Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.
Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!
Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?
No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.
Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.
Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!
Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.
Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!
Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.
Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.
Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.
Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.
Don't Give Up.
Onsiis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.
Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.
En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.
Dialogia Kelan ja yleisön välillä:
- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!
Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.
Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...
Edelliseen keikkaraporttiini tullut Anonyymin kommentti, jossa ihmeteltiin minun rauhallisuuttani elävän musiikin tapahtumassa herätti minussa kiinnostavia ajatuksia. Keikoillehan, oli kyse sitten ravintola- tai jopa ihan areenakeikasta, kerääntyy useanlaista väkeä. Suuri osa saapuu paikalle (etenkin ravintoloihin) tarkoituksenaan juoda itsensä humalaan. Nämä "örvelöt" yrittävät sitten parhaansa mukaan pilata kaikkien muiden ihmisten illan ja huutelevat sitten perään: "Pidän vaa hauskaa!" Huvinsa kullakin. Toisenlainen sakki keikoilla on se, joka hyppii, huitoo, heiluu ja tanssii musiikin tahdissa. Osa nauttii alkoholia, osa ei. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan se neste ei lennä minun päälleni.
Minä en osaa hyppiä tai tanssia. Minä en näe siinä mitään nautittavaa. En myöskään ymmärrä mitä hauskaa on käsien nostamisessa ilmaan. Kun menen keikalle, en mene kuntoilemaan. Jos haluan kuntoilla, menen kuntosalille tai vaikkapa lenkille. Kun menen keikalle katsomaan soittamista ja kuuntelemaan laulua, katson soittamista ja kuuntelen laulua. Kyseessä on minulle täsmälleen samanlainen kokemus kuin elokuvissa käynti. En minä elokuvasalissakaan hypi ja kilju, vaan seuraan elokuvaa täydellä huomiollani enkä mieti tai tee mitään muuta. Keikalla katselen kitaristin työskentelyä. Katson laulajan eläytymistä. Katson rumpalia, kuinka hän lyö rumpuja ja mitä rumpuja hän lyö. Kuinka hän pitää kapuloita käsissään. Katson yksityiskohtia.
Vaikka seisonkin useimmiten keikalla tönkkönä kuin heinäseiväs, ehkä jalkani tai käteni lyövät rytmiä, mutta muuten seison paikallani, ei se tarkoita ettenkö nauttisi esityksestä, tai ettenkö olisi siinä mukana. Totta kai nautin ja totta kai olen. Nautin siitä varmasti vähintään yhtä paljon kuin vieressä hyppivä tyttö. Nautin siitä varmasti enemmän kuin takana heiluva alkoholisti. Enkä ole yksin. Keikoilta löytyy aina muitakin minunlaisia olentoja. Niitä, jotka ovat hommassa mukana pintaa syvemmällä tasolla. Niitä joita se hyppivä tyttö saattaa pitää ilonpilaajina tai möllöttäjinä.
Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.
Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.
Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"
Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaaja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.
Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.
Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.
Laululuetteloinen:
1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi
sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.
Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.
Kuva vuoden 2012 50-vuotiskiertueelta.
Jotta seuraava teksti ei menisi liian syvälliseksi ja monimutkaiseksi, jaottelen yhtyeen live-vaiheet yksinkertaisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen sisältää vuodet 1962-1971, toinen vuodet 1972-1983 ja viimeinen 1983-2013. Jaottelua voisi tehdä huomattavasti enemmänkin, mutta en itse tykkää liiasta hifistelystä. Beach Boys on liveorkesterina vaihdellut kokoonpanoa todella paljon, vaikkakin ydinryhmä pysyikin ainakin 80-luvulle asti lähestulkoon samana. Esitysten laatu on vaihdellut vuosien varrella todella radikaalisti ja tämän takia pieni artikkeli onkin paikallaan, etenkin syystä että vastaavia kirjoituksia ei suomenkielellä ennestään löydy.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Wilsonin veljekset Brian, Dennis ja Carl sekä koulukaveri Alan Jardine ja Wilsonien serkku Mike Love. Alanin kuitenkin korvasi hetkellisesti naapuri David Marks, joka soitti yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Kukaan jäsenistä ei oikeastaan osannut soittaa instrumenttejaan ensimmäisillä levyillä 60-luvun alussa. He oppivat tehdessä. Dennis ei saanut rumpuihinsa minkäänlaista opetusta, vaan hän kehitti täysin omanlaisensa soittotyylin, voimakkaan rummutuksen, joka hajotti yhden lyhyen keikan aikana vähintään kymmenen rumpukapulaa... Carl Wilson ja Alan Jardine soittivat kitaraa. Etenkin Carl kehittyi vuosien saatossa erittäin päteväksi lead-kitaristiksi. Brian soitti bassoa. Mike lauloi ja jauhoi purkkaa.
1965.
Identtinen raitapaitatyyli oli bändin managerin, Wilsonin veljesten isän, Murry Wilson idea. Kyseiset paidat pysyivätkin bändin päällä vuoteen 1966 saakka. -67 vanhentuneeseen surf-imagoon liian voimakkaasti yhdistetyt paidat vaihtuivat valkoisiin pukuihin. Alkuvuosien live-esitykset ovat nopeita ja pelkistettyjä. Surf-kitarasoundi on jutun ydin Dennis Wilsonin kovan rytmin ja Brianin falsetin kanssa. Nuo kolme elementtiä yhdistettyinä tekivät bändistä yhden 60-luvun alun kovimmista rock-bändeistä. Siis ennen the Beatlesia tai Rolling Stonesin suosiota. Mainittakoon vielä että Dennis oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen) rumpali, joka heilutti tukkaansa rytmin mukana. Ja tämähän sai kaikki teinitytöt sekaisin!
Massojen ihailu kääntyi nopeasti 60-luvun puolivälissä brittiläisen rockin puolelle. Yhtäkkiä the Beatles oli muodissa ja Beach Boys oli lähinnä nolo nuoruusajan ihastus. Sekään että bändi oli jättänyt surffi- ja hot rod-biisinsä jo vuonna -64 ja siirtynyt tuottamaan huomattavasti kypsempää musiikkia ei muuttanut faktaa: Beach Boys oli out. Good Vibrations-sinkku vuonna -66 nosti bändin vielä hetkeksi maailman huipulle. Edessä oli kuitenkin kuivat vuodet.
60-luvun loppupuoliskolla bändi joutui esiintymään mm. vanhainkodeissa ja puolityhjissä konserttisaleissa. Siis Yhdysvalloissa. Ironisesti Britanniassa Beach Boys-yhtyeen musiikkia arvostettiin todella paljon ja levytkin menivät siellä paremmin kaupaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa levyt floppasivat totaalisesti. Brian ei kestänyt kiertue-elämän stressiä ja olikin jättänyt kiertuebändin jo vuonna -65. Hänet korvasi hetkellisesti legendaarinen Glen Campbell, mutta sijaiseksi vakiintui pian Bruce Johnston. Monien fanien oli vaikea sulattaa Brianin, musiikillisen johtajan, puuttumista kokoonpanosta.
Jopa punkin suuntaan kallistuva All I Want To Do livenä vuonna 1968.
Uusi vuosikymmen toi mukaan suuret muutokset. -72 mukaan otettiin the Flames-yhtyeen Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar. Uutta rumpalia tarvittiin Dennis Wilsonin loukattuaan kätensä onnettomuudessa niin pahasti ettei hän pystynyt soittamaan rumpuja useaan vuoteen. Valkoiset puvut jätettiin naulaan ja lavatyyli muuttui ajanmukaisesti todella villiksi ja vapaaksi. Bruce Johnston erotettiin/erosi bändistä, riippuen kenen suusta asia kuullaan. Mike oli ensimmäinen bändin jäsenistä joka kasvatti parran. Perässä seurasivat loputkin jäsenet. Mike Loven 70-luvun esiintymisasuista voisi koostaa jopa oman kirjansa.
Mallia tämän päivän hipstereille!
Mike Love sutenöörinä 70-luvun puolivälin tienoilla.
Blondie ja Ricky pysyivät mukana vuoteen -74 saakka. Tuona muutaman vuoden aikana Beach Boys onnistui hankkimaan maineen Amerikan yhtenä parhaimmista livebändeistä. Ricky ja Blondie toivat musiikkiin sekä esityksiin vaadittua progressiivisuutta ja kovuutta. Dennis Wilson pääsi vihdoin loistamaan ja näyttämään karismansa edessä laulajana. Jopa Mike soitti muutaman kappaleen aikana instrumenttia, theremin-syntetisaattoria.
Lyhyt versio Wild Honeysta livenä Lontoossa -72.
Vuoden -74 kokoelma-albumi Endless Summer käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Yhtäkkiä maailmaan iski voimakas nostalgia-aalto ja olihan Beach Boysin alkuvuosien surf-musiikki kuulunut miljoonien ihmisten nuoruuteen. 70-luvun alussahan bändi ei esittänyt juuri ollenkaan noita alkuvuosien hittejä. Endless Summer myi triplaplatinaa. Albumi koostuu kokonaan alkuvuosien aurinkoisista hiteistä. Beach Boys-konsertteihin saapuneet uuden herätyksen saaneet fanit eivät halunneet kuulla harvinaisuuksia tai nähdä "progressiivista" rock-showta, vaan paketin nostalgiaa. Bändi jaksoi taistella tätä massojen miellyttämistä vastaan aina vuoteen -83 saakka, antaen kuitenkin pikkuhiljaa askel askeleelta periksi.
1976 oli merkittävä vuosi. Brian Wilson liittyi takaisin kiertuebändiin. Beach Boys julkaisi uuden Brianin tuottaman albumin, 15 Big Ones. Käynnistettiin valtava Brian is back-kampanja, pinsseineen kaikkineen. Näihin aikoihin bändin henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kuitenkin nousta ja näkyä lavalla. Brianin huumeidenkäyttö teki hänestä epäluotettavan esiintyjän. Dennis Wilsonin alkoholiongelma alkoi näkyä yleisöllekin. Mies suoritti kuuluisia viuhahduksiaan lavalla kesken esitysten ja 70-luvun lopulla Mike Loven sekä Wilsonin veljesten pitkään jatkuneet erimielisyydet ja riitelyt kärjistyivät, välillä jopa lähes fyysisiksi, etenkin Dennis Wilsonin ja Mike Loven välillä.
Rock-jumala look vuonna -76.
Dennis erotettiin bändistä. Brian siirtyi basistin roolista kytkemättömän pianon ääreen. Lopulta Dennis kuitenkin suostuttiin ottamaan takaisin, mutta koska häneen ei voitu enää luottaa, pysyi lavalla hänen lisäkseen toinen rumpusetti ja rumpali.Bruce Johnston liittyi takaisin. 80-luvulle tultaessa Brian oli lihonut todella massiiviseksi ja hänen äänensä oli kaukana siitä mitä se alkuvuosina oli ollut. Carl Wilson pysyi kuolemaansa saakka yhtyeen kasassa pitävänä voimana ja johti bändiä silloin kun Brian ja Dennis rypivät päihdeongelmiensa kanssa.
Alkuvuosien Beach Boys-klassikko Brianin "uudella" äänellä esitettynä vuonna 1981.
Brian Wilson 80-luvun alkupuoliskolla.
Dennis Wilson hukkui vuonna 1983. Tästä alkoi lopullinen alamäki bändille. Mike Love sai vihdoin valtapaikkansa johtajana ja bändi muuttui patrioottiseksi nostalgia-aktiksi. Brian Wilson jättäytyi lähes kokonaan pois bändin toiminnasta. Carl Wilson antoi periksi. Alan Jardine jatkoi aina yhtä laadukasta esiintymistään aina vuoteen -98, Carl Wilsonin kuolemaan saakka.
Brianin poissaolo Beach Boysin toiminnasta 80-luvulla selittyy tohtori Eugene Landyn toimilla. Hän otti Brianin 24/7-tyyliseen hoitoon, mikä jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Hoidolla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Brian sai hänen avustuksellaan käynnistettyä vihdoin soolouransa ja ennen kaikkea pääsi eroon päihteistä ja pudotti painonsa. Toisaalta Landy imi Wilsonilta lähes kaikki hänen tulonsa itselleen ja manipuloi Wilsonia vahvojen lääkkeiden avulla. Landy saatiin lopulta pitkän oikeustaistelun jälkeen pois Brianin elämästä.
Brian Wilson 80-luvun puolivälissä.
Beach Boys alkoi olla yhä enemmän riippuvainen taustabändistä. Vielä 80-luvun alkuun saakka yhtye pärjäsi lähes kokonaan omien jäsentensä soittopanoksella, mutta 90-luvulle tultaessa musiikin soittivat jo lähes yksinomaan pelkkä taustabändi (Carl Wilson toki jatkoi lead-kitarointiaan). Lopulta 2000-luvulle tultaessa Beach Boys-nimellä esiintyi bändi, joka sisälsi Mike Loven ja Bruce Johnstonin lisäksi pienen taustabändin. Siis Beach Boys, jossa on YKSI alkuperäisjäsen. Brian Wilson esiintyi oman bändinsä kanssa ahkerasti ja Alan Jardine satunnaisesti omansa kanssa. Mike Love kävi oikeustaisteluita sekä Brianin että Alanin kanssa, koskien Beach Boys-nimeä sekä musiikkirojalteja. Love voitti nostamansa haasteet.
2012 bändin ensimmäisestä levystä tuli kuluneeksi 50-vuotta. Kaikista epätodennäköisin tapahtui, elossaolevat jäsenet lyöttäytyivät yhteen vielä viimeisen kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä vanhojen uudelleen lämmittely, vaan bändi julkaisi myös täysin uuden ja vieläpä loistavan levyn That's Why God Made the Radion.
Brian Wilson 50-vuotisjuhlakiertueella.
Kiertue edusti musiikillisesti bändin koko historian huippua. Mike Loven Beach Boys yhdistyi Brian Wilson bändin kanssa muodostaen yli 10-henkisen orkesterin täynnä huippulahjakkaita soittajia ja laulajia. Mukana oli tietysti Brian Wilsonin, Mike Loven, Alan Jardinen ja Bruce Johnstonin lisäksi myös alkuvuosien kitaristi David Marks. Kiertue soitti yli 70-esitystä ympäri maailman ja huipentui Lontoon kahteen konserttiin syyskuun lopussa. Tuolla viimeisellä keikalla mukana olleena voin rehellisesti sanoa shown olleen paras mitä olen ikinä nähnyt, keneltäkään artistilta.
David Marks ja Alan Jardine.
Kiertueen päätyttyä Mike Love jatkoi oman Beach Boys-yhtyeensä kanssa ilman muita alkuperäisjäseniä, vaikka he olisivatkin halunneet jatkaa. Beach Boys esiintyy edelleenkin Mike Loven ja Bruce Johnstonin johdolla ympäri maailmaa. Heidän bändiään ei nimestä huolimatta tule kuitenkaan sekoittaa siihen oikeaan Beach Boys-yhtyeeseen. Brian Wilson jatkaa edelleen sooloartistina ja valmistelee tätäkin tekstiä kirjoittaessani uutta soololevyään. Tai itseasiassa hän luultavasti tällä hetkellä nukkuu (aikaero), jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Beach Boys on esiintynyt Suomessa kuusi kertaa, vuosina: 1967, 1969, 1993, 1997, 2006 ja 2011. Harmi ettei noista mistään löydy oikein minkäänlaisia tallenteita. Saa vinkata jos tietää mistä löytyisi taikka sattuu omistamaan vaikka kuvia!
In Concert (1973) on loistava keikkataltionti Beach Boysin rokkaavimmalta ajalta. Bändiin ensimmäistä kertaa tutustuville se on loistava läpileikkaus heidän musiikistaan. Levy sisältää live-esityksiä sekä kuuluisista hiteistä että harvinaisuuksista. Suosittelen lämpimästi!
