Tämä on taas yksi niistä oudoista asioista. Suurena Jim Carrey fanina on ihme, että kului 10 vuotta ennen kuin katsoin tämän elokuvan. Varsinkin kun se on seissyt hyllyssä jo aikoinaan VHS-kasettinakin. Mielikuvissani, jotka perustuivat elokuvan kansikuvaan ja elokuvan teemamusaan, elokuva oli aina sellainen pieni mestariteos. Vähän kuin graalin malja. Ehkä siksi en sitä koskaan tullut katsoneeksi, en halunnut pettyä. Nyt kun aamupäivästä käynnistelin konetta ja tutustuin hienon nykyajan keksinnön: netflixin maailmaan ja (huonoon) tarjontaan, pähkäilin muutaman hetken tämän elokuvan ja jonkin kauhusplätterin väliltä. Ehkä olisi pitänyt valita se kauhusplätteri.
Ei pidä ymmärtää väärin. Ei Tahraton mieli mikään huono elokuva ole. Mutta se on hyvin kaukana siitä kymmenen vuotta vanhasta mielikuvastani. Se ei ole mestariteos, eikä oikeastaan kovin erottuva muistakaan romanttisista komedioista. Sellainenhan se kuitenkin lopulta on. Elokuva alkaa kyllä lupaavasti, mutta sitten päähenkilön päähän tökätään jokin lähestulkoon piirretyistä tutun oloinen sukkulavehje päähän, ja elokuva seisahtuu noin tunniksi paikoilleen. Muistot, joita tämä melko nimekkäiden näyttelijöiden sakki yrittää pyyhkiä Jim Carreyn pääkopasta, eivät tuo hahmoihin mitään uutta, mitä ei jo leffan kansikuvaa katsomalla katsoja tietäisi. Jo muutaman minuutin jälkeen homma muuttuu pitkäveteiseksi. Harmi, sillä leffa on täynnä loistavia näyttelijöitä ja potentiaalia.
Toinen suuresti häiritsevä seikka elokuvassa on kuvaustyyli, kai sillä on haettu jotakin indie-leffa-mäisyyttä tai jotakin. Mutta miksi sen kameran pitää heilua koko ajan ja miksi pitää kahden sekunnin välein leikata? Levotonta, mutta tylsää katsottavaa. Joo, ei kolahtanut minuun. Näistä aiheista on tehty huomattavasti onnistuneempiakin elokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti