Teit Meistä Kauniin (kauriin)

On luontevaa kirjoittaa vuoden 2016 ensimmäinen päivitykseni Temosen Apulanta-elokuvasta, sillä olenhan Apulauta-ihmisiä. Elokuva herätti minussa melkoisen ristiriitaisen ajatussotkun, jota pyrin tekstissäni avaamaan parhaimpien kykyjeni mukaisesti. Sanottakoot ensialkuun vielä kuitenkin elokuvan ohjaajasta ja bändin entisestä basistista, Tuukka Temosesta, se, että muistan hänen lavakarismansa 2000-luvun alusta (Apulanta oli periaatteessa ensimmäinen bändi jonka näin koskaan livenä). Energia, joka hänestä ja Wirtasesta välittyi oli suorastaan häikäisevä. Sen sijaan Presidentintekijät-dokumentti (Temosen ensimmäinen pitkä elokuva) oli kaikkea muuta kuin häikäisevä. Se oli tylsä, mielenkiinnoton ja visuaaliselta tyyliltään olematon kyhäelmä, jonka katsomista kadun edelleen.

Teit meistä kauniin on valtaisa parannus Presidentintekijöistä. Elokuvassa on useita tyyliteltyjä kuvia, jotka onnistuvat yksinkertaisuudellaan välittämään hienolla tavalla tarinan henkilöiden kokemia tunteita (esim. Toni hakkaamassa pylvästä pimeän tunnelin alla tummana syyspäivänä). Valitettavasti näitä yksittäisiä onnistuneita kuvia lukuunottamatta elokuva näyttää muutoin tavanomaiselta youtube-showlta (onhan mukana myös itse Tumekin, juutuupista tuttu). Kovin cinemaattista fiilistä elokuvasta ei siis lopulta välity, minkä takia kyseessä onkin leffa josta saa varmasti ihan yhtä paljon irti ihan kotisohvaltakin katsottuna kuin teatterissa.

Musiikkeja käytetään ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoisesti. Vanhoja legendaarisia Apulanta-kappaleita on sovitettu instrumentaalisiksi jousivetoisiksi kipaleiksi ja näitä viljellään läpi elokuvan ns. siirtymäkohdissa. Pian musiikinkäyttö alkaa kuitenkin maistua kovin mielikuvituksettomalta ja ennalta-arvattavalta, minkä takia musiikkeihin ei pian sitten kiinnitäkään enää minkäänlaista huomiota. Muutenkin itse musa on elokuvassa tyystin taka-alalla. Luomisprosessi, levytys ja keikkailu ohitetaan kaikki nopeilla montaasimaisilla kuvilla eikä niistä puhuta sen enempää.

Olin hyvin skeptinen Roope Salmisen suhteen. Menemättä henkilökohtaisuuksiin ennakkoasenteissa, joita minulla häntä kohtaan on (tai on ollut), suoriutui hän Lautalan roolista yllättävänkin hienosti. Kyseessä on leffan toiseksi onnistunein näyttelijäsuoritus heti Tatu Sinisalon Wirtasen jälkeen. Heikoimman korren taasen vetää Wirtasen tyttöystävää esittävä Hanna Vähäpassi, mutta kyseessä on ongelma, joka johtuu huomattavasti enemmän käsikirjoituksen kehnoudesta kuin näyttelijäntyöstä. Mistä tullaankin leffan suurimpaan kompastuskiveen.

Käsikirjoitus. Huoh. Teit meistä kauniin-unohtaa tyystin leffakäsikirjoittamisen alkeet(kin). Aihetta ja käsiteltävää tarinaakaan ei ole osattu valikoida tarpeeksi tiiviisti. Tuntuu kuin saman elokuvan sisälle olisi ujutettu noin viisi elokuvaa yhden sijaan. On historiallista talouspläjäystä vanhempien näkökulmasta, on vaikeuksista voittoon musaleffaa, on kaverihenkistä draamaa, rakkaustarinaa... Toisinsanoen: ON LIIKAA.

Liikaa turhia sivuhahmoja, liikaa tylsiä kohtauksia ja liikaa keskinkertaista dialogia. En halua silti kuulostaa liian tylyltä, nautinhan tästä kaikesta huolimatta leffasta. Sillä olen Apulanta-fani. Elokuva oli täynnä pieniä viittauksia, jotka ainoastaan fanit ymmärtävät. Näihin lukeutuu mm. "maitoo", Temosen bassohihna, syntikalla pelleily studiossa, Apulanta-cameot, biisiviittaukset, Tehosekoitin (kohtauksen merkitys saattaa jäädä aika ontoksi ellei tiedä historiikkia entuudestaan), jne...

Läpi elokuvan kaikkia tuntuu ahdistavan, kuten siinä laulussakin lauletaan. Mutta näiden tyyppien huumori on kuitenkin ehkäpä omalaatuisinta ja hauskinta mitä Suomenmaa päällään kantaa, minkä takia on sääli että sitä ei leffaan päästetty juuri ollenkaan.

Ei Teit meistä kauniin varsinaisesti mikään huono elokuva ole. Siitä kyllä välittyy fiilis suurella sydämellä tekemisestä (vähän niin kuin Mitä meistä tuli-pläjäyksestä, joka tosin oli huomattavasti kehnompi). Sääli vain että kaikki se vaivannäkö ja panostus mitä esimerkiksi lavastukseen, puvustukseen ja näyttelijäntyöhön on pistetty kaatuu käsikirjoituksen kehnouteen. Todella sääli.



Ps. Twin Peaks-juliste!!!

Onko BLP kuollut?

Tervehdys, te kaikki yksi lukijaa!

Pitkä hiljaiselo loppuu tänään, sillä julkaisen nyt uuden kirjoituksen viiteen kuukauteen. Blogi ei siis ole kuollut, yksinkertaisesti aikani ei vain ole riittänyt tämän sivuston aktiiviseen päivittämiseen. Haluan kuitenkin pitää kirjoitusteni tason korkealla enkä ala suoltamaan tänne mitään nopeasti kyhättyä tekstiä. Jatkan uuden kirjoittelua kunhan aikataulussani on jälleen tilaa, siihen asti nauttikaa vanhoista teksteistä.

Siispä vielä kerran: BLP elää!

Anssi Kela: Nostalgiaa (2015)

Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.

Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.

Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.

Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.

Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.

Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo. 

Miksi kauhu?

Tappaminen, kuolema, pelko ja kärsiminen ovat pahimpia asioita mitä tässä maailmassa ihminen voi kokea. Miksi sitten kaltaiseni sivistynyt, hyväntahtoinen mutta epätoivoinen kirjoittaja haaskaa aikaansa tuntitolkulla, vuosi toisensa jälkeen, katsomalla kauhuelokuvia? Siis niitä kauheita elokuvia, joissa ihmisiä pelotellaan, säikytellään, kidutetaan, riivataan, paloitellaan ja ennen kaikkea tapetaan. Miksi koen sellaiset elokuvat parempana ajanvietteenä kuin vaikkapa syvälliset taide-elokuvat ynnä muut draamat? Miksi valitsen useimmiten Shawshank Redemptionin sijasta katsottavakseni vaikkapa Lesbian Vampire Killersin (kumpaakaan en ole nähnyt, mutta haluaisin toki molemmat yhtä suurella innolla kokea). En tykkää pelosta taikka väkivallasta. En haluaisi edes ajatella tai kokea sellaisia asioita. Tykkään silti suunnattomasti väkivaltaisista elokuvista. Nautin niistä. Listataanpa siis muutama yleinen kritiikki jota kuulee usein sanottavan, kun puhutaan kauhuelokuvista.

1) Kauhuelokuvat ovat alkukantaisiin tunteisiin vetoavia yksinkertaisia ja pinnallisia elokuvia, toisin kuin draamat, joilla pyritään vetoamaan syvempiin tunteisiin.

2) Kauhuelokuvat ovat kliseisiä, ennalta-arvattavia ja huonosti tehtyjä.

3) Väkivalta ei ole nautinnollista katsottavaa, ei ole olemassa väkivaltaviihdettä.

Ykkösargumentti on hyvin pitkälti totta, lukuunottamatta pinnallisuutta. Mutta mitä tuolla argumentilla pyritään ilmaisemaan? Myös kauhuelokuva voi olla syvällinen, itseasiassa kaikki genren parhaimmat edustajat ja klassikot ovat erittäin monimuotoisia ja syvällisiä, ne ovat kaukana pinnallisista teoksista. Draamaelokuvat, siinä missä kauhuelokuvatkin, ovat 90-prosenttisesti yksinkertaisia ja epäonnistuneita tekeleitä. Kyseessä ei ole genre-ongelma, vaan elokuvien ongelma ylipäätään. Mitä vikaa on alkukantaisiin tunteisiin vetoamisessa? Ja eikös sitten rakkaus ole alkukantainen tunne? Siitähän kaikessa draamassa on lopulta kyse.

Kakkosargumentti pätee totaalisesti jälleen 90-prosenttiin kauhuelokuvista. Mutta täytyy pitää mielessä, että se pätee samalla tavoin myös kaikkiin muihinkin elokuviin, kaikkien muidenkin genrejen sisällä. 90-prosenttia elokuvista on enemmän tai vähemmän kuraa. Palaan myöhemmin uudelleen kauhuelokuvien tuotannollisiin elementteihin.

Viimeinen argumentti. Ei, väkivalta ei ole nautinnollista, ellet ole psykopaattimurhaaja. Tosin eipä se silloinkaan aina nautinnollista ole, kun et pysty nautintoa välttämättä tuntemaan. On olemassa väkivaltaviihdettä. Itseasiassa väkivaltaviihde on parasta viihdettä heti hyvän musiikin jälkeen. Mikä onkaan parempaa katsottavaa, kuin nähdä televisiossa kymmenien ja kymmenien zombien repivän ihmistä osiin tai autojen räjähtelevän ilmaan. Niin, eipä juuri mikään. Mutta tässä tulee se juju, ja tämä on tärkeä juttu. Pelkkä väkivalta tai toiminta ei ole pidemmän päälle kiinnostavaa. Puolitoista tuntia pelkkää verimättöä on todella vaikea saada näyttämään kiinnostavalta koko kestonsa ajan. Kauhuelokuvan ollakseen hyvä, vaatii se sisältöä. Se vaatii mielenkiintoisia hahmoja. Se vaatii myös sitä draamaa. Se vaatii jotain persoonallista ja omaleimaista. Sen pitää tuoda jotain uutta genrensä pöydälle.

Elokuvissa nähtävää väkivaltaa ei tulisi ikinä verrata todelliseen väkivaltaan. Jokainen meistä tietää, katsoessaan elokuvaa, katsovansa fiktiota, kuvitteellista tarinaa. Jokainen meistä tietää, että kuvassa tapahtuvat asiat eivät ole todellisia. Ihmiseltä ei oikeasti katkaistu päätä, zombeja ei oikeasti ole olemassa. Eikä myöskään niitä riivaavia demoneja. Kauhuelokuvat ja ns. "väkivaltaviihde" yleensäkin tarjoavat turvallisen ja puhdistavan mahdollisuuden tutustua elämän pimeimpiin alueisiin. Niihin asioihin joita jokainen enemmän tai vähemmän pelkää. Kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden nauraa kuolemalle. Se on jotain erilaista mitä perinteinen draama ei välttämättä tarjoa. Kauhutarinat ovat aina olleet olemassa. Nykyään ne vain sattuvat kulkemaan useimmiten elokuvan muodossa, mikä on ihan älyttömän hieno juttu, sillä elokuva on taiteenmudoista kehittynein ja suurin.

Miksi sitten valitsen iltapalakseni mieluummin b-luokan kauhupläjäyksen, kuin laadukkaan ja arvostetun draamaelokuvan? Oikeastaan, en tiedä itsekään. Tykkään katsoa kevyttä viihdettä. Siksi sitä kutsutaankin viihteeksi. Sen tulisi olla hauskaa, tai jos ei hauskaa, niin herättää edes jotain tuntemuksia. Draamaelokuvat taipuvat liian usein melodramaattisuuden ja sentimentaalisuuden puolelle, mikä taas on mielestäni suuri pahe (ja juu, negatiivisuuskin on tuntemus, en vain liiemmin pidä siitä). En myöskään halua nähdä elokuvaa katsoessani naturalistista kuvausta kansalaisen ankeasta arjesta. Haluan nähdä jotain erilaista, jotain mitä en arkielämässä näe tai koe päivittäin.

Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvat ovat huonoimmillaankin äärimmäisen kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ne ovat täynnä mielenkiintoisia teknisiä toteutustapoja ja kokeiluja, sillä kyseinen genre jopa vaatii tekemään asioita hullunkurisella tavalla väärinpäin. Kauhuelokuvien kuvakerronta on kliseisimmilläänkin erittäin viihdyttävää katsottavaa. Kauhuelokuvissa sallitaan pienet virheet ja rosot. Niiden ei pidä olla kliinisiä tai hiottuja. Ne saavat olla vähän rumia ja huonolla tekniikalla toteutettuja. Useimmiten kaikenlaiset kotikutoisuudet ja pienet viat tuovat vain lisää vetovoimaa kauhuelokuvaan. Kauhuelokuvat yhdistetään liian usein aina nuoriin, mikä on sinällään hieman harhaanjohtavaa. Kun 70-luvulta eteenpäin lanseeratut teinikauhuelokuvat ovat taas aivan oma juttunsa.

Kauhuelokuva on aivan oma taiteenlajinsa, eikä se pyytele anteeksi keltään tai miltään. Se on rohkea ja rajoja rikkova, jopa vallankumouksellinen. Ja ajaton. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä, aivan kuten aina tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka sen ymmärtävät.

Brian Wilson: No Pier Pressure (2015)

 
Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.

Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.

Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.

Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.

2000-luvun kymmenen parasta elokuvaa

Hyvät lukijat, minulta usein kysytään suosikkielokuviani ja jokaisella kerralla niiden listaaminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Siispä ajattelin jaotella suosikkielokuviani eri vuosikymmeniltä. Aloitetaan uusimmista: 2000-luvun parhaat elokuvat, olkaapa hyvät!

Prometheus - Ridley Scott (2012)

Väärinymmärretty ja aliarvostettu scifiklassikko, jonka käsikirjoituksesta vastasi lähes yksinomaan Alien-fanipoika ja Lostin showrunner Damon Lindelof. Elokuva tasapainoilee loistavasti tieteisfilosofoinnin ja kauhun rajamailla. Loistavat roolisuoritukset Noomi Rapacelta ja Michael Fassbenderiltä. Ridley Scott osaa taitonsa yhä (myös ohjaajan uudehko The Counselor on aivan mahtava rikospätkä).

Cabin in the woods - Drew Goddard (2012)

Joss Whedonin ja Goddardin kirjoittama scififantasiatrilleri, joka käyttää hyväkseen teinikauhugenreä nerokkaalla tavalla. Ennalta-arvaamaton, rohkea ja kaikinpuolin älykäs elokuva. Richard Jenkins ja Bradley Whitford loistavat konttorimiesrooleissaan, mutta pisimmän korren vie Fran Kranz pilveä polttavana sankarina.

The Girl With the Dragon Tattoo - David Fincher (2011)

David Fincher onnistuu luomaan tylsästä ja geneerisestä romaanista omalaatuisen ja erittäin piinaavan trillerin. Rooney Maran esittämä Lisbeth ei ole pelkästään yksi parhaista naishahmoista, vaan yksi parhaista 2000-luvun henkilöhahmoista ylipäätään. Eikä Daniel Craig myöskään huono ole. Erityismaininta Trent Reznorille ja Atticus Rossille aivan huikean mahtavasta scoresta.

Inglourious Basterds - Quentin Tarantino (2009)

Tarantinon 2000-luvun leffoja on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta eipä käy kiistäminen etteikö Inglourious Basterds olisi yksi niistä paremmista. Natsisaksaan sijoittuva Sergio Leone-western, eikait tuota tarvitse sen enempää selitellä.

No Country for Old Men - Ethan Coen, Joel Coen (2007)

Ehkäpä vangitsevin ja piinaavin elokuva ikinä, onnistuen myös samalla olemaan erittäin syvällinen ja ajatuksiaherättävä. Tässä pätkässä kaikki on kohdallaan.

Zodiac - David Fincher (2007)

Vähemmälle huomiolle jäänyt Fincherin elokuva, joka kuitenkin on yksi ukkelin parhaista. Pitkästä kestostaan huolimatta tämän leffan haluaa pyöräyttää käyntiin aina uudestaan ja uudestaan, eikä sen toivoisi koskaan loppuvan. Hieno. Niin hieno.

The Departed - Martin Scorsese (2006)

Ehkäpä Scorsesen paras elokuva. Lisäksi Jack Nicholson ja Leonardo Dicaprio vetävät molemmat uransa parhaimmat roolisuoritukset. Hieno soundtrack. Martin Sheen ja Mark Wahlberg = Iso plussa!

King Kong - Peter Jackson (2005)

Vaikkakin CGI-tehosteilla mässäilevä toimintaseikkailu, on King Kong genrensä parhaimpia edustajia. Jopa parempi kuin alkuperäinen. Eeppinen leffa. Titanic-tasoa.

A History of Violence - David Cronenberg (2005)

Yksinkertainen ja oikeastaan jopa tavanomainen elokuva. Mutta juuri siksi niin hieno ja omaperäinen. Ehkäpä 2000-luvun paras aloitus- ja lopetusjakso-kombinaatio. If you nou what I mean.

Mulholland Dr. - David Lynch (2001)

Ei Lynchin paras elokuva, mutta Inland Empireä hiotumpi. Vähän kuin iso maalaus.

Erityismaininta:

The Score - Frank Oz (2001)

Marlon Brando, Robert Deniro ja Edward Norton pääsevät kaikki näyttämään parastaan tässä erittäin laadukkaassa ryöstöpätkässä. Aliarvostettu leffa. Etenkin Brando loistaa jokaisessa kohtauksessaan, enemmän kuin Kummisedässä konsanaan.


Yhteenvetona ylläolevasta listasta voitanee siis päätellä, että naturalistiset elokuvat eivät erityisemmin ole minun makuuni. 2000-luku on ylipäätään ollut hienoa aikaa elokuville. Väittäisin että tämän päivän leffat ovat parhaimmillaan aivan yhtä hienoja kuin kulta-aikaan 70-luvun kieppeillä väsätyt filmit. Siispä nauttikaa, ja menkää katsomaan niitä elokuvia. Ihan oikeesti.

Robin Cheek Robin Cheek Isaac Elliot Antti Tuisku!

Olen pitänyt taukoa kirjoittelusta, koska olen innostunut niin kovasti Robinin, Antti Tuiskun, Cheekin ja Isaac Elliotin uudesta musiikista. Olen suorastaan alkanut fanittaa heitä ja heidän taidettaan! Jotenkin tuo ylläoleva kuva vaan yhtäkkiä alkoi puhuttelemaan minua. Leijona. Ja Cheek. Musta tausta ja tumma tammilattia. Puhumattakaan tuolista. Wau! Minun mielestä tuossa kuvassa on jotain niin aitoa ja sydämellistä. Ihan itku meinaa tulla :)

Olen pitänyt taukoa, koska uusi suuntani sotii paljon blogin vanhaa suuntaa vastaan. Olenhan aiemmin tullut tunnetuksi kyseisten artistien inhoajana. Mutta ajat muuttuvat. Ja nyt on uusi aika. Uusi aamu. Siispä liputamme Cheekin, Robinin, Elliotin ja Antti Tuiskun puolesta. Tänä kauniina päivänä.

ps. Minä rakastan herneitä.

Vuosi 2015: Nyt räjähtää (eli profetian paluu)

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet. Edellistä konserttireportaasia raapustaessani tajusin että vuosihan on vaihtunut myös täällä blogissa! Siis jumalauta, olen jaksanut jo kahtena vuonna suoltaa tänne tekstiä. Siinä sivussa olen saanut myös yhden lukijan, siistiä. Pelottavaa on kuitenkin se, että huomasin kirjoittaneeni  viime vuonna 108 postausta. Jokainen joka tietää Dharma Initiativen Swan-aseman merkityksen tietää myös tuon kyseisen numeron merkityksen. Onko kyseessä vain sattumaa, vai onko tämä kohtaloa? Vain jumala tietää.

Apulanta: Kosto kaikista vuosista (9.1.2014 Barona Areena)

Joku peelo tunki kameran eteen.

Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.

Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!

The Tall Man (2012)

Ou jee! Pistetäänpä kunnon nykyajan slasher-elokuvaa pyörimään. Tällainen Tall Man, vielä The Thingin tyyliin kuvasta päätellen! Jes!

Nämä olivat ajatukseni kun pistin leffan pyörimään. Asioita joista yllätyin positiivisesti: hieno kuvaus ja loistavat näyttelijät. Oli hienoa nähdä William B. Davis (tupakkamies) näin vanhoilla päivillään huitelemassa. Mutta sitten itse leffan sisältöön. The Tall Man ei ole slasheria. Eikä edes kauhua. Miksi vitussa sitä markkinoidaan sellaisena? Kyseessä on keskinkertaistakin kehnompi trilleri, jos sitä nyt trilleriksikään voi kutsua. Elokuva on ylipitkä. Jännitysmomentti tuodaan elokuvaan vasta puolentunnin paikkeilla, ja tunnin paikkeilla juoni muuttuu aivan käsittämättömän sekasotkuiseksi. Elokuvassa ei ole minkäänlaista punaista lankaa. Käsikirjoittaja on pomppinut ajatuksesta toiseen ja lopulta käsissä on pelkkä sekasikiö, ilman mitään järjen häivää. Huoh.