Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Twin Peaks : Entire Mystery (Uusi blu-ray boksi)!

Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.

Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.

Wolf Creek 2 (2013)

John Jarrat Mick Taylorina.

Wolf Creek 2 on komedia - tahaton vai tahallinen, aivan sama. Elokuvassa on yksi loistava kohtaus, loput ovat joko tylsiä tai hauskoja. Tämä yksi pitkä kohtaus löytyy elokuvan loppupuolelta. Kohtauksessa mies on vankina Taylorin kidutuskammiossa ja heidän välillään käydään pitkä ja jännittävä kisailu, minkä panoksena on vähintäänkin köysissä olevan miehen sormet. Wolf Creek 2 on täynnä todella erikoista logiikkaa. Uhreiksi joutuvat retkeilijät ovat ykkösosan tyyppejäkin tyhmempiä. Kannattaako juosta erämaan keskellä sitä ainoaa pikkuista hiekkatietä kun sadistinen murhaaja ajaa kymmenen metrin päässä isolla maasturillaan, aikomuksenaan tappaa sinut? Eikö tule mieleen hypätä sivuun puiden sekaan?

John Jarrat on hysteerisen hauska. Parhaimpina vetoina mainittakoon aloituskohtaus, jossa poliisikonstaapelin pää irtoaa yhdestä kiväärin luodista sekä kohtaus jossa kengurut valtaavat moottoritien. "Welcome to Australia, cocksuckers!". Wolf Creek 2 ei ole kauhua. Se ei onnistu pelottamaan, ja jännitystäkin se osaa luoda vain yhdessä kohtauksessa. Kyseessä ei siltikään ole tylsä elokuva. Koomisia heittoja, loistavaa näyttelyä (John Jarrat) ja upeita kuvia leffasta kyllä löytyy. Silti se on roskaa.

Kesäpäivitys - Uusi profetia

Alkuun heti pahoittelen kirjoitusten vähäisyyttä viime kuukausin aikana. Nyt on vain käynyt näin että kesäloman vietto on allekirjoittaneella ollut sen verran railakasta, etten ole kertaakaan selvinpäin koneen äärellä ollut. Ja silloin kun olen ollut, on mielessäni ollut toiset asiat kuin kirjoittaminen. Maito yhdistettynä Coca-Colaan sotkee kyllä ihmisen pään totaalisesti.

Wolf Creek (2005)

Korkeat odotukset. Pettymys. Mitä muuta tästä keskinkertaisesta kauhupätkästä voi edes sanoa? Päävihollinen, tai oikeastaan sankari, miten sen nyt sitten ottaakaan, on elokuvan hauskin ja mielenkiintoisin hahmo. Mick Tayloria esittävä John Jarrat on aivan loistava. Siinä kaikki. Elokuvan (kaiketi) päähenkilö, Ben joku on aivan saatanan ärsyttävä pelle, jonka toivoisi kuolevan mahdollisimman pian jottei häntä tarvitsisi enää ruudulla kestää. Vaan hänpä on ainoa joka jää eloon.

Elokuva on täynnä valtavia epäloogisuuksia. Sinulla on ase kädessäsi ja edessäsi sadistinen murhaaja, ei et tietenkään tapa häntä vaan juokset pakoon, vain palataksesi hetken päästä takaisin tapettavaksi. Älkää katsoko tätä elokuvaa. Tai katsokaa, ihan sama minulle. Annan kuitenkin itse vielä mahdollisuuden jatko-osalle Wolf Creek 2, mutta pelkästään John Jarratin takia. En odota liikoja.

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.