Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.
Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.
Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.
Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.
Sarjassamme kaikkien aikojen parhaat kappaleet, anteeksi, korjaan, 50 parasta Beach Boys-kappaletta, on ollut pitkä tauko. Syystä että laatimani viidenkympin lista on kannettavallani, enkä ole jaksanut käynnistää tuota konetta ja kopioida listaa sieltä. Voitanee kuitenkin olettaa että tämä kyseinen kappale sieltä löytyy.
Mitäpä tästä sen enempään löpisemään. Kappaleen lead-vocalit jakaa Brian ja Mike. Taustavokaalit ovat ehkäpä musiikkihistorian hienoimmat. Kyseinen laulu oli yksi ensimmäisistä jotka saivat minut henkilökohtaisesti koukuttumaan orkesterin musiikista. Suosikkivetoni ja kokemukseni kappaleesta oli liveveto vuonna 2012. Kappale räjähti yllättäen käyntiin Sloop John B:n keskeltä. Se oli hienoa se!
Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.
"Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"
Lonely Sea on harvinainen Beach Boysin alkuvuosien tuntematon helmi. Gary Usher sävelsi kappaleen, eikä Brian Wilson, vaikka näin useimmiten luullaankin. Brian laulaa päävokaalin sekä vastasi sanoituspuolesta. Kappale löytyy vuoden -63 Surfin' USA levyltä. Lisäksi kyseessä on yksi ensimmäisistä Brianin hitaista balladeista Surfer Girlin ohella. Hienoa kamaa!
The lonely sea, the lonely sea
It never stops for you or me
It moves along from day to day
That's why my love
That's why my love
You'll never stay
You'll never stay
This pain in my heart
These tears in my eyes
Please tell the truth
You're like the lonely sea, sea
Lonely sea
(Lonely sea, lonely sea)
Tämä kappalevalinta yllätti jopa itsenikin. Se on peräisin kehnohkolta Still Cruisin' (1989)-albumilta. John Philips sai alkuperäisen idean ja kirjoitti siitä kappaleen. Philipsin narkomaanitytär soitti häämatkaltaan isälleen pyytäen häntä lähettämään joko rahaa tai huumeita, sillä molemmat oli loppu. Kun Phillips kysyi tyttärensä olinpaikkaa, vastasi hän: "I'm somewhere near Japan". Jotain reittiä kappale päätyi lopulta Terry Melcherin, Mike Loven ja Bruce Johnstonin käsiin, jotka sitten muokkasivat biisistä kyseisen Beach Boys-version. John Philipsin oma versio on melko heikko, mutta Beach Boys-biisinä laulu toimii erinomaisesti. Kyseessä on yksi bändin hienoimmista 80-luvun tekeleistä.
Jokainen jäsen Brian Wilsonia lukuunottamatta saa laulun aikana omat rivinsä laulettavakseen. Erityiset ylistykset Carl Wilsonille hienosta laulusuorituksesta ja Alan Jardinelle riveistä: "And now she's driftin' on some Chinese junk / Her world is spinning and her hope has sunk / So I close my eyes and somewhere near Japan". Kaverit osaa tosiaan laulaa. Laulun mahtavasta kitaratyöskentelystä vastaa tuntematon studiomuusikko nimeltään Craig Trippand Fall. Somewhere Near Japan on todella tuntematon ja unohdettu helmi. Se tosin julkaistaan aikanaan singlenä sekä siihen tuotettiin jopa musiikkivideo, joka löytyy alta.
Little Bird on bändin rumpalin Dennis Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Ja wau kuinka upea se onkaan. Mies kasvoi nopeasti vain muutamassa vuodessa kehnohkosta, mutta tunteella vetävästä rumpalista todella loistavaksi pianonsoittajaksi ja säveltäjäksi. Hän opetteli "salaa" itsekseen kitaran sekä pianonsoiton alkeita Brianin toimiessa bändin johtajana ja pääasiallisena lauluntekijänä. Kun Brianin huippu ja aika bändin johtajana alkoi olla ohitse 60-luvun loppupuoliskolla epäonnistuneen Smile-projektin jälkeen, astui Dennis parrasvaloon.
Dennis kirjoitti valtaosan Beach Boysin laadukkaamman pään 70-luvun materiaalista. Little Bird on peräisin mahtavalta, kepeältä Friends-albumilta, vuodelta 1968. Vaikkei Dennis koskaan päässytkään pois isoveljensä varjosta, eikä hänen musiikkia aikanaan arvostettu, on hän nykypäivään tultaessa saavuttanut ansaitsemansa rock-ikonin maineen.
Psykedeelinen Little Bird aloitti rumpalin hienon uran lauluntekijänä, jonka taiteellinen laatu ei koskaan notkahtanut alaspäin. Dennis Wilson ei kirjoittanut yhtäkään huonoa laulua viisitoistavuotisen säveltäjäuransa aikana. Hän hukkui vuonna -83, vain 39-vuotiaan.
God Only Knows on jopa kliseeksi muodostunut klassikko. Se oli ensimmäinen pop-kappale jonka nimi sisälsi God-sanan. Irrotettuna Pet Sounds-albumilta God Only Knows julkaistiin Wouldn't It Be Nice-singlen b-puolena kesällä -66. Sanojen takana oleva Tony Asher kommentoi kirjassa I Just Wasn't Made for These Times: Brian Wilson and the Making of Pet Sounds (Charles L. Granata. Published by Unanimous Ltd, 2003) kappaletta seuraavanlaisesti:
This is the one [song] that I thought would be a hit record because it
was so incredibly beautiful. I was concerned that maybe the lyrics
weren't up to the same level as the music; how many love songs start off
with the line, 'I may not always love you'? I liked that twist,
and fought to start the song that way. Working with Brian, I didn't have
a whole lot of fighting to do, but I was certainly willing to fight to
the end for that. [...] 'God Only Knows' is, to me, one of the great
songs of our time. I mean the great songs. Not because I wrote
the lyrics, but because it is an amazing piece of music that we were
able to write a very compelling lyric to. It's the simplicity—the
inference that 'I am who I am because of you'—that makes it very
personal and tender.
Kappaleen lead-vocalin laulaa Carl Wilson. Taustat laulavat Brian Wilson sekä Bruce Johnston. Brian äänitti kuitenkin ensimmäisenä pelkän oman laulunsa instrumentaaliraidan päälle. Tuo Brianin veto julkaistiin vasta myöhemmin erikoisjulkaisulla ja löytyy alta linkin takaa.
Kesä lähestyy. On siis aika arvostella kesämusiikin kansainvälinen Opus Magnum. Kyseessä on tietysti Beach Boys-yhtyeen kuudes studioalbumi All Summer Long. Tämä albumi on vaan aika epeli, tänä kesänä 50-vuotta täyttävä levy joka jaksaa vieläkin yllättää ja koskettaa. Hyvä musiikki ei vanhene. Levy sisältää mm. hitit I Get Around, All Summer Long, Little Honda ja Wendy. I Get Around ja Little Honda ovat parhaat bändin "autobiiseistä". Pitää myös muistaa että All Summer Long lopettaa Beach Boysin fun in the sun-vaiheen. Tämän teoksen jälkeen aihepiiri oli jo aikalailla lypsetty loppuun.
GO!
Hushabye on levyn ainoa cover. Kyseessä on kuitenkin yksi bändin uran parhaista cover-vedoista, joten sen moittiminen on täysin aiheetonta. Levyllä on myöskin yksi instrumentaali, Carl's Big Chance. Vielä -63, Surfin U.S.A:n aikoihin bändi luotti instrumentaaleihin niin paljon että kyseisen albumin kappaleista melkein puolet ovat instrumentaalisia. All Summer Longin biisit ovat olleet erittäin mallikkaasti edustettuina myös elokuvissa. Mm. George Lucasin American Graffitin lopputeksteissä soi levyn nimikkoraita. Girls On the Beach-niminen elokuvakin on olemassa. Beach Boys jopa esiintyy kyseisessä pätkässä.
Do You Remember? on levyn heikoin kappale, lähinnä sanojensa takia. Toinen kappale jossa korviin särähtävät sanat ovat pilata kuuntelukokemuksen on Girls On the Beach. Muuten kyseessä on kyllä loistava sävellys. Mutta ne sanat...
"The girls on the beach
On the beach you'll find them there
In the sun and salty air
The girls on the beach
Are all within reach
If you know what to do
How we love to lie around
Girls with tans of golden brown
The girls on the beach
Are all within reach
And one waits there for you
(Girls on the beach)"
Girls On the Beachin pelastaa Dennis Wilsonin laulamat rivit: "The sun in her hair
The warmth of the air / On a summer day". Drive-In on hauska, nimensä mukaisesti Drive-in teatterista kertova kappale. "A big buttered popcorn and an extra large coke /
A few chili dogs and man I'm goin' broke!"
Levyn viimeinen biisi on loistava Don't Back Down. Loppuun on myöskin heitetty lyhyt pariminuuttinen täytepölinäpätkä Our Favorite Recording Sessions. Hauskaa kamaa. All Summer Long on hauska levy. Se saa kevyesti hymyilemään olematta kuitenkaan millään lailla parodiaa tai minkäänlaista huumorimusiikkia. Se saa hyvälle mielelle. Lisäksi sävellysten nerokkuus ja lauluosuuksien sovitukset ihmetyttävät jopa tällaista maallikkoa. I Get Around on yksi siisteimmistä kappaleista ja sävellyksistä ikinä. Se koostuu todella erikoisista muutamien sekuntien mittaisista, periaatteessa irrallisista pätkistä, kuten kitaraluritteluista ja vokaaliosuuksista. Nämä osuudet kuitenkin jotenkin todella kummallisesti sopivat toisiinsa kuin palapelin palaset, eikä kappaletta kuunnellessa edes tajua kuuntelevansa oikeasti hyvin monimutkaista tekelettä. Amazing!
I'm a real cool head... I'm makin' real good bread...
On olemassa vain muutama Beach Boys-albumi josta suoraan sanon: "välttäkää tätä". Still Cruisin' on yksi näistä. Kyseessä on puhdas rahastusyritys. Levy on tuotettu Kokomo-jättihitin jälkimainingeissa. Jotain hommasta kertoo jo se että uutta materiaalia on ollut niin vähän että levyn loppuun on täytynyt heittää kolme 60-luvun hittiä, I Get Around, California Girls ja Wouldn't It Be Nice. Still Cruisin' on toinen Dennis Wilsonin kuoleman jälkeen julkaistu albumi. Onneksi hän ei ollut näkemässä tätä bändin all time low:ta.
Ei Still Cruisin' ihan täyttä roskaa silti sentään ole. A-puolisko on itseasiassa aika siisti. Nimikkokappale on ihan kiva nostalgishenkinen kesäbiisi. Somewhere Near Japan oli itseasiassa paras Beach Boys-kappale moneen kymmeneen vuoteen, siis ennen uusinta That's Why God Made the Radiota. Kyseessä on alunperin John Phillipsin kirjoittama kappale, Beach Boys-version kirjoittajiksi on merkitty Phillipsin lisäksi Terry Melcher, Mike Love ja Bruce Johnston. Laulussa on vahva huume-teemaan pohjautuva surumielinen kertomus. Toimii!
Island Girl on Alan Jardinen kirjoittama Karibianristeily-henkinen pornolaulu. Ihan kiva, vaikka vähän korni onkin. In My Car on levyn ainoa Brian Wilson-laulu. Brianin kulunut falsettiääni on jopa hieman pelottava, yhdistettynä biisissä soivaan todella uhkaavaan bassosyntikka-ääniefektiin. Sanat ovat vähintääkin itsevarmat:
"Wind blowing in my hair I feel like a millionaire Radio is blasting strong Were breaking out in song Blazing trails both near and far Park my car behind a star Life is full of possibilities
In my car Im captain of my destiny In my car Oh pretty babe come cruise with me"
In My Car:ia seuraakin A-puolen viimeinen kipale, se kuuluisa Kokomo. Kuulun niihin faneihin, jotka rakastavat tuota 80-luvun kultaista ikivihreää. Se on itseasiassa kappale, joka saikin minut alunperin tutustumaan Beach Boysin "uudempaan" tuotantoon. Hieno kappale, täydellinen hitti. En tosin vieläkään ymmärrä mitä John Stamos tekee biisin musavideolla, mutta katsokaa niitä naisia ja Tom Cruisen drinkkivatkauksia!
Albumin B-puoli kuuluu syvimpään manalaan. Se lähtee käyntiin järkyttävällä Fat Boysien kanssa tehdyllä rap-kappaleella Wipe Out. Ei saatana. Sitä seuraa kyllä vielä yksi ihan kelvollinen laulu, Make It Big, mutta loput levystä onkin sitten noita vanhoja hittejä, jotka kuuluvat omille levyilleen, eivätkä tälle kasarikalkkunalle. Jos tätä lättyä ei olisi kasattu aivan näin kiireellä, olisi se voinut olla hyvinkin mallikas teos, mutta tällaisenaan se on yhtyeen kahden heikoimman albumin joukossa. Heikoin on Summer In Paradise (1992), mutta sitä ei tarvitse edes vältellä, koska sitä ei mistään ole saatavilla. Levyä myytiin todella vähän eikä uusintapainoksia ole tehty. Ymmärrettävästä syystä.
Kahdeksas studioalbumi, vaikka levytysuraa on takana vasta 3 vuotta. Aikamoinen tahti. Siitä huolimatta yksikään kiireessä julkaistu albumi ei ole huono ja joukossa on jopa loistavia levyjä, kuten -63 Surfer Girl. Today! on silti ehdoton huippu, ainakin ennen seuraavan vuoden Pet Soundsia (1966). Today:lla soi ns. post-surfrock kitara. Kappaleet ja koko levykin muistuttaa Pet Soundsia todella paljon, erot tulevat siinä että suuren orkesterin sijaan Today:lla soittaa huomattavasti pienempi bändi ja pop-musiikin perusinstrumentit kitara, basso ja rummut ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin seuraajallaan. Tosin näiden kahden välillä bändi ehti julkaista vielä kolmannenkin levyn, Summer Days (And Summer Nights!!) (1965). Tuo kyseinen levy sisältää mm. hitit California Girls ja Help Me, Rhonda, mutta on albumina melko kehno eikä pärjää Today:lle, saatika Pet Soundsille.
Today:n ensimmäinen puoli on täynnä nopeita, tanssittavia kappaleita. Toinen puolisko sisältää pelkkiä balladeja. Teemallisesti levy käsittelee rakkautta, etenkin nuoren pojan näkökulmasta. Kappaleet on rytmitetty levylle niin että paketista muodostuu yhtenäinen konsepti. Levyn aloittaa sekä lopettaa Dennis Wilsonin laulamat kappaleet. Albumilla on kaksi coveria, Do You Wanna Dance? ja I'm So Young. Loput kappaleista on Brian Wilsonin säveltämiä, sanoituksista vastaavat pääosin Brian sekä Mike Love. Levyltä ei löydy yhtäkään heikkoa kappaletta. Hienoimmat vedot ovat Dance, Dance, Dance, MAHTAVA Please Let Me Wonder, Kiss Me Baby, She Knows Me Too Well ja levyn lopettava In the Back of My Mind.
Brianin falsettiääni on ehkäpä vahvimmillaan tällä levyllä. Toki hän veti hienoja suorituksia vielä 70-luvun loppupuoliskollakin, mutta Today! on se magnum opus. Huijasin tuossa ylempänä hieman, Today! loppuu oikeasti pariminuuttiseen lavastettuun pulinaraitaan, jossa bändin jäsenet syövät hampurilaisaterioita jossain levytyssession välissä. Kyseessä on puhdas huumoritäyte: "Dick Rising from Capitol records, he's one of the greatest guys I've ever met!"
Today! kuuluu ehdottomasti jokaisen hyvää musiikkia arvostavan kuuntelijan levyhyllyyn. Kyseessä on albumi joka on ehkä Pet Soundsiakin parempi. Ja pituutta muuten löytyy ainoastaan 28 minuuttia! Tämä on hyvä seikka, sillä eihän nykypäivän puolitoistatuntisia albumeita kukaan jaksa kuunnellakaan.
Haluatko kokea puolituntisen elämyksen täynnä yllätyksiä, nousuja ja laskuja? Haluatko rauhoittua pitkän päivän jälkeen? Jos vastasit molempiin kysymyksiin kieltävästi, älä kuuntele Sunfloweria. Levy on bändin ensimmäinen julkaisu uudella levy-yhtiöllä. Suuri osa albumista äänitettiin Brian Wilsonin kotistudiossa, siinä samassa missä myös Charles Manson äänitti kuopattua esikoislevyään. Sunflowerilla on todella raikas ja kevyt soundimaailma, mutta levyllä on paljon muutakin kuin pelkkiä balladeja.
Sunflower lähtee käyntiin kahdella kovalla rock-kipaleella. Ensimmäinen, Slip On Through on Dennis Wilsonin kirjoittama. Kakkosbiisi This Whole World on taas Brian Wilsonin kyhäämä ja yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista pop-kappaleista. Laululla on pituutta alle kaksi minuuttia, mutta siitä huolimatta se musiikillisesti saavuttaa saman mihin moni yli 10-minuuttinen biisikään ei kykene. Nuotti vaihtuu lähes jokaisen lauletun sanan kohdalla. Kolmas kappale on lähes eeppinen Add Some Music to Your Day, jossa jokainen yhtyeen jäsen saa vuorotellen laulaa omat rivinsä.
Got to Know the Woman edustaa Dennis Wilsonin tylsempää puolta. Kyseessä on nopea mutta hieman junnaava bluesrock-tyyppinen laulu. Keskelle albumia on sujautettu kaksi Bruce Johnstonin kirjoittamaa balladia. Ensimmäinen näistä, Deirdre, on heikompi. Johnstonin laulujen väliin on sujautettu kolmas Dennis Wilsonin kappale, It's About Time. Laulun vetää tyylikkäästi Carl Wilson ja kyseessä on yksi yhtyeen siisteimmistä rock-kappaleista. Johnstonin toinen, Tears in the Morning julkaistiin myös singlenä ja oli jopa jossain päin maailmaa pieni hitti, vaikka itse levy totaalisesti floppasikin.
All I Wanna Do aloittaa levystä sen osuuden jonka aikana kannattaa asettua aloilleen ja sulkea silmänsä. All I Wanna Do:ta ei pidä kuitenkaan sekoittaa edellisen 20/20 (1969) -albumin All I Want to Do -kappaleeseen. Vaikka molemmat biisit tarjoilevatkin Mike Loven vokaaleja sieltä paremmasta päästä, on toinen balladi ja toinen jotain ihan muuta. All I Wanna Do on siellä God Only Knowsin kanssa kaikkien aikojen hienoimpien pop-laulujen listalla. Kyseessä on siis järkyttävän aliarvostettu ja unohdettu helmi.
Forever on Dennis Wilsonin ehkäpä tunnetuin kappale. Erityisesti laulusta kannattaa mainita taustavokaalit ja Brian Wilsonin hieno falsettiääni. Sunflower on muutenkin viimeinen levy jolla tuota Brianin "vanhaa" ääntä kuullaan viimeisen kerran lähes koko levyn mitalla. Our Sweet Love edustaa samaa linjaa All I Wanna Do:n kanssa. At My Window vie taas levyn suunnan hyvin psykedeelisille vesille:
Birds fly up
And down spinnin' round
Flyin' all around
From my window
A little brown sparraw came
Flutterin' down
Le moineau est venu
Se poser ma fenjtre
He came to my window
And as I watched him
I found myself reelin' and turnin' around
And the faster I ran
I ran out of breath and I fell to the ground
(Poof)
He came to my window
He came to my window
He came to my window
From their eyes
The people must look like miniature toys
Fly away
Fly away
Fly away
Cool, Cool Water on peräisin Smile-sessioista vuodelta -67. Keskeneräinen ja julkaisematon kappale kuitenkin äänitettiin uudelleen Sunflowerille. Kyseessä on viisiminuuttinen matka, nimensä mukaan, erittäin viileän veden maailmaan. Jos Cool, Cool Water ei ihmistä rentouta, ei sitten mikään.
Aikanaan Sunflower ei myynyt ollenkaan, eikä sitä muutenkaan järin arvostettu. Tämän vuoden elokuussa se täyttää 44-vuotta ja on saavuttanut erittäin vakaan kulttimaineen. 2003 Rolling Stone listasi Sunflowerin sijalle 380, top-500 kaikkien aikojen parasta albumia listalleen. Maailmalla liikkuu väärinkäsitys että Beach Boysin levyillä ei soittaisi itse Beach Boys, vaan pelkät palkatut muusikot. Tämä väite on hölynpölyä. Beach Boys soittaa itse suurimmalla osalla levyistään ja biiseistään, eikä pidä unohtaa että oikeastaan kaikki bändin jäsenet Mike Lovea lukuunottamatta olivat/ovat multi-instrumentalisteja. Toki mm. Pet Sounds (1966) on äänitetty lähes kokonaan pelkillä sessiomuusikoilla, mutta ei parane unohtaa että se oli tuona aikana kaikista yleisin tapa tehdä levyjä.
Kuva vuoden 2012 50-vuotiskiertueelta.
Jotta seuraava teksti ei menisi liian syvälliseksi ja monimutkaiseksi, jaottelen yhtyeen live-vaiheet yksinkertaisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen sisältää vuodet 1962-1971, toinen vuodet 1972-1983 ja viimeinen 1983-2013. Jaottelua voisi tehdä huomattavasti enemmänkin, mutta en itse tykkää liiasta hifistelystä. Beach Boys on liveorkesterina vaihdellut kokoonpanoa todella paljon, vaikkakin ydinryhmä pysyikin ainakin 80-luvulle asti lähestulkoon samana. Esitysten laatu on vaihdellut vuosien varrella todella radikaalisti ja tämän takia pieni artikkeli onkin paikallaan, etenkin syystä että vastaavia kirjoituksia ei suomenkielellä ennestään löydy.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Wilsonin veljekset Brian, Dennis ja Carl sekä koulukaveri Alan Jardine ja Wilsonien serkku Mike Love. Alanin kuitenkin korvasi hetkellisesti naapuri David Marks, joka soitti yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Kukaan jäsenistä ei oikeastaan osannut soittaa instrumenttejaan ensimmäisillä levyillä 60-luvun alussa. He oppivat tehdessä. Dennis ei saanut rumpuihinsa minkäänlaista opetusta, vaan hän kehitti täysin omanlaisensa soittotyylin, voimakkaan rummutuksen, joka hajotti yhden lyhyen keikan aikana vähintään kymmenen rumpukapulaa... Carl Wilson ja Alan Jardine soittivat kitaraa. Etenkin Carl kehittyi vuosien saatossa erittäin päteväksi lead-kitaristiksi. Brian soitti bassoa. Mike lauloi ja jauhoi purkkaa.
1965.
Identtinen raitapaitatyyli oli bändin managerin, Wilsonin veljesten isän, Murry Wilson idea. Kyseiset paidat pysyivätkin bändin päällä vuoteen 1966 saakka. -67 vanhentuneeseen surf-imagoon liian voimakkaasti yhdistetyt paidat vaihtuivat valkoisiin pukuihin. Alkuvuosien live-esitykset ovat nopeita ja pelkistettyjä. Surf-kitarasoundi on jutun ydin Dennis Wilsonin kovan rytmin ja Brianin falsetin kanssa. Nuo kolme elementtiä yhdistettyinä tekivät bändistä yhden 60-luvun alun kovimmista rock-bändeistä. Siis ennen the Beatlesia tai Rolling Stonesin suosiota. Mainittakoon vielä että Dennis oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen) rumpali, joka heilutti tukkaansa rytmin mukana. Ja tämähän sai kaikki teinitytöt sekaisin!
Massojen ihailu kääntyi nopeasti 60-luvun puolivälissä brittiläisen rockin puolelle. Yhtäkkiä the Beatles oli muodissa ja Beach Boys oli lähinnä nolo nuoruusajan ihastus. Sekään että bändi oli jättänyt surffi- ja hot rod-biisinsä jo vuonna -64 ja siirtynyt tuottamaan huomattavasti kypsempää musiikkia ei muuttanut faktaa: Beach Boys oli out. Good Vibrations-sinkku vuonna -66 nosti bändin vielä hetkeksi maailman huipulle. Edessä oli kuitenkin kuivat vuodet.
60-luvun loppupuoliskolla bändi joutui esiintymään mm. vanhainkodeissa ja puolityhjissä konserttisaleissa. Siis Yhdysvalloissa. Ironisesti Britanniassa Beach Boys-yhtyeen musiikkia arvostettiin todella paljon ja levytkin menivät siellä paremmin kaupaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa levyt floppasivat totaalisesti. Brian ei kestänyt kiertue-elämän stressiä ja olikin jättänyt kiertuebändin jo vuonna -65. Hänet korvasi hetkellisesti legendaarinen Glen Campbell, mutta sijaiseksi vakiintui pian Bruce Johnston. Monien fanien oli vaikea sulattaa Brianin, musiikillisen johtajan, puuttumista kokoonpanosta.
Jopa punkin suuntaan kallistuva All I Want To Do livenä vuonna 1968.
Uusi vuosikymmen toi mukaan suuret muutokset. -72 mukaan otettiin the Flames-yhtyeen Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar. Uutta rumpalia tarvittiin Dennis Wilsonin loukattuaan kätensä onnettomuudessa niin pahasti ettei hän pystynyt soittamaan rumpuja useaan vuoteen. Valkoiset puvut jätettiin naulaan ja lavatyyli muuttui ajanmukaisesti todella villiksi ja vapaaksi. Bruce Johnston erotettiin/erosi bändistä, riippuen kenen suusta asia kuullaan. Mike oli ensimmäinen bändin jäsenistä joka kasvatti parran. Perässä seurasivat loputkin jäsenet. Mike Loven 70-luvun esiintymisasuista voisi koostaa jopa oman kirjansa.
Mallia tämän päivän hipstereille!
Mike Love sutenöörinä 70-luvun puolivälin tienoilla.
Blondie ja Ricky pysyivät mukana vuoteen -74 saakka. Tuona muutaman vuoden aikana Beach Boys onnistui hankkimaan maineen Amerikan yhtenä parhaimmista livebändeistä. Ricky ja Blondie toivat musiikkiin sekä esityksiin vaadittua progressiivisuutta ja kovuutta. Dennis Wilson pääsi vihdoin loistamaan ja näyttämään karismansa edessä laulajana. Jopa Mike soitti muutaman kappaleen aikana instrumenttia, theremin-syntetisaattoria.
Lyhyt versio Wild Honeysta livenä Lontoossa -72.
Vuoden -74 kokoelma-albumi Endless Summer käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Yhtäkkiä maailmaan iski voimakas nostalgia-aalto ja olihan Beach Boysin alkuvuosien surf-musiikki kuulunut miljoonien ihmisten nuoruuteen. 70-luvun alussahan bändi ei esittänyt juuri ollenkaan noita alkuvuosien hittejä. Endless Summer myi triplaplatinaa. Albumi koostuu kokonaan alkuvuosien aurinkoisista hiteistä. Beach Boys-konsertteihin saapuneet uuden herätyksen saaneet fanit eivät halunneet kuulla harvinaisuuksia tai nähdä "progressiivista" rock-showta, vaan paketin nostalgiaa. Bändi jaksoi taistella tätä massojen miellyttämistä vastaan aina vuoteen -83 saakka, antaen kuitenkin pikkuhiljaa askel askeleelta periksi.
1976 oli merkittävä vuosi. Brian Wilson liittyi takaisin kiertuebändiin. Beach Boys julkaisi uuden Brianin tuottaman albumin, 15 Big Ones. Käynnistettiin valtava Brian is back-kampanja, pinsseineen kaikkineen. Näihin aikoihin bändin henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kuitenkin nousta ja näkyä lavalla. Brianin huumeidenkäyttö teki hänestä epäluotettavan esiintyjän. Dennis Wilsonin alkoholiongelma alkoi näkyä yleisöllekin. Mies suoritti kuuluisia viuhahduksiaan lavalla kesken esitysten ja 70-luvun lopulla Mike Loven sekä Wilsonin veljesten pitkään jatkuneet erimielisyydet ja riitelyt kärjistyivät, välillä jopa lähes fyysisiksi, etenkin Dennis Wilsonin ja Mike Loven välillä.
Rock-jumala look vuonna -76.
Dennis erotettiin bändistä. Brian siirtyi basistin roolista kytkemättömän pianon ääreen. Lopulta Dennis kuitenkin suostuttiin ottamaan takaisin, mutta koska häneen ei voitu enää luottaa, pysyi lavalla hänen lisäkseen toinen rumpusetti ja rumpali.Bruce Johnston liittyi takaisin. 80-luvulle tultaessa Brian oli lihonut todella massiiviseksi ja hänen äänensä oli kaukana siitä mitä se alkuvuosina oli ollut. Carl Wilson pysyi kuolemaansa saakka yhtyeen kasassa pitävänä voimana ja johti bändiä silloin kun Brian ja Dennis rypivät päihdeongelmiensa kanssa.
Alkuvuosien Beach Boys-klassikko Brianin "uudella" äänellä esitettynä vuonna 1981.
Brian Wilson 80-luvun alkupuoliskolla.
Dennis Wilson hukkui vuonna 1983. Tästä alkoi lopullinen alamäki bändille. Mike Love sai vihdoin valtapaikkansa johtajana ja bändi muuttui patrioottiseksi nostalgia-aktiksi. Brian Wilson jättäytyi lähes kokonaan pois bändin toiminnasta. Carl Wilson antoi periksi. Alan Jardine jatkoi aina yhtä laadukasta esiintymistään aina vuoteen -98, Carl Wilsonin kuolemaan saakka.
Brianin poissaolo Beach Boysin toiminnasta 80-luvulla selittyy tohtori Eugene Landyn toimilla. Hän otti Brianin 24/7-tyyliseen hoitoon, mikä jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Hoidolla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Brian sai hänen avustuksellaan käynnistettyä vihdoin soolouransa ja ennen kaikkea pääsi eroon päihteistä ja pudotti painonsa. Toisaalta Landy imi Wilsonilta lähes kaikki hänen tulonsa itselleen ja manipuloi Wilsonia vahvojen lääkkeiden avulla. Landy saatiin lopulta pitkän oikeustaistelun jälkeen pois Brianin elämästä.
Brian Wilson 80-luvun puolivälissä.
Beach Boys alkoi olla yhä enemmän riippuvainen taustabändistä. Vielä 80-luvun alkuun saakka yhtye pärjäsi lähes kokonaan omien jäsentensä soittopanoksella, mutta 90-luvulle tultaessa musiikin soittivat jo lähes yksinomaan pelkkä taustabändi (Carl Wilson toki jatkoi lead-kitarointiaan). Lopulta 2000-luvulle tultaessa Beach Boys-nimellä esiintyi bändi, joka sisälsi Mike Loven ja Bruce Johnstonin lisäksi pienen taustabändin. Siis Beach Boys, jossa on YKSI alkuperäisjäsen. Brian Wilson esiintyi oman bändinsä kanssa ahkerasti ja Alan Jardine satunnaisesti omansa kanssa. Mike Love kävi oikeustaisteluita sekä Brianin että Alanin kanssa, koskien Beach Boys-nimeä sekä musiikkirojalteja. Love voitti nostamansa haasteet.
2012 bändin ensimmäisestä levystä tuli kuluneeksi 50-vuotta. Kaikista epätodennäköisin tapahtui, elossaolevat jäsenet lyöttäytyivät yhteen vielä viimeisen kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä vanhojen uudelleen lämmittely, vaan bändi julkaisi myös täysin uuden ja vieläpä loistavan levyn That's Why God Made the Radion.
Brian Wilson 50-vuotisjuhlakiertueella.
Kiertue edusti musiikillisesti bändin koko historian huippua. Mike Loven Beach Boys yhdistyi Brian Wilson bändin kanssa muodostaen yli 10-henkisen orkesterin täynnä huippulahjakkaita soittajia ja laulajia. Mukana oli tietysti Brian Wilsonin, Mike Loven, Alan Jardinen ja Bruce Johnstonin lisäksi myös alkuvuosien kitaristi David Marks. Kiertue soitti yli 70-esitystä ympäri maailman ja huipentui Lontoon kahteen konserttiin syyskuun lopussa. Tuolla viimeisellä keikalla mukana olleena voin rehellisesti sanoa shown olleen paras mitä olen ikinä nähnyt, keneltäkään artistilta.
David Marks ja Alan Jardine.
Kiertueen päätyttyä Mike Love jatkoi oman Beach Boys-yhtyeensä kanssa ilman muita alkuperäisjäseniä, vaikka he olisivatkin halunneet jatkaa. Beach Boys esiintyy edelleenkin Mike Loven ja Bruce Johnstonin johdolla ympäri maailmaa. Heidän bändiään ei nimestä huolimatta tule kuitenkaan sekoittaa siihen oikeaan Beach Boys-yhtyeeseen. Brian Wilson jatkaa edelleen sooloartistina ja valmistelee tätäkin tekstiä kirjoittaessani uutta soololevyään. Tai itseasiassa hän luultavasti tällä hetkellä nukkuu (aikaero), jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Beach Boys on esiintynyt Suomessa kuusi kertaa, vuosina: 1967, 1969, 1993, 1997, 2006 ja 2011. Harmi ettei noista mistään löydy oikein minkäänlaisia tallenteita. Saa vinkata jos tietää mistä löytyisi taikka sattuu omistamaan vaikka kuvia!
In Concert (1973) on loistava keikkataltionti Beach Boysin rokkaavimmalta ajalta. Bändiin ensimmäistä kertaa tutustuville se on loistava läpileikkaus heidän musiikistaan. Levy sisältää live-esityksiä sekä kuuluisista hiteistä että harvinaisuuksista. Suosittelen lämpimästi!
Kromme Waal, Amsterdamin läpi kulkeva kanava kuvattuna ylösalaisin Hollannin kannessa.
Seuranhakuilmoitus: Beach Boysista oikeasti diggaavat miehet taikka naiset ilmoittautukaa minulle. Et ole yksin.
Ja itse asiaan. Hollanti-levyhän on vahvasti nykyhipsterien suosiossa. Kyseessä on yksi historiamme aliarvostetuimmista rock-opuksista. Levy äänitettiin bändin manageri Jack Reileyn ehdotuksesta Hollannissa. Projekti maksoi satoja tuhansia dollareita, sillä koko studiokalusto lennätettiin maahan yhdysvalloista. 70-luvun alussa Brian Wilson eli hiljaista aikaansa enemmän tai vähemmän masentuneena ja käytti erittäin paljon huumeita, alkoholia ja oikeastaan kaikkia mahdollisia päihteitä. Ideana oli saada hänet uusiin maisemiin Hollantiin ja sitä kautta irti masennuksesta. Kenties hän alkaisi taas kirjoittamaan bändille uusia hittejä, joita he eivät olleet saaneet sitten vuoden -67.
70-luvun alku on epäilemättä bändin cooleinta aikaa, sekä live-bändinä että levyillä. Mukaan pestatut etelä-afrikkalaistaustaiset Blondie Chaplin ja Ricky Fataar toivat musiikkiin tarvittavaa särmää ja ajankohtaisuutta. Jack Reileyn yhteiskunnallisesti kantaaottavampien lyriikoiden ansiosta Beach Boys oli jo vuoden 1971 Surf's Up albumillaan saanut pientä menestystä, etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Vuoden -72 Carl and the Passions - So Tough (toinen järkyttävän aliarvostettu albumi)ei menestynyt toivotulla tavalla.
Carl Wilson, Alan Jardine, Ricky Fataar, Dennis Wilson, Blondie Chaplin ja Mike Love.
Kahden yrityksen jälkeen Brian saatiin lopulta lennätettyä Hollantiin. Hänen matkansa jäi tosin lyhyeksi. Hollannissa hän työsti kappaletta Funky Pretty sekä 10-minuuttista satua, joka kertoi maagisesta transistoriradiosta ja prinssistä. Molemmat ovat musiikillisesti syntetisaattoreihin pohjautuvia, taianomaisia teoksia. Muu bändi oli pettynyt. Mount Vernon and Fairway (A Fairy Tale) ei mennyt läpi, eikä sitä suostuttu käyttämään itse albumilla. Lopulta se julkaistiin bonus-singlenä. Brian pettyi ja vetäytyi yhä kauemmas musiikkimaailmasta. Sekä Funky Pretty että Mount Vernon and Fairway (A Fairy Tale) jäivät kesken. Muu bändi viimeisteli kappaleet ilman Briania.
Hollannilla on erikoinen, lähes mutaisen synkkä tuotantotyyli. Akustiset soittimet soivat yhdessä analogisten syntetisaattorien kanssa luoden todella omalaatuisen äänimaailman. Jokainen bändin jäsen pääsee loistamaan omilla kappaleillaan. Mike Love kirjoitti levylle California saagan, kolmeosaisen medley-tyyppisen kokonaisuuden ensimmäisen osan, Big Sur:in. Kyseessä on Loven ehdottomasti hienoin hetki laulunkirjoittajana sekä laulajana. Lisäksi Love kirjoitti sanat Dennis Wilsonin säveltämään upeaan Only With You-kappaleeseen sekä Funky Prettyyn, Rieleyn avustuksella.
Dennis Wilson sävelsi levylle Only With Youn lisäksi kappaleen Steamboat. Steamboatin loppupuoliskolla on todella hieno kitarasoolo. Jos kitarasooloa kuunnellessa unohtaa kuuntelevansa kitarasooloa, ollaan hyvillä vesillä. Itseasiassa koko kappale on siitä erikoinen, että sitä kuunnellessa unohtaa kokonaan kuuntelevansa soittimia soittavaa bändiä ja sanoja laulavaa laulajaa. Kappaletta kuunnellessa voi hetken aikaa kuvitella olevansa höyrylaivan kyydissä.
Alan Jardine kirjoitti levylle California saagan keskimmäisen sekä viimeisen osan, kappaleet Beaks of Eagles sekä California (On My Way to Sunny Californ-i-a). Beaks of Eagles on tunnelmaltaan erittäin synkkä. Se pohjautuu Robinson Jeffersin runoon, josta lausutaan pätkiä lauluosuuksien väleissä.
"Spilled down the hill a wagon load of bodies lay scattered, shipwrecked
at sea.
Limestone ore is all that mattered.
They took it from the hills right through the cargo doors
How many ships have come and gone at Thurso's landing shore?"
Lähes satumaisen kaunis huilu sitoo California saagan osaset toisiinsa. Levyn huippuhetki on Beaks of Eaglesin sekä Californian siirtymä. Jopa ahdostavan synkästä tunnelmasta siirrytään huilun avustuksella uptempoiseen rytmiin, C-duuria soittavaan banjoon, ja hassuun analogiseen syntetisaattoriin. Sitten yhtäkkiä oikesta kaiuttimesta kuullaan koko levyn ainoat Brian Wilsonin lapsellisen iloisella äänellä laulamat linet: "On my way to sunny California / On my way to spend another sunny day". Ikonisen tuosta replasta tekee myös se, että seuraavan kerran Brianin ääntä kuullaan Beach Boys-albumilla 15 Big Ones(1976), jossa hänen äänensä on muuttunut jo lähes tunnistamattomaksi päihteiden käytön takia.
Linkin videosta löytyy California Saga kokonaisuudessaan.
Carl Wilson työsti levylle vain yhden kappaleen, mutta laatuhan ei korvaa määrä. Vai oliko se toisinpäin? Jokatapauksessa The Trader on Carl Wilsonin mestariteos. Jack Reiley kirjotti kappaleeseen koskettavat anti-imperialistiset sanat ja kappale musiikillisesti koostuu kahdesta osasta: nopeasta ensimmäisestä osasta sekä balladimaisesta toisesta osasta. Kappaleen aloittaa Carl Wilsonin kolmevuotias poika tokaisemalla iloisesti: "Hi!" Tämän kauemmas alkuvuosien fun in the sun-meiningistä ei Beach Boysin musiikki pääse.
Lisäksi levyltä löytyy Blondien ja Rickyn säveltämä Leaving This Town, balladimainen laulu, joka sisältää eeppisen syntetisaattorisoolon ja yhden maailman parhaista tageistä. Biisin lopussa Mike Loven laulaessa tutulla bassoäänellään toistuvasti "Leave this town..." iskee tajuntaan fakta: wow, kuuntelen oikeasti Beach Boys levyä, enkä jotain 70-lukulaista progressiivista underground rock-bändiä. Hollantia varten äänitettiin myös kaksi muuta Blondie/Ricky kappaletta: We Got Love ja Hard Times. Molemmat kappaleet olisivat ansainneet pysyä levyllä, mutta levy-yhtiön painostuksesta ne tiputettiin pois. Kolmas tunnettu kappale, joka ei levylle mahtunut liian synkän aihepiirinsä takia on Dennis Wilsonin säveltämä Carry Me Home. Kappaletta ei vieläkään ole julkaistu virallisesti. Huonolaatuinen bootleg-versio löytyy kyllä youtubesta. Laulu kertoo kuolevasta sotilaasta ja hänen viimeisistä ajatuksistaan mutaisessa kuopassa, kenties Vietnamin viidakossa.
We Got Love löytyy onneksi rokkaavana liveversiona mahtavalta In Concert (1973)-albumilta. Jäljelle jää enää kaksi kappaletta, levyn aloittava Sail On, Sailor ja levyn lopettava Funky Pretty. Molempien kirjoittajaksi on merkitty Brian Wilson. Sail On, Sailorin on tosin pääosin kirjoittanut Van Dyke Parks ja sanoista vastaa jälleen kerran Jack Reiley. Holland-albumi esitettiin levy-yhtiölle ensin ilman Sail On, Sailoria, erilaisella kappalelistauksella. Levyä ei suostuttu julkaisemaan. Van Dyke Parks pelasti projektin viimetipassa kasetillaan, joka sisälsi demon kappaleesta Sail On, Sailor. Laulusta tuli levyn ainoa hitti. Blondie Chaplin pistettiin laulamaan biisi Dennis Wilsonin lähdettyä surffaamaan.
Funky Pretty on äänimaailmaltaan todella erikoinen. Kappaleessa on todella omituisesti iskevät rummut. Koitappa ottaa selvää siitä rytmistä. Ei mikään ihmekään ettei siitä selvää saa, Brian soittaa itse kyseisessä kappaleessa rumpuja. Jokainen bändin jäsen Dennistä ja Briania lukuunottamatta saa vuoronsa säkeistöjen riveissä vuorotellen lead-vokalistina. Siistiä!
Toivottavasti Holland-levystä julkaistiin jossain vaiheessa jonkin sortin deluxe-edition, joka sisältäisi myös nuo kauan pantatut julkaisemattomat raidat. Onhan Holland on Beach Boys-yhtyeen ehkä viimeinen todellinen ryhmätyö ja yksi 70-luvun parhaista albumeista.
A Pisces lady loves romance (She loves romance)
Her movements tell you at a glance (She loves to dance)
Why they say Pisces rules the dance (She's got the glance)
She values flowers more than gold (She flows like gold)
Thinks of her men as knights of old (She's never bold)
She's very spiritual I'm told (She has never told)
Whoa
But where's my spark in the dark?
Glow glow glow c'mon glow
The funky pretty flame in my heart
Me and my Pisces lady are apart
Her calender is not like ours (She rules the hours)
The hieroglyphs mark changing hours (She rules the stars)
Her guiding light is from the stars (She's got the powers)
Whoa
A book of verse a jug of wine (She's soft like wine)
She'll always tell what's on your mind (She's much like time)
By just your birthday place and time (She's very fine)
'Cause it's a silent night in the sea
And if you're cosmic'ly conscious you'll see
Why she's a princess incarnate to me
Daughter of Neptune the ruler of the sea
The queen in Copenhagee (Funky pretty)
The dream of Amsterdamee (Pretty funky)
The cream of gay Parisee (Funky pretty)
The theme of U Say Asee (Pretty funky)
The scene in Great Britainyee (Funky pretty)
The meaning in Los Angees (Pretty funky)
The heat in Tokyosee (Funky pretty)
The treat in Manhattohsee (Pretty funky)
Yeah yeah funky pretty
She said "Don't worry it's alright
I'm coming back when the aspects are right"
And now I look in the paper each day
Wonderin' what my horoscope will say
Funky (oooo funky)
I still remember funky pretty (ooooo)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Funky (ooo funky) (something so why)
I still remember funky pretty (something so why)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Funky (ooo funky) (something so why)
I still remember funky pretty (something so why)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Pet Sounds on Brian Wilsonin soololevy, jossa loput Beach Boys-jäsenet esiintyvät lähinnä taustalaulajan roolissa. 60-luvun puolivälissä pop-musiikin kärjessä oli kaksi nimeä, the Beach Boys ja the Beatles. Vaikka molemmat bändit tunsivatkin lopulta toisensa ja osa jäsenistä jopa ystävystyi keskenään, kävivät he musiikkimaailmassa kovaa taistelua ykkössijasta, eikä pelkästään kaupallisesti vaan myös taiteellisesti. Kun Beatles julkaisi Rubber Soulin vuoden -65 lopussa, Brian Wilson koki velvollisuudekseen päihittää tuo uuden huipun pop-musiikille asettanut levy. Brian oli jo vetäytynyt kiertuemaailmasta ja hänet oli tien päällä basistina korvannut yhtyeeseen liittynyt Bruce Johnston. Brian pystyi täysin keskittymään omassa rauhassaan uuden musiikin luomiseen.
Brian lyöttäytyi yhteen Tony Asherin kanssa. Tony kirjoitti sanat, Brian sävelsi musiikin. Uutta musiikkia syntyi kuin liukuhihnalta, God Only Knows kirjoitettiin vartissa. Ideana oli tehdä Albumi, kokonainen teos, jonka kappaleet käsittelisivät samaa teemaa. Tuohon aikaan oli tapana tehdä singlejä ja myydä levyä yhdellä tai kahdella hitillä, lopun ollessa lähinnä täytettä. Beatles ja Beach Boys alkoivat taistella tuota kaavaa vastaan. 60-luvun puolivälissä kovin tuottajanimi oli Phil Spector, nykyään vankilassa istuva tappaja. Spector oli Brianin suurin idoli, joten Pet Soundsilla soittaa Spectorin vakiomuusikot, ns. Wrecking Crew.
Albumin musiikki on vallankumouksellista. Sointukuviot ovat epätavallisia ja sävellykset ennalta-arvaamattomia. Instrumentteja käytettiin täysin uusilla tavoilla. Perus kitara-basso-rummut kuvio heitettiin suoraan roskakoriin. Levyllä soi mm. kokistölkkejä ja theremin, tuolloin musiikissa vielä käyttämätön instrumentti. Jos soitettiin sähkökitaraa, ei soitettu vain yhtä, vaan kolmea samaan aikaan. Lisäksi laitettiin päälle vielä piano soittamaan täsmälleen samoja nuotteja täsmälleen samaan aikaan. Tällä tekniikalla luotiin aivan uudenlainen äänimaailma, ennen syntetisaattoreiden aikaa.
Brian Wilson pelleilemässä silmälasien kanssa levyn äänityksissä.
Beach Boys palasi kiertueelta ja lauluosuudet äänitettiin valmiiden instrumenttiraitojen päälle. Capitol Records ei pitänyt valmiista tuotoksesta. Levy ei sisältänyt yhtään hittimateriaalia ja levy-yhtiö tahtoi hylätä teoksen. Bändi sai kuitenkin yhtiön käännyteltyä ja Pet Sounds julkaistiin. Sloop John B toimi ykkössinkkuna, Wouldn't It Be Nice B-puolenaan God Only Knows julkaistiin hieman myöhemmin. Levy ei ollut kaupallinen menestys, se oli floppi. Levy-yhtiö Capital Records alkoi jo kuoppaamaan Beach Boysia ja julkaisi välittömästi perään Greatest Hits-kokoelman. No bändin tarinahan oli vasta alussa, mutta se satu jatkukoon toisessa kirjoituksessa.
Pet Sounds on koskettava läpileikkaus nuoren aikuisen miehen elämästä. Se käsittelee rakkautta, elämän muutoksia, sopeutumista ja sopeutumisen vaikeuksia. Don't Talk (Put Your Head on My Shoulder) on God Only Knowsin ohella yksi kauneimmista pop-musiikin kappaleista. I Just Wasn't Made for These Times on yksi Brian Wilsonin henkilökohtaisimmista lauluista ja levyn kohokohtia. Caroline, No lopettaa levyn surumielisiin tunnelmiin ja siihen kuuluisaan koiran haukkuun. Bruce Johnston vei Pet Soundsin henkilökohtaisesti Lontooseen John Lennonille ja Paul McCartneylle. He kuuntelivat levyn kolmestaan hotellihuoneessa kaksi kertaa peräkkäin. John ja Paul olivat kirjaimellisesti puulla päähän lyötyjä. Miten me voidaan päihittää tämä? Seuraavana vuonna julkaistiin Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band.
Pet Sounds kuuluu yleissivistykseen. Se ei silti ole the Beach Boysin paras albumi, vaikka ehkä tasalaatuisin onkin. Pet Sounds on omaan makuuni ehkä hieman rajoittuvainen tunnelmaltaan. Jotta levystä pystyy täysillä nauttimaan, täytyy itse elää juuri samassa tunteessa kuunteluhetkellä. Suosittelisinkin yhtyeeseen tutustuvalle ensimmäiseksi kuuntelukseen Today! (1965) albumia. Kyseessä on Pet Soundsin taiteellinen edeltäjä. Levy jakautuu nopeatempoiseen A-puoleen ja balladeilla täytettyyn B-puoleen. Tyyliltään muuten levy muistuttaa hyvin paljon Pet Soundsia. Outolintu, lähes kokonaan syntetisaattorein soitettu Beach Boys Love You (1977) on taas eräänlainen Pet Soundsin seuraaja. No, ihan sama mitä kuuntelette, pääasia että kuuntelette!
En viittaa otsikolla näyttelijän käännöstä lihaksikkaasta gorillasta pitkätukkaiseksi kuolemanlaihaksi nistiksi ja takaisin normaaliksi vuodessa, vaan hänen urassaan tapahtunutta muutosta josta kaikki tällä hetkellä puhuvat.
Matthew McConaughey, 44 v. nousi tähteyteen 90-luvun lopulla turhanpäiväisten romanttisten komedioiden johtavana sankarina. Harva kuitenkaan muistaa hänen ensimmäistä elokuvarooliaan elokuvassa nimeltä Suuteleva Zombi (1993), tai sekopäisen murhaajan roolia elokuvassa Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation (1994). Enpä ole itsekään noita kahta vielä katsastanut. Teksasin moottorisahamurhaaja kakkonen on muuten aivan mahtava, ykkönen on taas aivan turha. Takaisin asiaan. Näin aikoinaan elokuvan How to Loose a Guy in 10 Days (2003), muistaakseni se oli ihan hauska. Kuitenkin kiinnitin eniten huomiota McConaugheyn näyttelijäkykyihin. Harmitti että tyyppi on niin kehnoissa elokuvissa.
Dallas Buyers Club (2013) oli äärimmäisen hyvä elokuva, Oscari-pysti tuli siitä ihan ansaitusti. Vaikka Leonardo Dicaprio ansaitsisi Oscarinsa vihdoin ja viimein, meni tuo palkinto tällä kertaa ihan oikeaan osoitteeseen. True Detectivessä (2014) McConaughey vetää uransa parhaan roolisuorituksen. Asiaa auttaa tietysti myös se että Rust Cohlen hahmo on kirjoitettu taitavasti. Siinä vasta moniulotteinen henkilöhahmo. Alla olevassa videossa ei pitäisi liikoja juonipaljastuksia, katsokoon ken uskaltaa:
True Detectiven innoittamana katsoin myös kasan muita Matthewn elokuvia. Killer Joe (2012), The Paperboy (2012) ja Mud (2012) edustavat kaikki hänen "uutta tulemistaan", nämä leffat ovat tyyliltään amerikan mittapuulla independent-elokuvia, pienellä budjetilla kuvattuja rikosdraamoja. Killer Joessa Matthew vetää jälleen loistavan suorituksen täysin psykopaattina tappajana. The Paperboy on keskinkertainen pätkä, mutta Mud on kolmikosta selkeästi paras. Kyseessä on eräänlainen Stand By Me:n 2000-luvun versio. McConaughey esittää poliisia sekä palkkamurhaajia pakenevaa Mudia, joka on tappanut rakastamaansa naista satuttaneen miehen. Saaressa asuessaan Mudiin törmää 14-vuotias poika. He ystävystyvät ja, no, lopun saatte lukea vaikka IMDB:stä, tai vielä mieluummin katsoa itse elokuvan.
Mud riistettiin Oscareissa, se jäi täysin huomiotta. Kyseessä on yksi 2000-luvun kauneimmista elokuvista. Elokuvan lopputeksteissä soiva TheBeach Boysin Help Me, Rhonda (1965) tiivistää jollain hienolla tapaa elokuvan pointin: vaikka merkittävä elämänvaihe päättyykin, aurinko nousee silti seuraavana aamuna uudestaan.
Tuossa yllä on Peter Gabrielin esikoissoololevyn kaksi viimeistä kappaletta. Harmi ettei näitä mestariteoksia tulla kuulemaan toukokuun Suomen konsertissa. Peter Gabriel esittää Back To Front-kiertueellaan So (1986)-albuminsa alusta loppuun, tosin kappalejärjestystä on hieman sörkitty. Kävin katsomassa Kinopalatsissa viime vuonna Lontoon O2-areenalla kuvatun live-konserttidokumentin. Kinopalatsin kakkossali, missä siis konsertti esitettiin, on minun suosikkini, ykkössali siinä heti kakkosena (sekavaa jälleen kerran, eikö?). Kakkossalissa on hieno tunnelma puisen sisustuksen ansiosta.
Elokuva oli todella hienosti toteutettu, konsertti oli taltioitu erinomaisesti. Kestoa sillä taisi olla noin tunti 40 minuuttia. Gabriel esitti aika paljon harvinaisuuksia, erityisesti hitaita kappaleita soittaen itse pianoa. Nämä biisit ovat sellaisia joita täytyy useamman kerran kuunnella jotta aukeavat kunnolla. Melodiat eivät ole mitään hittitavaraa, vaan ehkä hieman hankalampia. Sledgehammer toimii aina, tykkäsin tavasta jolla ohjaaja oli ujuttanut kyseisen kappaleen sekä Solsbury Hillin kohdille pätkiä Gabrielin uran varrelta, siis livekuvaa konserteista kyseisten laulujen kohdilta. Kuva oli synkattu viime syksyisen Lontoon konsertin äänen mukaisesti.
Kappaleiden välissä näytettiin pieniä haastattelupätkiä bändiltä sekä Peter Gabrielilta itseltään. Nämä olivat hyvä lisä, mutta useissa kohtaa puhe oli ärsyttävästi vedetty alkavan biisin päälle. Tämä latisti tunnelmaa. Solsbury Hill on älyttömän hieno kappale. Kyseessä on iloinen laulu, mutta hieman psykedeelisen oloiset sanat yhdistettynä nostattavaan musiikkiin saavat aikaan surumielisen kuvan. Solsbury Hillkin on Gabrielin ensimmäiseltä levyltä.
So on meikäläiselle tuttu levy Miami Vicen ansiosta. Koko sarjan takia tykästyinkin alunperin Peter Gabrieliin. Hänen musiikkiaan kuullan useassa eri jaksossa, mutta parhaiten minulle on piirtynyt mieleen kappale We Do What We're Told jaksoissa "Forgive Us Our Debts" ja "Deliver Us From Evil" sekä Kate Bushin kanssa esitetty Don't Give Up jaksosta "Redemption In Blood". Kappale soi Sonny Crockettin kävellessä Miami Beachin rantakatua pitkin samalla kun hänen muistinsa alkaa palautua. Viisi So:n yhdeksästä kappaleesta soi Miami Vicessa ja jopa itse albumikin mainitaan yhdessä jaksossa.
Gabrielista ei millään uskoisi hänen olevan jo 64-vuotias. Hän hyppii lavalla aivan samaan malliin kuin kolmekymmentä vuotta sittenkin. En ole perehtynyt sen kummemmin hänen luotsaamaan Genesikseen (vuodet 1967-1975). Pidän todella paljon kuitenkin Phil Collinsin työstä sekä Genesiksessä että sooloartistina. Mielenkiintoista oli Peterin kommentti So-kiertueen ideasta, siitä mistä koko homma lähti liikkeelle. Nähdessään Brian Wilsonin Pet Sounds Live-konsertin vuonna 2002 päätti hän toteuttaa kiertueen ja esittää myydyimmän levynsä alusta loppuun. Suurena Beach Boys ja Brian Wilson fanina hän ymmärsi kuinka hienoa on nähdä koko suosikkialbumi esitettävän alkuperäistä äänitettä kunnioittaen alusta loppuun. Jos Brian Wilson pystyi siihen, pystyisi hänkin.
Toukokuun Back To Front -konserttia odotellessani ajattelin vielä kuunnella nuo muutkin herran soololevyt lävitse sekä siinä sivussa hieroa ykkösrivin lippuja käsissäni...
