Noniin. En tiedä voisiko festivaalilla olla kökömpää nimeä kuin Tikkurila festivaali. Joka tapauksessa olin välittömästi mukana kun kuulin esiintyjälistan. Mukavaa että kerrankin saman genren orkesterit on laitettu esiintymään samana päivänä. Ja mukana tietysti jotain muutakin, mutta jokatapauksessa ihan laadukasta sakkia suurimmaksi osaksi. Tulin paikalle Samuli Edelmannin aloitellessa. Näkemättä jäi siis ainakin Jonna Tervomaa noista tunnetuimmista artisteista. Samuli on mielestäni yksi suomen taidokkaimmista näyttelijöistä, ja ihan kelvollinen laulaja. Hänen musiikkinsa on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, mutta livenä homma toimi todella hienosti. Enpä olisi uskonut hänen osaavan hallita yleisöä niin taidokkaasti. Karismaattinen tyyppi.
Toinen yllättäjä oli Stig. Loistava keikka ja vielä loistavampi bändi. Mitäpä tuohon muuta lisäämään. Stigidilaation olisin kyllä halunnut kuulla, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei niin ei. Reckless Lovesta en ole välittänyt aiemmin. Enkä välitä nytkään. Minusta on kyllä hienoa että vielä löytyy nuoriakin kavereita jotka jaksavat pitää yllä tuota 80-lukulaista glam vaikutteista hard rock-viittaa, mutta ei se silti korvaa sitä faktaa että laulajan taidot ovat keskinkertaiset ja sävellyspuolikin jättää toivomisen varaan. Pertti Kurikan nimipäivät-orkesterilla oli hieno asenne. Parasta rehellistä punkkia mitä minä olen livenä kuullut. Ja hauskat sanoitukset. Loistava meno! Klamydia taasen oli aika valtava pettymys. Bändin lavaolemus nostatti lähinnä myötähäpeän tunteen. Viisikymppiset miehet rämpyttämässä jotain ja karjumassa lavalla värjätyt irokeesit päässään paskalla käymisestä. Mietin itsekseni: voiko suomimusa olla juntimpaa? Päädyn yksinkertaiseen tulokseen: Ei voi.
Anssi Kela oli meikäläiselle jälleen se täky, jonka ansiosta näille festareille päädyin. Eihän hänen bändinsä vieläkään pettänyt. Todella rautainen meno, jokaisen suomalaisen tulisi tuo orkesteri edes kerran elämässään nähdä. Pidät Kelan lauluista tai et, et voi kiistää etteikö soitto bändiltä pelaisi. Minulle pettymyksenä tällä festarikeikalla tuli se ettei setlist sisältänyt yhtäkään yllätystä. Odotin kuulevani "sen kuuluisan" Uuden biisin, mutta eipä sitä sitten soiteltukaan. Ensi vuoteen siis. Huoh.
Happoradio. Se Kallio-laulu on tosi siisti. Kaikki muut biisit ovatkin sitten jänniä. Ne eivät kuulosta musiikilta. Ne kuulostaa Happoradiolta. Jotenkin homma ei sytyttänyt meikäläistä livenäkään. Aki on kyllä erittäin hauska persoona ja sinänsä pätevä keulamies, mutta laulut ovat kehnoja. Ja ihmeellistä: se Kallio-biisikin toimii paremmin studioversiona.
Kolmas nainen. Olen aina pitänyt bändin hiteistä ja Pauli Hanhiniemestä, mutta täytyy kyllä myöntää että tämän bändin mahtavuus tuli minulle silti totaalisen puskista. Happoradion jälkeen totesin kolmen kitaristin loistokasta soittoa kuunnellessani itselleni, että tämähän kuulostaa aivan musiikilta! Uskomatonta miten rautaisen kirkas ja siisti soundi bändillä on. Lisäksi Hanhiniemi on lavalla sen verran kiinnostava persoona että pelkällä olemuksellaan saa tuntemattomammistakin kappaleista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Hyvää ja kaunista räjäytti pankin viimeisenä vetona. Mahtavuutta.
Illan viimeinen bändi, Apulanta oli hienoa nähdä kymmenen (!?) vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kun minä heitä olin näkemässä seisoi Temonen basson varressa. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää. Mutta mitäpä tuosta showsta nyt muuta mainitsisi, kuin sen että lippu hommattu samaisen orkesterin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Pahempi toistaan soi vielä tänäänkin, siis maanantaina päässä. Etenkin se riffi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti