella vaikea irrottaa kappaleita, levy pitää kuunnella kokonaisena ja kunnolla keskittyen. Ei autossa samalla pölisten vieressä istuvan kanssa, eikä imuroidessa tai ruokaa laittaessa. Ai niin, albumin paras kappale Paluun jälkeen on tietysti Aukion ainut hitti, Aamu. Nämä kaksi kappaletta ovatkin käytännössä saman jatkumon osat 1 ja 2. Aamu on vain yksinkertaisesti täydellinen laulu, piste. Sen hienojen sanojen monimerkityksellisyyden ymmärtää vasta koko albumin kuultua.
Aukio löytyy Spotifystä, fyysisenä kopiona sitä alkaa olla jo hieman hankalampi tavoittaa. Huuto.net taitaa olla se varmin paikka CD:n löytämiseksi. Itse löysin Aukioni Helsingin Stockmannin musaosastolta vuosi sitten. Kyseessä oli ainakin silloin viimeinen kappale.
Sanottakoon nyt vielä se että jos et pidä Aamusta, et pidä muustakaan levyllä olevasta materiaalista.
Anteeksi, minä olen sittenkin näin epätoivoinen. Wiskarin debyyttialbumi ei iskenyt. Ei sitten ollenkaan. Itsensä kidutus-metodia käyttäen laitoin seuraajan soimaan. Ilmeisesti Vexi Salmi avaa levyn "Arttu Wiskari yhtyeineen!" kuulutuksella. Naamapalmu. Taas. Onko Tappavan hiljainen rivarinpätkä täsmälleen sama levy kuin Arttu Wiskari (2011), vain eri nimellä? Kyllä on. Anteeksi Arttu, mutta en pystynyt kuuntelemaan tätä Tappavan puuduttavaa "musiikkia" kuin neljän ensimmäisen kappaleen verran. Ei tällaista roskaa pysty kuuntelemaan ilmaiseksi.
Huomaan blogissani suuren vääryyden. Suuri Aurinkolomakilpailuni ei ole saavuttanut toivomaani suosiota. Kukaan ei ole klikannut itseään voittoon! Joten linkitän kirjoituksen uudelleen, nyt on paremmat mahdollisuudet kuin koskaan voittaa itselleen loma vaikkapa Las Palmasissa. Tartu haasteeseen!
Nolotus ja myötähäpeän tunne iskee jo kansikuvaa tuijottaessa.
Muistan puolusteelleeni Tuntematonta potilasta sen soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostikin ihan ok:lta, myönnän että minuun upposi nuo junttiviittaukset. Kappale kuitenkin huononi jokaisella kuuntelukerralla. Nyt tekee pahaa kuunnella edes Wiskarin narisevaa ääntä. Sanat naurattavat. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Ehkä itse albumilla onkin huomattavasti parempi meno, ikinä ei saisi pelkän radiohitin perusteella tuomita koko artistia.
Levyn avaa Loirin kuulutus: "Arttu Wiskari bändeineen!", tai jotain sellaista. Tähän sopisi se kuuluisa naamapalmu-hymiö. Myötähäpeä pomppaa vitostasolta levelille kymmenen. Ja se on se korkein taso! Eikä itse musiikki ole edes vielä alkanut! Waikka Wiskari muuta väittääkin, on levy alusta loppuun laskelmoitu suomalaiselle junttikansalle. Jokaisessa biisissä on kymmeniä junttikulttuurin viittauksia. Jokaisessa kappaleessa pelataan varman päälle. Levy on rytmitetty varman päälle: ne hitit Mökkitie ja Tuntematon potilas löytyvät heti levyn alusta ja vieläpä peräkkäin.
Tämä video on NEROKAS.
Arttu Wiskari vaikuttaa kyllä tyyppinä todella mukavalta ja järkevältä, musiikin teko ei vaan häneltä luonnistu. Arvostan myös miehen rohkeutta lähteä hänen musiikkiaan pilkkaavaan Paparazzit-ohjelmaan mukaan silloin pari vuotta sitten. Arttu Wiskari on mielenkiintoinen tekele siinä mielessä, että aina kun luulet ettei rimaa voi enää alittaa, alitetaan se tuplasti seuraavalla kappaleella.
"
Silloin pakarat lauloi jätkien
kun mummo pitsalla hakkasi sättien,
ja huusi kovaan ääneen:
Pojat pitäkää Jumala mielessä,
ja oppikaa isienne virheistä,
niin tyttöjen kanssa pysyy housut jalassa.
Vuonna 2003, tuolloin 19-vuotias artisti, kommentoi kyseisenä vuonna ilmestynyttä Anssi Kelan toista soololevyä, Suuria kuvioita seuraavin kommentein. - Mun mielestä Kenssi Ala on kyllä ihan paska. Biiseissä ei mitään svengiä ja sanotukset on ihan paskoja.
Wirttu Arskari, näytä minulle Mökkitien svengi tai osoita Rautakauppiaan nerokkaat lyriikat. Ai niin, eihän niitä ole. Taitaa Arskari olla vain kateellinen kun ei itse lauluja osaa kirjoittaa. Tekisi mieli ihan piruuttani kuunnella miehen kakkoslevy Tappavan hiljainen rivarinpätkä. Toisaalta, en ihan niin epätoivoinen vielä ole.
Typerä harhaanjohtava promo-kuva. Non-stop ei ole toimintaa, vaan trilleriä.
Perinteistä. Seuraavaan ratikkaan aikaa 9 minuuttia. Joudun taas juoksemaan asemalta teatteriin, no eipä siinä mitään, ei ainakaan tarvitse odotella salin ulkopuolella. Ehdin vieläpä käydä vessassa ja ostaa keskikoon pippurirenkaat ja pepsin. Jäillä.
Liam Neeson esittää sen perusroolinsa, saman kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Grey:ssä, siinä susielokuvassa. Tykkäsin siitä. Non-stopista en tiennyt etukäteen muuta kuin että siinä ollaan jossain vaiheessa lentokoneessa. Itseasiassa lähes koko elokuva sijoittuu lennolle. Siistiä, tykkään näistä leffoista (mikä se genren nimi nyt onkaan). No siis sellainen Phone Booth taikka Takaikkuna-tyylinen trilleri missä ollaan vain yhdessä tilassa. Non-stopin käsikirjoitus ei sinänsä tarjoa mitään uutta tai yllättävää. Lopun kuka sen teki-twisti tuo mieleen Screamin. Elikkä elokuva siis noudattelee aikalailla perinteisen amerikkalaisen trillerin kaavoja.
Kyseessä on kuitenkin ihan kelvollinen ajantappopätkä. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia vierähtää teatterissa kuin siivillä. Popcorni- eikun siis pippurirengaskulho tyhjenee salamannopeasti. Pepsiä riittää kolmannen näytöksen alkuun saakka. Plussaa myös siitä että elokuvassa jännitys onnistutaan luomaan ilman seksiä, kiroilua tai verimässäilyä. Elokuvan jälkeen päällimmäisenä nousi ajatus Grey:n katsomisesta uudelleen. Täytyykin kurkistaa jos se jostakin internetin ihmemaailman syövereistä löytyisi. Non-stop on aikalailla aivot narikkaan viihdettä, mutta ihan kelvollista sellaista. Suosittelen.
Kyseessä on Beach Boys-solistin julkaisematon sooloalbumi. Mieheltähän on virallisesti julkaistu vain yksi sooloalbumi, Looking Back With Love (1981). Tuon levyn kaameat kappaleet on kirjoittanut aivan muut henkilöt kuin Love itse. Vaikkei Mike Love olekaan mikään Wilson, on hän parhaimmillaan loistava laulunkirjoittaja. Mike Love Not War on itseasiassa aivan mahtava albumi. Koska levyä ei virallisesti ole julkaistu pystyy sen 14 raidasta jokainen väsäämään vieläpä itselleen mieluisen soittolistan. Minun listani on seuraavanlainen:
1. Unleash The Love
2. Cool Head, Warm Heart
3. Anything For You
4. Pisces Brothers
5. 10,000 Years Ago
6. Daybreak Over The Ocean
7. Too Cruel (feat. Christian Love)
8. I Don't Wanna Know (feat. Christian Love)
9. Love Foundation
Kyseessä on loistava kesälevy, eikä albumia kuunnellessa tule miettineeksikään että musiikin takana on tosiaan lähes seitsemänkymppinen lippiksellä kaljuaan peittävä parhaat päivänsä elänyt äijä. Omat suosikkini levyltä ovat yltä löytyvät Anything For You ja Pisces Brothers. Mainittakoon että jälkimmäinen kipale julkaistiin ihan virallisestikin tänä keväänä netissä ja Mike Love esittää sitä paraikaa Beach Boysinsa kanssa myös livenä. Laulu on omistettu edesmenneelle George Harrisonille. Lisäksi Daybreak Over The Ocean julkaistiin vuoden 2012 That's Why God Made The Radiolla, viimeisellä Beach Boys-levyllä.
Olisi hienoa nähdä Mike Love Not War:in saavan oikean julkaisunkin jokin kaunis päivä. Kyseessä ei ole mikään Sibeliuksen kadonnut sinfonia, vaan laadukas hyvälle mielelle saava helposti lähestyttävä pop-albumi. Suosittelen!
Kyllä, tässä se on. Toistaiseksi vuoden 2014 huonoin kappale, tuo rasittava nimi joka pomppaa jokaikisen blogin jokaikisestä kirjoituksesta ruudulle. MIKSI!? Onneksi en kuuntele radiota, veikkaan että tätä tungetaan sieltäkin oikein kaksin käsin kuulijoiden korviin. Tämä biisi on jopa ärsyttävämpi kuin se viime vuoden "törmäsin enkeliin"-sonta.
Mihin on kadonnut oikeasti hauska kesämusa? Vielä 2000-luvun alussakin osattiin valita tehosoittoon ihan käyttökelpoista roskaa. Onko ihmisten älykkyysosamäärä laskenut vai mitä ihmettä on sattunut? Elättelen vieläkin toiveita siitä että jonakin päivänä saadaan uusi "Missä se Väinö on?". Tai edes (se ärsyttävä) "Mikä kesä?". Itseasiassa nyt kun asiaa mietin, jos "Vadelmaveneen" perään laittaa kysymysmerkin, tulee laulusta heti huomattavasti parempi. Katsokaa vaikka: "Vadelmavene?". Toimii!
Kesä lähestyy. On siis aika arvostella kesämusiikin kansainvälinen Opus Magnum. Kyseessä on tietysti Beach Boys-yhtyeen kuudes studioalbumi All Summer Long. Tämä albumi on vaan aika epeli, tänä kesänä 50-vuotta täyttävä levy joka jaksaa vieläkin yllättää ja koskettaa. Hyvä musiikki ei vanhene. Levy sisältää mm. hitit I Get Around, All Summer Long, Little Honda ja Wendy. I Get Around ja Little Honda ovat parhaat bändin "autobiiseistä". Pitää myös muistaa että All Summer Long lopettaa Beach Boysin fun in the sun-vaiheen. Tämän teoksen jälkeen aihepiiri oli jo aikalailla lypsetty loppuun.
GO!
Hushabye on levyn ainoa cover. Kyseessä on kuitenkin yksi bändin uran parhaista cover-vedoista, joten sen moittiminen on täysin aiheetonta. Levyllä on myöskin yksi instrumentaali, Carl's Big Chance. Vielä -63, Surfin U.S.A:n aikoihin bändi luotti instrumentaaleihin niin paljon että kyseisen albumin kappaleista melkein puolet ovat instrumentaalisia. All Summer Longin biisit ovat olleet erittäin mallikkaasti edustettuina myös elokuvissa. Mm. George Lucasin American Graffitin lopputeksteissä soi levyn nimikkoraita. Girls On the Beach-niminen elokuvakin on olemassa. Beach Boys jopa esiintyy kyseisessä pätkässä.
Do You Remember? on levyn heikoin kappale, lähinnä sanojensa takia. Toinen kappale jossa korviin särähtävät sanat ovat pilata kuuntelukokemuksen on Girls On the Beach. Muuten kyseessä on kyllä loistava sävellys. Mutta ne sanat...
"The girls on the beach
On the beach you'll find them there
In the sun and salty air
The girls on the beach
Are all within reach
If you know what to do
How we love to lie around
Girls with tans of golden brown
The girls on the beach
Are all within reach
And one waits there for you
(Girls on the beach)"
Girls On the Beachin pelastaa Dennis Wilsonin laulamat rivit: "The sun in her hair
The warmth of the air / On a summer day". Drive-In on hauska, nimensä mukaisesti Drive-in teatterista kertova kappale. "A big buttered popcorn and an extra large coke /
A few chili dogs and man I'm goin' broke!"
Levyn viimeinen biisi on loistava Don't Back Down. Loppuun on myöskin heitetty lyhyt pariminuuttinen täytepölinäpätkä Our Favorite Recording Sessions. Hauskaa kamaa. All Summer Long on hauska levy. Se saa kevyesti hymyilemään olematta kuitenkaan millään lailla parodiaa tai minkäänlaista huumorimusiikkia. Se saa hyvälle mielelle. Lisäksi sävellysten nerokkuus ja lauluosuuksien sovitukset ihmetyttävät jopa tällaista maallikkoa. I Get Around on yksi siisteimmistä kappaleista ja sävellyksistä ikinä. Se koostuu todella erikoisista muutamien sekuntien mittaisista, periaatteessa irrallisista pätkistä, kuten kitaraluritteluista ja vokaaliosuuksista. Nämä osuudet kuitenkin jotenkin todella kummallisesti sopivat toisiinsa kuin palapelin palaset, eikä kappaletta kuunnellessa edes tajua kuuntelevansa oikeasti hyvin monimutkaista tekelettä. Amazing!
I'm a real cool head... I'm makin' real good bread...
On olemassa vain muutama Beach Boys-albumi josta suoraan sanon: "välttäkää tätä". Still Cruisin' on yksi näistä. Kyseessä on puhdas rahastusyritys. Levy on tuotettu Kokomo-jättihitin jälkimainingeissa. Jotain hommasta kertoo jo se että uutta materiaalia on ollut niin vähän että levyn loppuun on täytynyt heittää kolme 60-luvun hittiä, I Get Around, California Girls ja Wouldn't It Be Nice. Still Cruisin' on toinen Dennis Wilsonin kuoleman jälkeen julkaistu albumi. Onneksi hän ei ollut näkemässä tätä bändin all time low:ta.
Ei Still Cruisin' ihan täyttä roskaa silti sentään ole. A-puolisko on itseasiassa aika siisti. Nimikkokappale on ihan kiva nostalgishenkinen kesäbiisi. Somewhere Near Japan oli itseasiassa paras Beach Boys-kappale moneen kymmeneen vuoteen, siis ennen uusinta That's Why God Made the Radiota. Kyseessä on alunperin John Phillipsin kirjoittama kappale, Beach Boys-version kirjoittajiksi on merkitty Phillipsin lisäksi Terry Melcher, Mike Love ja Bruce Johnston. Laulussa on vahva huume-teemaan pohjautuva surumielinen kertomus. Toimii!
Island Girl on Alan Jardinen kirjoittama Karibianristeily-henkinen pornolaulu. Ihan kiva, vaikka vähän korni onkin. In My Car on levyn ainoa Brian Wilson-laulu. Brianin kulunut falsettiääni on jopa hieman pelottava, yhdistettynä biisissä soivaan todella uhkaavaan bassosyntikka-ääniefektiin. Sanat ovat vähintääkin itsevarmat:
"Wind blowing in my hair I feel like a millionaire Radio is blasting strong Were breaking out in song Blazing trails both near and far Park my car behind a star Life is full of possibilities
In my car Im captain of my destiny In my car Oh pretty babe come cruise with me"
In My Car:ia seuraakin A-puolen viimeinen kipale, se kuuluisa Kokomo. Kuulun niihin faneihin, jotka rakastavat tuota 80-luvun kultaista ikivihreää. Se on itseasiassa kappale, joka saikin minut alunperin tutustumaan Beach Boysin "uudempaan" tuotantoon. Hieno kappale, täydellinen hitti. En tosin vieläkään ymmärrä mitä John Stamos tekee biisin musavideolla, mutta katsokaa niitä naisia ja Tom Cruisen drinkkivatkauksia!
Albumin B-puoli kuuluu syvimpään manalaan. Se lähtee käyntiin järkyttävällä Fat Boysien kanssa tehdyllä rap-kappaleella Wipe Out. Ei saatana. Sitä seuraa kyllä vielä yksi ihan kelvollinen laulu, Make It Big, mutta loput levystä onkin sitten noita vanhoja hittejä, jotka kuuluvat omille levyilleen, eivätkä tälle kasarikalkkunalle. Jos tätä lättyä ei olisi kasattu aivan näin kiireellä, olisi se voinut olla hyvinkin mallikas teos, mutta tällaisenaan se on yhtyeen kahden heikoimman albumin joukossa. Heikoin on Summer In Paradise (1992), mutta sitä ei tarvitse edes vältellä, koska sitä ei mistään ole saatavilla. Levyä myytiin todella vähän eikä uusintapainoksia ole tehty. Ymmärrettävästä syystä.
Kahdeksas studioalbumi, vaikka levytysuraa on takana vasta 3 vuotta. Aikamoinen tahti. Siitä huolimatta yksikään kiireessä julkaistu albumi ei ole huono ja joukossa on jopa loistavia levyjä, kuten -63 Surfer Girl. Today! on silti ehdoton huippu, ainakin ennen seuraavan vuoden Pet Soundsia (1966). Today:lla soi ns. post-surfrock kitara. Kappaleet ja koko levykin muistuttaa Pet Soundsia todella paljon, erot tulevat siinä että suuren orkesterin sijaan Today:lla soittaa huomattavasti pienempi bändi ja pop-musiikin perusinstrumentit kitara, basso ja rummut ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin seuraajallaan. Tosin näiden kahden välillä bändi ehti julkaista vielä kolmannenkin levyn, Summer Days (And Summer Nights!!) (1965). Tuo kyseinen levy sisältää mm. hitit California Girls ja Help Me, Rhonda, mutta on albumina melko kehno eikä pärjää Today:lle, saatika Pet Soundsille.
Today:n ensimmäinen puoli on täynnä nopeita, tanssittavia kappaleita. Toinen puolisko sisältää pelkkiä balladeja. Teemallisesti levy käsittelee rakkautta, etenkin nuoren pojan näkökulmasta. Kappaleet on rytmitetty levylle niin että paketista muodostuu yhtenäinen konsepti. Levyn aloittaa sekä lopettaa Dennis Wilsonin laulamat kappaleet. Albumilla on kaksi coveria, Do You Wanna Dance? ja I'm So Young. Loput kappaleista on Brian Wilsonin säveltämiä, sanoituksista vastaavat pääosin Brian sekä Mike Love. Levyltä ei löydy yhtäkään heikkoa kappaletta. Hienoimmat vedot ovat Dance, Dance, Dance, MAHTAVA Please Let Me Wonder, Kiss Me Baby, She Knows Me Too Well ja levyn lopettava In the Back of My Mind.
Brianin falsettiääni on ehkäpä vahvimmillaan tällä levyllä. Toki hän veti hienoja suorituksia vielä 70-luvun loppupuoliskollakin, mutta Today! on se magnum opus. Huijasin tuossa ylempänä hieman, Today! loppuu oikeasti pariminuuttiseen lavastettuun pulinaraitaan, jossa bändin jäsenet syövät hampurilaisaterioita jossain levytyssession välissä. Kyseessä on puhdas huumoritäyte: "Dick Rising from Capitol records, he's one of the greatest guys I've ever met!"
Today! kuuluu ehdottomasti jokaisen hyvää musiikkia arvostavan kuuntelijan levyhyllyyn. Kyseessä on albumi joka on ehkä Pet Soundsiakin parempi. Ja pituutta muuten löytyy ainoastaan 28 minuuttia! Tämä on hyvä seikka, sillä eihän nykypäivän puolitoistatuntisia albumeita kukaan jaksa kuunnellakaan.
Haluatko kokea puolituntisen elämyksen täynnä yllätyksiä, nousuja ja laskuja? Haluatko rauhoittua pitkän päivän jälkeen? Jos vastasit molempiin kysymyksiin kieltävästi, älä kuuntele Sunfloweria. Levy on bändin ensimmäinen julkaisu uudella levy-yhtiöllä. Suuri osa albumista äänitettiin Brian Wilsonin kotistudiossa, siinä samassa missä myös Charles Manson äänitti kuopattua esikoislevyään. Sunflowerilla on todella raikas ja kevyt soundimaailma, mutta levyllä on paljon muutakin kuin pelkkiä balladeja.
Sunflower lähtee käyntiin kahdella kovalla rock-kipaleella. Ensimmäinen, Slip On Through on Dennis Wilsonin kirjoittama. Kakkosbiisi This Whole World on taas Brian Wilsonin kyhäämä ja yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista pop-kappaleista. Laululla on pituutta alle kaksi minuuttia, mutta siitä huolimatta se musiikillisesti saavuttaa saman mihin moni yli 10-minuuttinen biisikään ei kykene. Nuotti vaihtuu lähes jokaisen lauletun sanan kohdalla. Kolmas kappale on lähes eeppinen Add Some Music to Your Day, jossa jokainen yhtyeen jäsen saa vuorotellen laulaa omat rivinsä.
Got to Know the Woman edustaa Dennis Wilsonin tylsempää puolta. Kyseessä on nopea mutta hieman junnaava bluesrock-tyyppinen laulu. Keskelle albumia on sujautettu kaksi Bruce Johnstonin kirjoittamaa balladia. Ensimmäinen näistä, Deirdre, on heikompi. Johnstonin laulujen väliin on sujautettu kolmas Dennis Wilsonin kappale, It's About Time. Laulun vetää tyylikkäästi Carl Wilson ja kyseessä on yksi yhtyeen siisteimmistä rock-kappaleista. Johnstonin toinen, Tears in the Morning julkaistiin myös singlenä ja oli jopa jossain päin maailmaa pieni hitti, vaikka itse levy totaalisesti floppasikin.
All I Wanna Do aloittaa levystä sen osuuden jonka aikana kannattaa asettua aloilleen ja sulkea silmänsä. All I Wanna Do:ta ei pidä kuitenkaan sekoittaa edellisen 20/20 (1969) -albumin All I Want to Do -kappaleeseen. Vaikka molemmat biisit tarjoilevatkin Mike Loven vokaaleja sieltä paremmasta päästä, on toinen balladi ja toinen jotain ihan muuta. All I Wanna Do on siellä God Only Knowsin kanssa kaikkien aikojen hienoimpien pop-laulujen listalla. Kyseessä on siis järkyttävän aliarvostettu ja unohdettu helmi.
Forever on Dennis Wilsonin ehkäpä tunnetuin kappale. Erityisesti laulusta kannattaa mainita taustavokaalit ja Brian Wilsonin hieno falsettiääni. Sunflower on muutenkin viimeinen levy jolla tuota Brianin "vanhaa" ääntä kuullaan viimeisen kerran lähes koko levyn mitalla. Our Sweet Love edustaa samaa linjaa All I Wanna Do:n kanssa. At My Window vie taas levyn suunnan hyvin psykedeelisille vesille:
Birds fly up
And down spinnin' round
Flyin' all around
From my window
A little brown sparraw came
Flutterin' down
Le moineau est venu
Se poser ma fenjtre
He came to my window
And as I watched him
I found myself reelin' and turnin' around
And the faster I ran
I ran out of breath and I fell to the ground
(Poof)
He came to my window
He came to my window
He came to my window
From their eyes
The people must look like miniature toys
Fly away
Fly away
Fly away
Cool, Cool Water on peräisin Smile-sessioista vuodelta -67. Keskeneräinen ja julkaisematon kappale kuitenkin äänitettiin uudelleen Sunflowerille. Kyseessä on viisiminuuttinen matka, nimensä mukaan, erittäin viileän veden maailmaan. Jos Cool, Cool Water ei ihmistä rentouta, ei sitten mikään.
Aikanaan Sunflower ei myynyt ollenkaan, eikä sitä muutenkaan järin arvostettu. Tämän vuoden elokuussa se täyttää 44-vuotta ja on saavuttanut erittäin vakaan kulttimaineen. 2003 Rolling Stone listasi Sunflowerin sijalle 380, top-500 kaikkien aikojen parasta albumia listalleen. Maailmalla liikkuu väärinkäsitys että Beach Boysin levyillä ei soittaisi itse Beach Boys, vaan pelkät palkatut muusikot. Tämä väite on hölynpölyä. Beach Boys soittaa itse suurimmalla osalla levyistään ja biiseistään, eikä pidä unohtaa että oikeastaan kaikki bändin jäsenet Mike Lovea lukuunottamatta olivat/ovat multi-instrumentalisteja. Toki mm. Pet Sounds (1966) on äänitetty lähes kokonaan pelkillä sessiomuusikoilla, mutta ei parane unohtaa että se oli tuona aikana kaikista yleisin tapa tehdä levyjä.
24 kävi kahdeksan tuotantokautensa aikana todella pitkän matkan. Samoin Jack Bauer. Erittäin kehnon kutoskauden jälkeen sarja sai vielä kaksi loistavaa tuotantokautta ja ihan kelvollisen lopun, vaikka nykytyyliin päähenkilön kohtalo pitikin jättää auki jotta myöhemmin voitaisiin vielä rahastaa samalla konseptilla. Nyt se aika on koittanut.
Ensimmäinen tuotantokausi oli parasta tv:tä aikoihin, mielestäni kyseinen kausi on edelleenkin yksi parhaista jutuista ikinä koko tv:n historiassa. Ensimmäinen kausi on ylivertainen muihin verrattuna siksi että paketti pidetään pienenä. Tapahtumat ja käänteet ovat realistisia. Bauerin hahmo on realistinen. Viimeistään neloskaudella Jack kadotti ne viimeisetkin aidon ihmishahmon piirteet ja muuttui melko ontoksi supersankariksi. Tarjoaahan kyllä myös tämä super-Jack loistavaa viihdettä ja toimintaa, mutta kaukana ollaan siitä ensimmäisien kausien piinaavasta jännityksestä.
Elisha Cuthbert oli myös ihan kiva sarjan ekalla kaudella.
Tällä hetkellä sarjan maailmassa ainoa elossa oleva oikeasti mielenkiintoinen hahmo (no Bauerin lisäksi) on Tony Almeida. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kasikaudella eikä hän myöskään ole palaamassa uuteen 12-osaiseen sarjaan. Tyhmää. Uusi Live Another Day on kyllä täynnä uusia hahmoja ja loistavia näyttelijöitä. Ehkä tällä kertaa onnistutaankin luomaan mielenkiintoisia hahmoja. Näihin uusiin näyttelijöihin sisältyy mm. Yvonne Strahovski Dexteristä, Tate Donovan, Ross McCall aliarvostetusta Crash-sarjasta ja jopa Stephen Fry heittää pienemmän roolin muutaman jakson verran.
Dennis Hopper 24:n ensimmäisellä kaudella.
Yksi syy katsoa uutta kaksnelosta on uusi tapahtumapaikka, Lontoo. Aikaisemmin sarjaahan on kuvattu Los Angelesissa, Washingtonissa ja New Yorkissa. Unohtamatta sitä Afrikassa kuvattua tv-elokuvaa. Mutta onko aika ajanut jo 24-konseptin ohitse? Kiinnostaako ketään enää? Terroristi-iskut ja presidentin salamurhajutut on nähty jo miljoona kertaa. Aikanaan 24 onnistui tuomaan näihin aiheisiin ja etenkin niiden kertomistapaan jotain uutta. Pystyykö sama sarja keksimään enää pyörää uudestaan, vai onko kaksnelosesta tullut jo pelkkä itsensä parodia? Se jää nähtäväksi. Tosin Suomen fanit saavat melko varmasti latailla jaksot laittomia teitä nähtäväkseen. Täällä ohjelma varmaan nähdään joskus seuraavalla vuosikymmenellä, kuten maan tapana on.
Olen nyt näköjään oudon rutinoitunut kirjoittelemaan vanhoista elokuvista. Pussikaljaelokuva meni ilmestyessään minulta täysin ohi, joten päätinpä sen nyt lopulta katsastaa. Romaania en ole lukenut, mutta veikkaisin että dialogi on melko suoraan käännetty sieltä elokuvaan, meinaan sen verran tökeröltä se paikoitellen maistuu. Parhaiten dialogin tarjoilee Eero Milonoff, joka pääsee roolissaan loistamaan oikein kunnolla. Jussi Nikkilän hahmo on jotenkin sivustakatsojana, joten kovin kummoisia temppuja ei Nikkilä pääse tällä kertaa esittämään. Ylermi Rajamaa on taas minulle tuntematon näyttelijä, mutta hoitaa hommansa kyllä ihan mallikkaasti. Lisäksi Janne Reinikainen tekee jälleen hauskan sivuroolin kirja/kenkäkauppiaana.
Tykkään leffan rennosta tyylistä. Mihinköhän tuo elokuvan budjetti 1,1 miljoonaa euroa on sijoitettu, ei se ruudussa missään näy. Ei sen kyllä tarvitsekaan näkyä, tarina on pieni ja toteutus sen mukaan. Kallion maisemat ja tunnelma on loistavasti tallennettu leffaan. Oikeastaan suurimmat ilot elokuva tarjoileekin tuttuja kulmia bongatessa. Alkupuolisko on hieman tylsähkö, samoin keskivaiheilla elokuva hieman laahaa. Päätös toimii. Eipä tämä elokuva paljon muuta jättänyt mieleeni. Pienoinen pettymys, juliste kun on niin siisti ja lupaava.
Päähenkilöt ovat kyllä monellakin tapaa samaistuttavia, mutta jotenkin hommasta jää puolikypsytetty maku. Hahmoja olisi voinut hieman vielä mehustaa. Ehkäpä alkuperäinen romaani on parempi.
Katsokaa tämä elokuva, hyvät ihmiset! Harvoin olen saanut nauraa yhtä paljon suomalaista elokuvaa katsoessani. Jätän tämän tekstin lyhyeksi, koska pelkät kehuarvostelut on tylsiä. Löytyy tästä elokuvasta moitittavaakin, mutta jos ne seikat antaa anteeksi on edessä todella nautittava katselukokemus.
Jussi Nikkilä on yksi taidokkaimmista uudemman sukupolven näyttelijöistä. Hän oli loistava tässäkin leffassa vilahtavan Jani Volasen kanssa jo Kukkulan kuningas -tv-lyhytelokuvassa 2009. Onhan hän tuotakin aiemmin esiintynyt kyllä keskinkertaisissa elokuvissa. Emilie de Ravin on tietysti tuttu Lostista. Hauska nähdä välillä vähän tunnetumpia tähtiä suomalaisessa komediassa. Eipä ainakaan päässseet ihmiset jälleen valittamaan että siellä ne kaikki samat naamat taas on. Romanttinen komedia on muutenkin mielenkiintoinen ja haastava genre. Ihme ettei Hulluna Saraan sitten menestynyt vaikka sillä valtava kansainvälinen potentiaali olikin.
Tommi Korpela tekee leffassa hauskan roolin Ronald Reaganin kummituksena. Samoin Janne Reinikainen tenavatähti-ohjelman juontajana. Tiina Lymin roolihahmo taas on täysin turha. Ville Virtasen hahmo saa ehkä hieman liikaa ruutuaikaa, kyseessä on kuitenkin loppujen lopuksi melko yksiuloitteinen hahmo. Erityisesti elokuvassa ollaan onnistuttu kuvauksessa. Hulluna Saraan on täynnä hyvin epäsuomalaisia, jopa täydellisiä kuvia, kuten ambulanssi kiitämässä pellon laitaa samalla kun etualalla juoksee lauma hevosia. Auringonlaskun aikaan tietysti. Upeaa!
Samuli Valkama näyttäisi olevan hyvin mielikuvituksellin ohjaaja. Tykkään läpi elokuvan ruutuun heitetyistä teksteistä ja sen yhden kohtauksen Cosmopolitan-lehden otsikoista kuvien päällä. Rohkea veto. Katsoin elokuvan juuri toiseen kertaan ja se nauratti ensimmäistä kertaa enemmän. Pituus on pidetty kivasti alle puolessatoistatunnissa. Turhia kohtauksia ei juurikaan elokuvasta löydy. Mutta suosittelen, onhan tämä hömppää, mutta hyvää sellaista. Suomessa tarvitaan tällaista lisää.
Tämä ei ole mikään syväluotaava artikkeli. Raapustan ainoastaan päällimmäisiä ajatuksiani kyseisestä tv-sarjasta. Aloin katsomaan Dexteriä erittäin myöhäisessä jälkijunassa, vasta vitoskauden pyöriessä Jenkkilässä. Katsoin kyllä pilottijakson ilmestymisvuonna, mutta ohjelma tuli Suomessa sen verran myöhään etten sitten alkanut sitä seuraamaan. Olin kyllä jo silloin suuri Michael C. Hallin fani, Mullan alla-sarjan takia. Innostuin lopulta hommaamaan Dexterin ensimmäisen kauden dvd-boksin Damon Lindelofin kehuessa Lostin vitoskauden kommenttiraidalla Mark Pellegrinon (Lostin Jacob) roolisuoritusta kyseisessä sarjassa. Pellegrino on muuten todella aliarvostettu näyttelijä. Samoin on Dexterin siskoa näyttelevä Jennifer Carpenter. Hän on mielestäni yksi parhaimmista naisnäyttelijöistä ikinä.
Miami on yksi minun suosikkikaupungeistani. Ja siksi tykkäänkin niin paljon myös Miami Vicesta. Harmi että vain Dexterin ensimmäisen kauden ensimmäinen puolisko on kuvattu oikeasti Miamissa, loput toisella puolella maata Los Angelesissa. Vääryys! Ja muuten C.S.I. Miamikin on kuvattu kokonaan Los Angelesissa. Aivan käsittämätöntä, Los Angelesista ei ole Miamiksi vaikka kuva vedettäisiinkiin lämminsävyisten filtteriefektien läpi, ei sitten millään. Noh, jokatapauksessa, Dexterin ensimmäinen kausi on aivan käsittämättömän loistava. Toinenkin kausi on hieno. Kolmas kausi on ok. Neljäs kausi on hieman kliseinen, mutta Kolmas kivi auringosta-John Lithgown roolisuoritus sarjamurhaajana on aivan jäätävän hieno. Älkää missatko neljättä kautta.
Viides kausi on ihan toimiva, aliarvostettu kausi. Kutoskausi on taas toisaalta erinomainen ja toisaalta aivan karsea. En mene sen syvemmälle sen ongelmiin, mutta no, Tom Hanksin poika pahiksena ei vaan ole kovin vakuuttava. Edward James Olmos olisi voinut olla sarjan ikimuistettavin vihollinen, mutta hän olikin pakaste. Ohos, sori, spoileri. Colin Hanks heittää tosin yhden sarjan ikimuistettavimmista repliikeistä:
Sarjan legendaarisin repliikki kuullaan silti ensimmäisellä kaudella Doakesin suusta:
Kyseinen repliikki kasvoi valtavaksi nettisensaatioksi ja lopulta sarjan tekijät innostuivat jopa nimeämään seiskakauden finaalijakson sen mukaan.
Seiskakaudella tyritään niin monta asiaa käsikirjoitustasolla että oksat pois. Suutuin sarjan tekijöitä kohtaan itseasiassa niin paljon kauden puolivälin tienoilla että lopetin ohjelman seuraamisen. Vasta vuotta myöhemmin jaksoin katsoa kauden loppuun asti. Kahdeksas, viimeinen kausi taas oli selkeä parannus. Aivokirurgi, päävihollinen, on todella hyvin kirjoitettu hahmo. Lisäksi pidin Dexterin "apupojasta". Harmi että kaikki kauden aikana kirjoitettu kehitys ja draamaa heitetään finaalissa roskikseen. Oikeasti, what the fuck? No en minä Dexterin päätösosaa vihaa. Se on sinänsä ihan toimiva jakso. Mutta mielestäni koko sarjan parhaimman ja hienoiten käsikirjoitetun henkilön ei olisi tarvinnut kuolla. Homma maistui pahasti suomalaisittain tutulle "tunnepornolle".
Harva televisiosarja on aiheuttanut yhtä paljon kohua ja paheksuntaa kuin Dexter. Onhan sarjan käsittelemät teemat erittäin arkaluontoisia. Ja muuten ihan sivumainintana, kolmoskaudesta sarjan loppuun asti mukana oleva Quinn, jota näyttelee loistava Desmond Harrington, on yksi hahmoista jota minulle tulee ikävä, jopa enemmän kuin itse Dexteriä. Dexter on kokonaisuutena yksi valtavan iso hukattu potentiaali. Jospa sarjaa olisi vain kuvattu Miamissa ja jospa käsikirjoittajat olisivat kolmoskaudesta eteenpäin olleet vähän enemmän perillä työstään. Aina voidaan jossitella. Kaikesta tästä huolimatta Dexter on silti yksi suosikkisarjoistani, ei tarinan tai juonen, vaan loistavien henkilöhahmojen takia.
Elvis Presleyn ensimmäinen albumi armeijavuosien jälkeen. Tyyliltään levy on aika kaukana Elviksen 50-luvun rock n' rollista, se muistuttaa enemmän doo-woppia ja jotakin mitä Suomessa iskelmäksi kutsutaan. Levyllä ei myöskään ole mitään valtavia hittejä, mikä itseasiassa on hyvä juttu. Ne nyt on muutenkin niin loppuun soitettu. Elviksellä oli kyllä hieno ääni ja olihan hän karismaattinen esiintyjä. Miehen musiikkikin on hyvää. Säveltäjän taitojahan hänellä ei ollut ja siksi pidän häntä yliarvostettuna muusikkona. Elvis osasi soittaa komppikitaraa ja laulaa. Hän oli aikansa Justin Bieber, vaikkakin sata kertaa parempi, mutta silti. Sori.
Fever on huono kappale, vaikkakin Elviksen coveri on parempi kuin alkuperäinen taikka muut kuulemani versiot. Muita huonoja biisejä ei tältä levyltä löydy. Tuotanto on todella puhdasta ja musiikki kuulostaa paikoitellen aivan siltä kuin se olisi tänään äänitetty. Kuuntelin levyn uudemman deluxe-editionin minkälie, kuitenkin levyn lopussa on bonuskappaleita. Erityisesti Fame and Fortune jäi hienona lauluna mieleen. Are You Lonesome Tonight on toinen hieno veto.
Tutustumisen arvoinen levy Elvis on selkä! on, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän Elviksen rokkaavammasta tyylistä ja toisaalta rehellisistä rakkauslauluista (niistä hiteistä). Tämä levy muutenkin vaatii useamman kuuntelun, kappaleet on sen verran samanlaisia etteivät ne oikein ensikuuntelulla erotu toisistaan hyvässä taikka pahassa.
Hohhoijaa, tulipa tästä nyt huono ja turha arvio, antakaa anteeksi. Ehkä se kertoo itse levystäkin sitten jotain.
Tämä saattaa olla itsemurha, mutta koitetaan. Huomaan tilastoista että sivulla on yllättävänkin paljon lukijoita, vaikka blogiin liittyneitä onkin vasta yksi. Kohta ylitetään tuhannen kävijän rajapyykki, vaikka olenkin pitänyt blogia vasta reilun viikon. Haluankin siis haastaa kaikki tämän kirjoituksen näkevät taiteen suurkuluttajat!
Liity lukijaksi ja kommentoi tähän alle mistä elokuvasta tai albumista kirjoitan seuraavaksi. Tai itseasiassa aihe voi olla mitä tahansa, päätä itse. Jos ehdostuksia tulee kommentteihin useampi, kirjoitan vähintäänkin kaikista parhaimmista jutuista jotain. Jos ehdotuksia ei tule yhtäkään, jatkan omien höpinöideni raapustamista. Haaste on voimassa toistaiseksi, joten antaa palaa vaan.
Ja niin, aurinkoloman voit sitten kommentin heitettyäsi lunastaa rahaa vastaan vaikka matkavekalta.
Simon West on aika tasapaksu ohjaaja, mutta sentään taitavampi kuin Stallone. Mielestäni tämän pätkän olisi silti saanut ohjata Harlin, mutta ilmeisesti hän ei enää ole tarpeeksi hyvää kaveria Willisin ja Stallonen kanssa. Expandables kakkosen ainoa anti on nähdä mahdollisimman monta vanhaa toimintatähteä samassa kohtauksessa. Tarinalla ei ole oikeastaan mitään merkitystä eikä toimintakaan päätä huimaa. Itseasiassa uudessa Captain America: Winter Soldierissakin oli huomattavasti laadukkaammat action-jaksot.
Sylvester Stallone on kyllä ihmeen lihaksikas tyyppi edelleen. Mutta joo, elokuvan parasta antia on Dolp Lundgrenin heitot ruotsalaisesta alkuperästään sekä Chuck Norrisin pikkuinen cameorooli. Schwarzeneggerin "I'm back" jaksaa vieläkin naurattaa. Van Damme tekee aivan älyttömän loistavaa työtä päävihollista, Vilainia, esittäessään. Periaatteessahan tämä leffa on yksi puolituoistatuntinen sketsi.
-There comes another one! BAM BAM BAM BUM -Rest in peaces.
Jotenkin tuohon suuntaan se meni.
Mitään varsinaisesti uutta kumpikaan tämän elokuvasarjan osista ei ole genreen onnistunut tuomaan. Ukkojen vanhat pätkät ovat klassikkoja ja päihittämättömiä siksi, että vaikka niissä onkin nykyisin camp-henkeä, niiden itseisarvo ei ole pelkkä räiskintä ja huulenheitto. Tai, no, itseasiassa kyllä on. Mutta niissä (esim. Commando, Terminator, Rambo, Rocky IV...) homma vaan hoidetaan kymmenen kertaa tyylikkäämmin. En myöskään ole mikään cgi-veren fani ja sitähän tässä pätkässä riittää. Sylvester Stallonen ja Schwarzeneggerin uusin Escape Plan on huomattavasti Expendables kakkosta toimivampi paketti.
On tämä elokuva silti ykkösosaa parempi. Suunta on siis noususuhteinen. Ehkä kolmososa täyttää jo oikeasti hyvän leffan kriteerit. Schwarzeneggerin fanina aion jokatapauksessa kaikki hänen uudet elokuvansa katsoa. Tosin The Last Stand-elokuvaa en ole vieläkään nähnyt. Jospa vilkaisisin sen seuraavaksi.
Kuka hullu tuonne ulos sateeseen lähtee, en minä ainakaan! Sen sijaan ajattelin katsoa uudelleen tämän parin vuoden takaisin Expendables kakkosen. Ainakin teatterissa elokuva oli ihan hauska, ykkösosaa huomattavasti parempi. Toimintakin oli paljon laadukkaampaa. En yleensä syö karkkeja, mutta tänään teki mieli vähän herätellä lapsuusaikoja. Onpa irtokarkkien hinnat nousseet taivaisiin, muistan että lapsena sai samalla rahalla moninkertaisen pussin.
No olipa tämä turhanpäiväinen kirjoitus, jatketaan vähän myöhemmin jälkitunnelmilla. Jos minulla elokuvan jälkeen mitään sanottavaa siis on...
Kelan kolmas albumi on edeltäjäänsä tasapainoisempi kokonaisuus. Levyn nimi antaa jo melko selvän kuvan pääteemasta, eli suurin osa kappaleista käsittelee rakkausteemaa, toki monista erilaisista näkökulmista. Levyn ainoa paikkansa keikkalistoilla pitänyt hitti on Jennifer Aniston. Karhusaari soi kyllä aikanaan radiossa, mutta on sittemmin unohtunut jonnekin. Anssihan on tunnettu kuvailevasta sanoitustyylistään, jokainen laulu on kuin elokuva. Tällä albumilla mies vetää tuon kykynsä aivan tappiinsa ja saavuttaakin jonkinasteisen huipun kappale-tason tarinankerronnassa. Seuraava albumi Aukio (2009) olikin jo koko levyn pituuteen mitoitettu yksittäinen kertomus ja Anssi Kela (2013) askel kohti jotain aivan uutta.
Levyn avaavalla Joella ei ole nimestään huolimatta oikeastaan mitään samaa Springsteenin Riverin kanssa. Intro muistuttaa jonkin verran Dennis Wilsonin River Songia, mutta tuo on luultavasti täysin sattumaa. Jokatapauksessa Joki ja sen perään kuultava Jennifer Aniston toimivat todella hienona avauksena tälle muuten melko rauhalliselle levylle. Rock-unelma ja Kaveria ei jätetä ovat noiden kahden kappaleen lisäksi levyn ainoat rock-vedot. Rock-unelma on kuin laulettu elokuvan käsikirjoitus:
Tikkanurkkauksesta voimasointu kajahtaa
Johnny spiikkaa: ”Kiiminki, oottekste valmiit rokkaamaan?”
Kuulijoista toinen on kaunis Aino, hän näkee Jayn
Jay hymyilee
Ja Ainon sukat pyörii
Kaveria ei jätetä taas lainaa mielenkiintoisella tavalla Mikan faijan BMW:tä. Onkohan kyseessä pelkkä vitsi vai onko tuolla lainauksella joku merkityskin, se jää epäselväksi. Huoneessa on kornista kertosäkeistöstään huolimatta yksi levyn monista huippuhetkistä ja sitä seuraava Karhusaari toimii kappaleelle jonkinlaisena kakkososana. Toimii!
Rakkaus on murhaa, levyn nimikkoraita, on nimensä mukaisesti aika masentavan oloinen biisi. Hienot yksityiskohtaiset sanat tekevät kappaleesta helposti samaistuttavan. Siis jos olet kävellyt keväällä Bulevardia tai katsellut näyteikkunaa roskapussi kädessäsi. Älä mene pois on levyn kaunein kappale, vaikkakin Pekka Kuusiston viulu on lähellä pilata homman heti alkuunsa. Älä mene pois toimii kaikista parhaiten akustisesti pelkän pianon taikka kitaran kanssa. Alla oleva veto on taltioiduista paras.
Hakaniemen harmaa mies on puhdasta parhautta. Kappale sijoittuu juhannuksen jälkeiseen aamuun, hiljaiselle Hakaniemen torille. Anssi tuntuu taitavan nämä kummituskappaleet hienosti, antaa tulla lisää vaan. Kuitenkin kappaleen viimeisestä säkeistöstä löytyy se hienoin käänne: "Hissillä toiseen kerrokseen / Käytävän päästä löydän huoneen / Siellä minuun takertuu / Maailman pienimmät sormet". Levyn lopettava Insomnia on kuvaus myrsky-yöstä. Siis pintapuolisesti. Musiikillisesti kyseessä on todella mielikuvituksellinen kappale, vaikka yksinkertainen onkin. Akustisen kitaran näppäily luo hienon tunnelmanjakertosäkeistö on yksinkertaisuudessaan yksi miehen parhaista:
"Mietin sua
Mietin mua
Ja tietä jolla kuljetaan
Matka on
Vielä loputon
Moni loppu onneton
Vierelläni unta näät
Tiedän että selvitään
Sillä meidät
Tehty on kestämään"
Karhusaari ja Insomnia ovat levyn parhaat kappaleet, mutta joukosta ei silti löydy yhtäkään kehnoa taikka keskinkertaista biisiä. Jokainen laulu toimii. Rakkaus on murhaa on tutustumisen arvoinen teos, ellet sitten satu olemaan tunteeton sika jota levyn teemat eivät kosketa.
Paleface valitsi joukon räppäreitä ja tuottajia jotka sitten väsäsivät J. Karjalaisen Et ole yksin-albumin raidoista täysin uusia, itsenäisiä kappaleita. Kyseessä ei siis ole perinteinen remix-levy, vaan enemmänkin jonkinsortin fan-fictionin tapainen itsenäinen teos. Ainoastaan Paleface, Tommy Lindgren ja Asa ovat minulle ennestään tuttuja levyn artisteista. En ole mikään suomiräpin suurkuluttaja, mutta pidän todella paljon Palefacen ja Lindgrenin tuotannosta.
Levyn avaava Miljoona vuotta on erittäin hyvä kappale. Koko albumin parhaita. Ei se yhtä hyvä ole kuin alkuperäisteos Meripihkahuone, mutta ei se nyt hirvittävän kaukanakaan siitä ole. Kakkobiisi Et ole yksin on hieman tylsähkö, aivan kuten samanniminen esikuvansakin. Nykyään näin on hieman parempi kyhäelmä. Kappaleen on tehnyt Kevin Tandu & Toinen Kadunpoika, ihan tuntemattomia nimiä minulle, mutta kyllä he hommansa osaavat. Nykyään näin on myöskin levyn toinen sinkkubiisi, selkeästi J. Karjalaisen tarttuvan kertosäkeen ansiosta.
Tommy Lindgrenin Mitätön, Riisinjyvän pohjalta tehty kappale on levyn paras. Ainakin toisen kuuntelukerran jälkeen. Kun Karjalainen vetää: "Hei eiks tää oo mitään?" ja Lindgren vastaa: "No on se jotain", ei voi olla hymähtämättä. Hienot sanat. Lindgrenillä on muutenkin juuri oikeanlainen hypnoottinen tyyli räpätä. Eipä löydy Suomenmaasta vastaavaa äänenkäyttäjää.
Käänteinen matadorikin on ihan kiva laulu. Oikeastaan kaikki levyn biisit on ihan kivoja, paitsi Mi Chica Canela, Junon ja Alex Sandungan kyhäämä kipale on ärsyttävä. Juno nyt on muutenkin aina ärsyttävä. Palefacen Ingouba, Kreosootin pohjalta värkätty kappale jättää myöskin jotenkin kylmäksi.
Nyt kolisee on huomattavasti tasapainoisempi teos kuin Karjalaisen alkuperäinen Et ole yksin. Se ei kuitenkaan sisällä yhtä ikimuistoista musiikkia kuin alkuperäisteoksen parhaimmat biisit. En osaa sanoa kumpi levy lopulta on parempi. Nyt kolisee-levyn paras biisi on huomattavasti Karjalaisen levyn parasta heikompi. Toisaalta Nyt kolisee-levyllä Karjalaisen levyn heikoimpia biisejä on hienosti ehostettu paremmiksi.
Musiikista kuulee sen että porukalla on ollut hauskaa levyä tehdessä. Se on mielestäni levyn suurin plussa ja syy miksi tätä yleensäkään jaksaa kuunnella.
Kuva vuoden 2012 50-vuotiskiertueelta.
Jotta seuraava teksti ei menisi liian syvälliseksi ja monimutkaiseksi, jaottelen yhtyeen live-vaiheet yksinkertaisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen sisältää vuodet 1962-1971, toinen vuodet 1972-1983 ja viimeinen 1983-2013. Jaottelua voisi tehdä huomattavasti enemmänkin, mutta en itse tykkää liiasta hifistelystä. Beach Boys on liveorkesterina vaihdellut kokoonpanoa todella paljon, vaikkakin ydinryhmä pysyikin ainakin 80-luvulle asti lähestulkoon samana. Esitysten laatu on vaihdellut vuosien varrella todella radikaalisti ja tämän takia pieni artikkeli onkin paikallaan, etenkin syystä että vastaavia kirjoituksia ei suomenkielellä ennestään löydy.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Wilsonin veljekset Brian, Dennis ja Carl sekä koulukaveri Alan Jardine ja Wilsonien serkku Mike Love. Alanin kuitenkin korvasi hetkellisesti naapuri David Marks, joka soitti yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Kukaan jäsenistä ei oikeastaan osannut soittaa instrumenttejaan ensimmäisillä levyillä 60-luvun alussa. He oppivat tehdessä. Dennis ei saanut rumpuihinsa minkäänlaista opetusta, vaan hän kehitti täysin omanlaisensa soittotyylin, voimakkaan rummutuksen, joka hajotti yhden lyhyen keikan aikana vähintään kymmenen rumpukapulaa... Carl Wilson ja Alan Jardine soittivat kitaraa. Etenkin Carl kehittyi vuosien saatossa erittäin päteväksi lead-kitaristiksi. Brian soitti bassoa. Mike lauloi ja jauhoi purkkaa.
1965.
Identtinen raitapaitatyyli oli bändin managerin, Wilsonin veljesten isän, Murry Wilson idea. Kyseiset paidat pysyivätkin bändin päällä vuoteen 1966 saakka. -67 vanhentuneeseen surf-imagoon liian voimakkaasti yhdistetyt paidat vaihtuivat valkoisiin pukuihin. Alkuvuosien live-esitykset ovat nopeita ja pelkistettyjä. Surf-kitarasoundi on jutun ydin Dennis Wilsonin kovan rytmin ja Brianin falsetin kanssa. Nuo kolme elementtiä yhdistettyinä tekivät bändistä yhden 60-luvun alun kovimmista rock-bändeistä. Siis ennen the Beatlesia tai Rolling Stonesin suosiota. Mainittakoon vielä että Dennis oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen) rumpali, joka heilutti tukkaansa rytmin mukana. Ja tämähän sai kaikki teinitytöt sekaisin!
Massojen ihailu kääntyi nopeasti 60-luvun puolivälissä brittiläisen rockin puolelle. Yhtäkkiä the Beatles oli muodissa ja Beach Boys oli lähinnä nolo nuoruusajan ihastus. Sekään että bändi oli jättänyt surffi- ja hot rod-biisinsä jo vuonna -64 ja siirtynyt tuottamaan huomattavasti kypsempää musiikkia ei muuttanut faktaa: Beach Boys oli out. Good Vibrations-sinkku vuonna -66 nosti bändin vielä hetkeksi maailman huipulle. Edessä oli kuitenkin kuivat vuodet.
60-luvun loppupuoliskolla bändi joutui esiintymään mm. vanhainkodeissa ja puolityhjissä konserttisaleissa. Siis Yhdysvalloissa. Ironisesti Britanniassa Beach Boys-yhtyeen musiikkia arvostettiin todella paljon ja levytkin menivät siellä paremmin kaupaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa levyt floppasivat totaalisesti. Brian ei kestänyt kiertue-elämän stressiä ja olikin jättänyt kiertuebändin jo vuonna -65. Hänet korvasi hetkellisesti legendaarinen Glen Campbell, mutta sijaiseksi vakiintui pian Bruce Johnston. Monien fanien oli vaikea sulattaa Brianin, musiikillisen johtajan, puuttumista kokoonpanosta.
Jopa punkin suuntaan kallistuva All I Want To Do livenä vuonna 1968.
Uusi vuosikymmen toi mukaan suuret muutokset. -72 mukaan otettiin the Flames-yhtyeen Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar. Uutta rumpalia tarvittiin Dennis Wilsonin loukattuaan kätensä onnettomuudessa niin pahasti ettei hän pystynyt soittamaan rumpuja useaan vuoteen. Valkoiset puvut jätettiin naulaan ja lavatyyli muuttui ajanmukaisesti todella villiksi ja vapaaksi. Bruce Johnston erotettiin/erosi bändistä, riippuen kenen suusta asia kuullaan. Mike oli ensimmäinen bändin jäsenistä joka kasvatti parran. Perässä seurasivat loputkin jäsenet. Mike Loven 70-luvun esiintymisasuista voisi koostaa jopa oman kirjansa.
Mallia tämän päivän hipstereille!
Mike Love sutenöörinä 70-luvun puolivälin tienoilla.
Blondie ja Ricky pysyivät mukana vuoteen -74 saakka. Tuona muutaman vuoden aikana Beach Boys onnistui hankkimaan maineen Amerikan yhtenä parhaimmista livebändeistä. Ricky ja Blondie toivat musiikkiin sekä esityksiin vaadittua progressiivisuutta ja kovuutta. Dennis Wilson pääsi vihdoin loistamaan ja näyttämään karismansa edessä laulajana. Jopa Mike soitti muutaman kappaleen aikana instrumenttia, theremin-syntetisaattoria.
Lyhyt versio Wild Honeysta livenä Lontoossa -72.
Vuoden -74 kokoelma-albumi Endless Summer käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Yhtäkkiä maailmaan iski voimakas nostalgia-aalto ja olihan Beach Boysin alkuvuosien surf-musiikki kuulunut miljoonien ihmisten nuoruuteen. 70-luvun alussahan bändi ei esittänyt juuri ollenkaan noita alkuvuosien hittejä. Endless Summer myi triplaplatinaa. Albumi koostuu kokonaan alkuvuosien aurinkoisista hiteistä. Beach Boys-konsertteihin saapuneet uuden herätyksen saaneet fanit eivät halunneet kuulla harvinaisuuksia tai nähdä "progressiivista" rock-showta, vaan paketin nostalgiaa. Bändi jaksoi taistella tätä massojen miellyttämistä vastaan aina vuoteen -83 saakka, antaen kuitenkin pikkuhiljaa askel askeleelta periksi.
1976 oli merkittävä vuosi. Brian Wilson liittyi takaisin kiertuebändiin. Beach Boys julkaisi uuden Brianin tuottaman albumin, 15 Big Ones. Käynnistettiin valtava Brian is back-kampanja, pinsseineen kaikkineen. Näihin aikoihin bändin henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kuitenkin nousta ja näkyä lavalla. Brianin huumeidenkäyttö teki hänestä epäluotettavan esiintyjän. Dennis Wilsonin alkoholiongelma alkoi näkyä yleisöllekin. Mies suoritti kuuluisia viuhahduksiaan lavalla kesken esitysten ja 70-luvun lopulla Mike Loven sekä Wilsonin veljesten pitkään jatkuneet erimielisyydet ja riitelyt kärjistyivät, välillä jopa lähes fyysisiksi, etenkin Dennis Wilsonin ja Mike Loven välillä.
Rock-jumala look vuonna -76.
Dennis erotettiin bändistä. Brian siirtyi basistin roolista kytkemättömän pianon ääreen. Lopulta Dennis kuitenkin suostuttiin ottamaan takaisin, mutta koska häneen ei voitu enää luottaa, pysyi lavalla hänen lisäkseen toinen rumpusetti ja rumpali.Bruce Johnston liittyi takaisin. 80-luvulle tultaessa Brian oli lihonut todella massiiviseksi ja hänen äänensä oli kaukana siitä mitä se alkuvuosina oli ollut. Carl Wilson pysyi kuolemaansa saakka yhtyeen kasassa pitävänä voimana ja johti bändiä silloin kun Brian ja Dennis rypivät päihdeongelmiensa kanssa.
Alkuvuosien Beach Boys-klassikko Brianin "uudella" äänellä esitettynä vuonna 1981.
Brian Wilson 80-luvun alkupuoliskolla.
Dennis Wilson hukkui vuonna 1983. Tästä alkoi lopullinen alamäki bändille. Mike Love sai vihdoin valtapaikkansa johtajana ja bändi muuttui patrioottiseksi nostalgia-aktiksi. Brian Wilson jättäytyi lähes kokonaan pois bändin toiminnasta. Carl Wilson antoi periksi. Alan Jardine jatkoi aina yhtä laadukasta esiintymistään aina vuoteen -98, Carl Wilsonin kuolemaan saakka.
Brianin poissaolo Beach Boysin toiminnasta 80-luvulla selittyy tohtori Eugene Landyn toimilla. Hän otti Brianin 24/7-tyyliseen hoitoon, mikä jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Hoidolla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Brian sai hänen avustuksellaan käynnistettyä vihdoin soolouransa ja ennen kaikkea pääsi eroon päihteistä ja pudotti painonsa. Toisaalta Landy imi Wilsonilta lähes kaikki hänen tulonsa itselleen ja manipuloi Wilsonia vahvojen lääkkeiden avulla. Landy saatiin lopulta pitkän oikeustaistelun jälkeen pois Brianin elämästä.
Brian Wilson 80-luvun puolivälissä.
Beach Boys alkoi olla yhä enemmän riippuvainen taustabändistä. Vielä 80-luvun alkuun saakka yhtye pärjäsi lähes kokonaan omien jäsentensä soittopanoksella, mutta 90-luvulle tultaessa musiikin soittivat jo lähes yksinomaan pelkkä taustabändi (Carl Wilson toki jatkoi lead-kitarointiaan). Lopulta 2000-luvulle tultaessa Beach Boys-nimellä esiintyi bändi, joka sisälsi Mike Loven ja Bruce Johnstonin lisäksi pienen taustabändin. Siis Beach Boys, jossa on YKSI alkuperäisjäsen. Brian Wilson esiintyi oman bändinsä kanssa ahkerasti ja Alan Jardine satunnaisesti omansa kanssa. Mike Love kävi oikeustaisteluita sekä Brianin että Alanin kanssa, koskien Beach Boys-nimeä sekä musiikkirojalteja. Love voitti nostamansa haasteet.
2012 bändin ensimmäisestä levystä tuli kuluneeksi 50-vuotta. Kaikista epätodennäköisin tapahtui, elossaolevat jäsenet lyöttäytyivät yhteen vielä viimeisen kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä vanhojen uudelleen lämmittely, vaan bändi julkaisi myös täysin uuden ja vieläpä loistavan levyn That's Why God Made the Radion.
Brian Wilson 50-vuotisjuhlakiertueella.
Kiertue edusti musiikillisesti bändin koko historian huippua. Mike Loven Beach Boys yhdistyi Brian Wilson bändin kanssa muodostaen yli 10-henkisen orkesterin täynnä huippulahjakkaita soittajia ja laulajia. Mukana oli tietysti Brian Wilsonin, Mike Loven, Alan Jardinen ja Bruce Johnstonin lisäksi myös alkuvuosien kitaristi David Marks. Kiertue soitti yli 70-esitystä ympäri maailman ja huipentui Lontoon kahteen konserttiin syyskuun lopussa. Tuolla viimeisellä keikalla mukana olleena voin rehellisesti sanoa shown olleen paras mitä olen ikinä nähnyt, keneltäkään artistilta.
David Marks ja Alan Jardine.
Kiertueen päätyttyä Mike Love jatkoi oman Beach Boys-yhtyeensä kanssa ilman muita alkuperäisjäseniä, vaikka he olisivatkin halunneet jatkaa. Beach Boys esiintyy edelleenkin Mike Loven ja Bruce Johnstonin johdolla ympäri maailmaa. Heidän bändiään ei nimestä huolimatta tule kuitenkaan sekoittaa siihen oikeaan Beach Boys-yhtyeeseen. Brian Wilson jatkaa edelleen sooloartistina ja valmistelee tätäkin tekstiä kirjoittaessani uutta soololevyään. Tai itseasiassa hän luultavasti tällä hetkellä nukkuu (aikaero), jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Beach Boys on esiintynyt Suomessa kuusi kertaa, vuosina: 1967, 1969, 1993, 1997, 2006 ja 2011. Harmi ettei noista mistään löydy oikein minkäänlaisia tallenteita. Saa vinkata jos tietää mistä löytyisi taikka sattuu omistamaan vaikka kuvia!
In Concert (1973) on loistava keikkataltionti Beach Boysin rokkaavimmalta ajalta. Bändiin ensimmäistä kertaa tutustuville se on loistava läpileikkaus heidän musiikistaan. Levy sisältää live-esityksiä sekä kuuluisista hiteistä että harvinaisuuksista. Suosittelen lämpimästi!
