Huomio lukijat. Blogin on aika uudistua ja kehittyä roskaviihteen raamatusta korkeakulttuuriseksi pyhätöksi. Siispä kävin teatterissa.
Kansallisteatterin
Vanja-Eno -näytelmä on visuaalisesti näyttävä ja täynnä
loistavia näyttelijöitä. Se on siirretty historiasta universaaliin
ajattomaan aikaan osin modernisoimalla tekstiä, mutta se kuitenkin
on samaan aikaan hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Näytelmä
kertoo rappioituneesta Vanja-Enosta, joka elää maaseudulla
venäläisellä tilalla pitäen siitä huolta yhdessä professorin
tyttären, Sonjan kanssa. Näytelmän äänisuunnittelu on hyvin
hillittyä. Eeppisen musiikin siivittämä aloitus, jossa koko
lavastus, eli tuo suuri "talo" pyörii 360 astetta hitaasti
ympäri dramaattisten valojen keskellä on erittäin vaikuttava.
Muuten näytelmässä ei musiikkia juurikaan ole. Ovien pamahduksia
tehostetaan kaikuefekteillä, samoin ratkaisevien hetkien aikana
kuullaan toistuvasti kuiskausmaisesti toistettavan hahmojen nimiä.
Kuten mainittua, valaistus on hyvin tarkkaan harkittua ja
dramaattista. Vesi on nostettu näytelmässä tärkeäksi
elementiksi. Lavalla on muutama upotettu allas, joiden vettä
roiskitaan ja joihin jopa sukelletaan. Keskellä lavastusta seisoo
suuri kuivunut puu, joka näytelmän puolivälin jälkeen kaatuu.
Samoin vesi muuttuu hiekaksi. Tämän voidaan ajatella symbolisoivan
rapistumista, kuolemaa tai vaikkapa metsien ja luonnon tuhoa, joka on
näytelmässä temaattisesti tärkeässä roolissa.
Kristo Salminen
esittää näytelmän nimikkohenkilöä varmalla otteella, mutta ehkä
hieman yllättäen, hyvin koomisella ja fyysisellä tavalla. Krista
Kosonen on Jelenana loistava. Hän tulkitsee roolia hienosti ja
herättää hahmon henkiin alkuperäistekstiä kunnioittaen. Muut
näyttelijät yltävät heiltä odotettavissa oleviin suorituksiin.
Rimanalituksia ei nähdä. Lavastuksen mahdollistamaa korkeuseroa ei,
ihme kyllä, käytetä hyväksi juuri ollenkaan. Hahmot nähdään
kyllä kävelemässä talon yläosan portaita ja seisomassa
parvekkeilla, mutta kaikki toiminta ja vuoropuhelu tapahtuu alhaalla,
lattiantasolla. Itse henkilökohtaisesti en liiemmin välitä
Tsehovin tyylistä, jossa jaaritellaan paljon, mutta tapahtuu hyvin
vähän, jos ollenkaan. Varsinkin kun hänen kirjoittama dialogi ei
mitään järin kiinnostavaa edes ole, siis paperilla. Näyttämöllä
teksti heräsi aivan eri tavalla henkiin ja sai elämän. Ohjaaja
Paavo Westerberg on onnistunut hienolla tavalla sovittamaan tekstin
tähän päivään ja luomaan siitä oikeasti mielenkiintoisen
teoksen.
Pitkästä
kestostaan huolimatta (yli kolme tuntia) Vanja-eno ei tylsistytä
saati puuduta. Se pitää katsojan otteessaan alusta loppuun ja
välillä jopa tällainen itseni kaltainen skeptikko luulee
katsovansa teatteriesityksen sijasta "oikeaa toimintaa".
Joitain mielenkiintoisia seikkoja näytelmässä silti on, jotka
pomppaavat selkeästi näytelmän yleisilmeestä silmille ja joita ei
voi jättää mainitsematta. Ensimmäisenä samovaari, joka onkin
vedenkeitin. Mikä tämän merkitys on? Samoin Heikki Nousiaisen
esittämän professorin vaatetus on vähintäänkin mielenkiintoinen;
nahkatakki ja aurinkolasit. Näyttäähän Heikki todella
tyylikkäältä ja gangsterimaiselta edellämainituissa vaatteissa,
mutta mikä on niiden funktio itse näytelmässä, se jää
epäselväksi. Muuten puvustus on kyllä erittäin yksilinjaista ja
selkeää. Kokonaisuutena Kansallisteatterin Vanja-eno on hieno
esitys, joka kuvastaa hienosti yksipuolista rakkautta,
välinpitämättömyyttä ja maapallon tuhoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti