Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.
Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.
I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.
Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti