101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014

 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Arttu Wiskari: Sirpaleet (2014)

Kolmas kerta toden sanoo. Vanha sanonta pätee jälleen. Tällä kertaa Remu avaa levyn. Siis niinku ok. Olen oikeasti sanaton. Sirpaleet on aivan karseaa paskaa. En keksi keksimälläkään tästä levystä mitään positiivista. Wiskari kuulostaa aivan järkyttävän huonolta. Ääni on kuin honottavalla sammakolla. Sanoitukset ovat uskomattoman huonoja, ja noh... järkyttäviä. Musiikillisesti levy yrittää olla jonkintason junttidiskoa. Olisi niin mukavaa kirjoittaa kunnollinen arvostelu, mutta tämä albumi on niin järkyttävän luokaton, että sellaisen kirjoittaminen on mahdotonta. Minun Wiskari-vitsinikin ovat jo kuluneet edellisissä arvosteluissani.

Rukoilen että jokin kaunis päivä jokainen kopio tästä albumista poltetaan suuren suuressa roviossa. Tämä tekele on häpeäpilkku suomalaisen musiikin historiassa.

Ulvilan murhamysteeri (2014) - Lehdon manifesti

Ulvilan murhamysteeri on harvinaisen paska dokumentti. Elokuva on kyllä hienosti kuvattu ja leikattu. Se pitää otteessaan. Mutta ohjaaja Pekka Lehdon ihastus Anneli Aueria kohtaan on vähän liiankin näkyvää. Miten mies ei ole voinut dokumenttia tehdessään tajuta miten psykopaattista Auerin käytös on? Ja vielä tarkemmin sitä, että hän on syyllinen. Murhadokumentilta, jonka oikeuskäsittely on vielä kesken, odottaisi edes jonkintason objektiivista näkökulmaa aiheeseen, mutta ei. Lehdolla on päähänpinttymä huppupäisestä murhaajasta. Huppupää on lätkäisty leffan julisteeseenkin. Really?

Elokuva tarjoilee kyllä hienoa ja harvinaislaatuista materiaalia poliisinkuulusteluista sekä mm. erittäin mielenkiintoisen pätkän valheenpaljastuskokeesta. Jotenkin kummallisesti Lehto jättää kuitenkin mainitsematta kaikki ne seikat, jotka tukevat faktaa siitä että Auer on miehensä murhaaja. Sen sijaan hän luettelee hypoteettisia väitteitä, jotka "eivät kumoa mahdollisuutta ulkopuoliseen tekijään". Lisäksi mässäillään itkevillä lapsilla, perhekuvilla ja uudelleen itkevillä lapsilla. Ja niin, on sinne sekaan saatu ne pakolliset kuvat kiltistä perheenäidistä ankeassa putkassakin. Huoh.

Poliisit, syyttäjät ja media asetetaan täysin naurunalaiseksi. Osin syystä, osin perusteettomasti. Suurin tragedia, itse tragedian jälkeen on kuitenkin poliisin aivan amatöörimäinen käyttäytyminen murhapaikan tutkimuksissa. Auerin verijälkiä ei tutkittu. Mitä vittua? Poliisit tallustelivat murhapaikalla, sotkivat jäljet, eivät pidättäneet Aueria, vaan antoivat hänelle kaikki mahdollisuudet ensin piilottaa ja sitten lopullisesti hävittää veriset vaatteensa ja lyömäaseen. Poliisi ei tehnyt oikeastaan mitään oikein saapuessaan rikospaikalle. Ei yhtään mitään. Ja nyt meillä on jäljellä pelkkä kaaos, eikä syyllistä saada koskaan tuomittua, ei ilman tunnustusta. Ai niin, sekin jo tuli, siis tunnustus, mutta eihän sillä olekaan jostain kumman syystä painoarvoa.

No anyway, Ulvilan murhamysteeri on mielenkiintoinen elokuva niille, jotka tapaukseen ovat jo ennestään perehtyneet. Muille leffa on pelkkää propagandaa.

Twin Peaks palaa takaisin

2016: 9 uutta Twin Peaks jaksoa, David Lynch ohjaa kaikki. Voisiko viikko paremmin alkaa? Unelmamme on täytetty, rukouksiimme on vastattu. Juhlikaamme! Olen sanaton.

Lucy (2014)

Luc Bessonin kirjoittama ja ohjaama Lucy on puhdas aivot narikkaan-hömppäelokuva, mutta hyvä sellainen. Siinä ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, mutta se silti onnistuu viemään katsojan jännittävälle seikkailulle. Lucy tuskin toimii läheskään yhtä hyvin kotona kuin teatterissa katseltuna. Erityisesti aivan leffan lopussa oleva aikamatkustusepisodi toimii ihan älyttömän hienolla tavalla. Lähdin katsomaan leffaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ja täytyy myöntää että elokuva onnistui yllättämään, varsinkin alkuminuuteilla.

Morgan Freeman on Morgan Freeman. Hän on aika yksipuolinen näyttelijä, mutta mikäpäs siinä kun homma toimii. Scarlett Johanssonin kohdalla taas ulkonäkö tahtoo usein viedä huomion hienolta näyttelytyöltä, mikä sinänsä on vähän harmi. Mutta jokatapauksessa, Lucy on kyllä kaikinpuolin kivaa katseltavaa.

Pointsit myös siitä, että ne korealaiset gangsterit puhui oikeasti omaa kieltään, eivätkä englantia hassulla aksentilla. Mutta mihin katosi tuo leffan alussa esiintynyt amerikkalainen huumebisnesmies? Tai kuka ihme oli se Richard tekostetsoneineen? Käsikirjoitus on sekava ja täynnä aukkoja, mutta liikaa miettimättä niitä ei oikeastaan edes huomaa. Ja mitäpä tuosta, leffa oli silti aika hauska.

8-pallo (2013)

8-pallo on yksi hienoimmista suomalaisista elokuvista. Sitä katsoessa ei tule edes ajatelleeksi katsovansa suomileffaa. Ja se on jo aika paljon se. Katsastin pätkän tänään toista kertaa. Turha odottaa tälläkään kertaa mitään syväluotaavaa tekstiä, leffa puhukoon itse puolestaan. Jos nyt ne perusmoitteet silti listaisin: Mikko Kouki taas alasti, oi miksi? Haloo Helsingin huono laulaja, joka pilaa lähes kaikki omat biisinsä. Vapaus käteen jää on silti ihan hyvä, sitä U-käännöstä lukuunottamatta. Leppilampi on ihan hyvä, mutta hänen roolinsa on jokseenkin turha. Peteliusta olisin katsellut mieluusti enemmänkin.

Eero Aho on roolissaan niin iljettävä kuin kukaan nyt vaan voi yleensäkään olla. Ja Max Ovaska on varastaa shown pienessä narkkariroolissaan. Mika Orasmaa taitaa olla yksi maailman parhaista kuvaajista. Meinaan sen verran hienoa jälkeä hän heittää vuodesta toiseen valkokankaille. Yeah. Loppu.

Jon Stebbins: Dennis Wilson, The Real Beach Boy (kirja)

Lukaisin tämän kirjan puolisen vuotta sitten, joten antakaa anteeksi jos en kaikkea muista oikein. Jon Stebbins on arvostettu ja asiantunteva musiikkiasiantuntija ja kirjailija. Hän on raapustanut mm. neljä Beach Boys-aiheista teosta, joista tämä kyseessä oleva kirja on yksi. Kirjoja ei tietenkään ole käännetty suomeksi, eikä niitä Suomen markkinoilta saa, mutta amazon on esimerkiksi oiva paikka kirjojen etsimiseen. Omani tilasin Yhdysvalloista, kappale on alun alkaen peräisin Calgaryn kirjastosta. No anyway, jokaisen pitäisi tutustua tämän hepun traagiseen tarinaan. Kirjassa ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan Wilsonin perheen keskimmäisen lapsen elämä käydään läpi syntymästä kuolemaan, kappale kappaleelta. Jon Stebbins käytti kirjan kasaamiseen lukemattomia vuosia, hän haastatteli kaikkia mahdollisia henkilöitä, itse Dennis Wilsonia sekä hänen läheisiään, sukulaisia ja rakastajia. Kirja on siis erinomainen opus mieheen ja hänen musiikkiinsa.

Wilsonin elämäntarina on täysin ainutlaatuinen. Isänsä pelossa kasvaneesta hulttiosta kuoriutui yksi aikamme rehellisimmistä ja hienoimmista laulunkirjoittajista. Dennis Wilson ehti lyhyen elämänsä aikana rikastua, menettää kaiken, rikastua uudelleen ja taas menettää kaiken. Hän eli elämänsä täysillä loppuun asti. The Real Beach Boy sisältää lukemattomia ikimuistoisia tarinoita, joista osa on hauskoja, osa surullisia ja osa pelottavia. Mainittakoot esimerkiksi vaikkapa Dennis Wilsonin ja Charles Mansonin ystävyyssuhde, joka päättyi kaikista ikävimmällä tavalla.

Kirjassa on kokonainen luku omistettuna Charles Mansonin ja Dennis Wilsonin yhteisille ajoille.

On melko ironista, että Wilsonin ainoa sooloalbumi Pacific Ocean Blue (1977), on nimetty sen saman meren mukaan joka synnytti ja mahdollisti Dennis Wilsonin ja Beach Boys-yhtyeen maineen ja menestyksen ja johon Dennis lopulta hukkui vuonna 1983 pitkän, vuosia kestäneen itsetuhoisen kierteen jälkeen.

Gone Girl (2014)

Okei, Oscarit menee David Fincherille ohjauksesta, Gillian Flynnille käsikirjoituksesta, Trent Reznorille ja Atticus Rossille musiikeista sekä Ben Affleckille ja Rosamund Pikelle näyttelysuorituksistaan. Jaa, ai niin, eletäänkin tätä päivää. Eivät ne mene näille edellä mainituille henkilöille, mutta he kyllä ansaitsevat kaiken kunnian tästä loistavasta leffasta. Gone Girl saattaa kuulostaa tylsältä ja liian pitkältä (kestoa lähes 2,5 tuntia), mutta todellisuudessa juoni kulkee aivan omia polkujaan ja elokuva tuntuu jopa hieman liian lyhyeltä. Kyseessä ei todellakaan ole se perinteinen jenkkitrilleri.

En sen kummemmin jaksa ylistää Fincherin ohjausta, onhan hän jo aikaa sitten lunastanut paikkansa Hollywoodin taidokkaimpien ohjaajien joukosta. Nine Inch Nails-vaikutteiset musat istuvat kuvaan niin mainiosti, ettei yhtälöön kiinnitä edes liiemmin huomiota. Ben Affleck todistaa jälleen olevansa todella aliarvostettu miesnäyttelijä, vaikkakin hänen roolihahmonsa on pinnalta katsottuna hyvin yksinkertainen ja simppeli.

Gone Girl jätti minut sanattomaksi, itseasiassa se jopa hieman traumatisoi minua, enkä (päätellen muun yleisön äänekkäistä reaktioista tietyssä kohtauksessa) ollut ainoa. No, jokatapauksessa, tästä johtuu tämä tyhjäsanainen arvioni. Normaalisti suosittelisin näin hienoa elokuvaa kaikille, mutta tällä kertaa voin todeta vain että: "älkää missään tapauksessa katsoko tätä elokuvaa, tai jos katsotte, varautukaa". Ja niin, tulihan myös testattua 0,8 litran pahvimukin uusiokäyttömahdollisuuksia. Jees!