Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.
Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.
Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.
Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti