Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)


Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.

maanantai 27. lokakuuta 2014

101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014


 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014


Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.


Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.



(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

torstai 8. toukokuuta 2014

Nine Inch Nails 8.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.





1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.

Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.



tiistai 29. huhtikuuta 2014

Keikka-raportti: Anssi Kela Pressa-klubilla (26.4.2014 Helsinki)



Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.

Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
 
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.


Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"

Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaa ja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.


Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.

Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.

Laululuetteloinen:


1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.

Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.


Linkin takaa lähes 30 minuuttinen videokooste keikalta: https://www.youtube.com/watch?v=jkAyjpqhcSc