Teit Meistä Kauniin (kauriin)

On luontevaa kirjoittaa vuoden 2016 ensimmäinen päivitykseni Temosen Apulanta-elokuvasta, sillä olenhan Apulauta-ihmisiä. Elokuva herätti minussa melkoisen ristiriitaisen ajatussotkun, jota pyrin tekstissäni avaamaan parhaimpien kykyjeni mukaisesti. Sanottakoot ensialkuun vielä kuitenkin elokuvan ohjaajasta ja bändin entisestä basistista, Tuukka Temosesta, se, että muistan hänen lavakarismansa 2000-luvun alusta (Apulanta oli periaatteessa ensimmäinen bändi jonka näin koskaan livenä). Energia, joka hänestä ja Wirtasesta välittyi oli suorastaan häikäisevä. Sen sijaan Presidentintekijät-dokumentti (Temosen ensimmäinen pitkä elokuva) oli kaikkea muuta kuin häikäisevä. Se oli tylsä, mielenkiinnoton ja visuaaliselta tyyliltään olematon kyhäelmä, jonka katsomista kadun edelleen.

Teit meistä kauniin on valtaisa parannus Presidentintekijöistä. Elokuvassa on useita tyyliteltyjä kuvia, jotka onnistuvat yksinkertaisuudellaan välittämään hienolla tavalla tarinan henkilöiden kokemia tunteita (esim. Toni hakkaamassa pylvästä pimeän tunnelin alla tummana syyspäivänä). Valitettavasti näitä yksittäisiä onnistuneita kuvia lukuunottamatta elokuva näyttää muutoin tavanomaiselta youtube-showlta (onhan mukana myös itse Tumekin, juutuupista tuttu). Kovin cinemaattista fiilistä elokuvasta ei siis lopulta välity, minkä takia kyseessä onkin leffa josta saa varmasti ihan yhtä paljon irti ihan kotisohvaltakin katsottuna kuin teatterissa.

Musiikkeja käytetään ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoisesti. Vanhoja legendaarisia Apulanta-kappaleita on sovitettu instrumentaalisiksi jousivetoisiksi kipaleiksi ja näitä viljellään läpi elokuvan ns. siirtymäkohdissa. Pian musiikinkäyttö alkaa kuitenkin maistua kovin mielikuvituksettomalta ja ennalta-arvattavalta, minkä takia musiikkeihin ei pian sitten kiinnitäkään enää minkäänlaista huomiota. Muutenkin itse musa on elokuvassa tyystin taka-alalla. Luomisprosessi, levytys ja keikkailu ohitetaan kaikki nopeilla montaasimaisilla kuvilla eikä niistä puhuta sen enempää.

Olin hyvin skeptinen Roope Salmisen suhteen. Menemättä henkilökohtaisuuksiin ennakkoasenteissa, joita minulla häntä kohtaan on (tai on ollut), suoriutui hän Lautalan roolista yllättävänkin hienosti. Kyseessä on leffan toiseksi onnistunein näyttelijäsuoritus heti Tatu Sinisalon Wirtasen jälkeen. Heikoimman korren taasen vetää Wirtasen tyttöystävää esittävä Hanna Vähäpassi, mutta kyseessä on ongelma, joka johtuu huomattavasti enemmän käsikirjoituksen kehnoudesta kuin näyttelijäntyöstä. Mistä tullaankin leffan suurimpaan kompastuskiveen.

Käsikirjoitus. Huoh. Teit meistä kauniin-unohtaa tyystin leffakäsikirjoittamisen alkeet(kin). Aihetta ja käsiteltävää tarinaakaan ei ole osattu valikoida tarpeeksi tiiviisti. Tuntuu kuin saman elokuvan sisälle olisi ujutettu noin viisi elokuvaa yhden sijaan. On historiallista talouspläjäystä vanhempien näkökulmasta, on vaikeuksista voittoon musaleffaa, on kaverihenkistä draamaa, rakkaustarinaa... Toisinsanoen: ON LIIKAA.

Liikaa turhia sivuhahmoja, liikaa tylsiä kohtauksia ja liikaa keskinkertaista dialogia. En halua silti kuulostaa liian tylyltä, nautinhan tästä kaikesta huolimatta leffasta. Sillä olen Apulanta-fani. Elokuva oli täynnä pieniä viittauksia, jotka ainoastaan fanit ymmärtävät. Näihin lukeutuu mm. "maitoo", Temosen bassohihna, syntikalla pelleily studiossa, Apulanta-cameot, biisiviittaukset, Tehosekoitin (kohtauksen merkitys saattaa jäädä aika ontoksi ellei tiedä historiikkia entuudestaan), jne...

Läpi elokuvan kaikkia tuntuu ahdistavan, kuten siinä laulussakin lauletaan. Mutta näiden tyyppien huumori on kuitenkin ehkäpä omalaatuisinta ja hauskinta mitä Suomenmaa päällään kantaa, minkä takia on sääli että sitä ei leffaan päästetty juuri ollenkaan.

Ei Teit meistä kauniin varsinaisesti mikään huono elokuva ole. Siitä kyllä välittyy fiilis suurella sydämellä tekemisestä (vähän niin kuin Mitä meistä tuli-pläjäyksestä, joka tosin oli huomattavasti kehnompi). Sääli vain että kaikki se vaivannäkö ja panostus mitä esimerkiksi lavastukseen, puvustukseen ja näyttelijäntyöhön on pistetty kaatuu käsikirjoituksen kehnouteen. Todella sääli.



Ps. Twin Peaks-juliste!!!

Anssi Kela: Nostalgiaa (2015)

Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.

Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.

Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.

Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.

Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.

Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo. 

Brian Wilson: No Pier Pressure (2015)

 
Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.

Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.

Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.

Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.

Robin Cheek Robin Cheek Isaac Elliot Antti Tuisku!

Olen pitänyt taukoa kirjoittelusta, koska olen innostunut niin kovasti Robinin, Antti Tuiskun, Cheekin ja Isaac Elliotin uudesta musiikista. Olen suorastaan alkanut fanittaa heitä ja heidän taidettaan! Jotenkin tuo ylläoleva kuva vaan yhtäkkiä alkoi puhuttelemaan minua. Leijona. Ja Cheek. Musta tausta ja tumma tammilattia. Puhumattakaan tuolista. Wau! Minun mielestä tuossa kuvassa on jotain niin aitoa ja sydämellistä. Ihan itku meinaa tulla :)

Olen pitänyt taukoa, koska uusi suuntani sotii paljon blogin vanhaa suuntaa vastaan. Olenhan aiemmin tullut tunnetuksi kyseisten artistien inhoajana. Mutta ajat muuttuvat. Ja nyt on uusi aika. Uusi aamu. Siispä liputamme Cheekin, Robinin, Elliotin ja Antti Tuiskun puolesta. Tänä kauniina päivänä.

ps. Minä rakastan herneitä.

Apulanta: Kosto kaikista vuosista (9.1.2014 Barona Areena)

Joku peelo tunki kameran eteen.

Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.

Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!

Bogart Co: Dance Station (1985)

Tämä kahdeksankymmentäluvun klassikko soi tällä hetkellä kirjoittajan nappikuulokkeissa. Hienoa kamaa. Kuunnelkaa. Suurimmat hitit Princess ja All The Best Girls eivät esittelyjä kaipane, mutta levyn jakava Rainbow on myös aivan älyttömän hieno hitaanpuoleinen tunnelmointikipale. Tämä jättää sanattomaksi. Ressu Redford = KYLLÄ!

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)

Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.

101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014

 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Arttu Wiskari: Sirpaleet (2014)

Kolmas kerta toden sanoo. Vanha sanonta pätee jälleen. Tällä kertaa Remu avaa levyn. Siis niinku ok. Olen oikeasti sanaton. Sirpaleet on aivan karseaa paskaa. En keksi keksimälläkään tästä levystä mitään positiivista. Wiskari kuulostaa aivan järkyttävän huonolta. Ääni on kuin honottavalla sammakolla. Sanoitukset ovat uskomattoman huonoja, ja noh... järkyttäviä. Musiikillisesti levy yrittää olla jonkintason junttidiskoa. Olisi niin mukavaa kirjoittaa kunnollinen arvostelu, mutta tämä albumi on niin järkyttävän luokaton, että sellaisen kirjoittaminen on mahdotonta. Minun Wiskari-vitsinikin ovat jo kuluneet edellisissä arvosteluissani.

Rukoilen että jokin kaunis päivä jokainen kopio tästä albumista poltetaan suuren suuressa roviossa. Tämä tekele on häpeäpilkku suomalaisen musiikin historiassa.

Jon Stebbins: Dennis Wilson, The Real Beach Boy (kirja)

Lukaisin tämän kirjan puolisen vuotta sitten, joten antakaa anteeksi jos en kaikkea muista oikein. Jon Stebbins on arvostettu ja asiantunteva musiikkiasiantuntija ja kirjailija. Hän on raapustanut mm. neljä Beach Boys-aiheista teosta, joista tämä kyseessä oleva kirja on yksi. Kirjoja ei tietenkään ole käännetty suomeksi, eikä niitä Suomen markkinoilta saa, mutta amazon on esimerkiksi oiva paikka kirjojen etsimiseen. Omani tilasin Yhdysvalloista, kappale on alun alkaen peräisin Calgaryn kirjastosta. No anyway, jokaisen pitäisi tutustua tämän hepun traagiseen tarinaan. Kirjassa ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan Wilsonin perheen keskimmäisen lapsen elämä käydään läpi syntymästä kuolemaan, kappale kappaleelta. Jon Stebbins käytti kirjan kasaamiseen lukemattomia vuosia, hän haastatteli kaikkia mahdollisia henkilöitä, itse Dennis Wilsonia sekä hänen läheisiään, sukulaisia ja rakastajia. Kirja on siis erinomainen opus mieheen ja hänen musiikkiinsa.

Wilsonin elämäntarina on täysin ainutlaatuinen. Isänsä pelossa kasvaneesta hulttiosta kuoriutui yksi aikamme rehellisimmistä ja hienoimmista laulunkirjoittajista. Dennis Wilson ehti lyhyen elämänsä aikana rikastua, menettää kaiken, rikastua uudelleen ja taas menettää kaiken. Hän eli elämänsä täysillä loppuun asti. The Real Beach Boy sisältää lukemattomia ikimuistoisia tarinoita, joista osa on hauskoja, osa surullisia ja osa pelottavia. Mainittakoot esimerkiksi vaikkapa Dennis Wilsonin ja Charles Mansonin ystävyyssuhde, joka päättyi kaikista ikävimmällä tavalla.

Kirjassa on kokonainen luku omistettuna Charles Mansonin ja Dennis Wilsonin yhteisille ajoille.

On melko ironista, että Wilsonin ainoa sooloalbumi Pacific Ocean Blue (1977), on nimetty sen saman meren mukaan joka synnytti ja mahdollisti Dennis Wilsonin ja Beach Boys-yhtyeen maineen ja menestyksen ja johon Dennis lopulta hukkui vuonna 1983 pitkän, vuosia kestäneen itsetuhoisen kierteen jälkeen.

Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 9 - Wouldn't It Be Nice

Sarjassamme kaikkien aikojen parhaat kappaleet, anteeksi, korjaan, 50 parasta Beach Boys-kappaletta, on ollut pitkä tauko. Syystä että laatimani viidenkympin lista on kannettavallani, enkä ole jaksanut käynnistää tuota konetta ja kopioida listaa sieltä. Voitanee kuitenkin olettaa että tämä kyseinen kappale sieltä löytyy.

Mitäpä tästä sen enempään löpisemään. Kappaleen lead-vocalit jakaa Brian ja Mike. Taustavokaalit ovat ehkäpä musiikkihistorian hienoimmat. Kyseinen laulu oli yksi ensimmäisistä jotka saivat minut henkilökohtaisesti koukuttumaan orkesterin musiikista. Suosikkivetoni ja kokemukseni kappaleesta oli liveveto vuonna 2012. Kappale räjähti yllättäen käyntiin Sloop John B:n keskeltä. Se oli hienoa se!

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 8 - Baby Blue

Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"

Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.

Justin Timberlake Helsingissä 12.5.2014

Ei, en mennyt paikan päälle Hartwall Areenalle. Olisin kyllä halunnut, mutta budjettini ei riittänyt kolmeen isoon areenakonserttiin samalle kuukaudelle, ensimmäisen ollessa tietysti Nine Inch Nails ja toisen Peter Gabriel viikon päästä tästä hetkestä. Olen pitänyt Justin Timberlakesta sieltä miehen soolouran alkuvuosista lähtien. Mutta erityisesti FutureSex/Lovesounds (2006) on edelleen pitänyt pintansa. Kuuntelen sitä edelleen. Timberlake on erittäin aliarvostettu laulaja ja vielä parempi näyttelijä.

Ukon uusinta 20/20 Experienceä en ole vielä kokonaisuudessaan kuunnellut, mutta Tunnel Vision -musavideo on aika kiva.

Profetia aiheesta: musiikin kuunteleminen

Michael Jacksonkin tykkää kuulokkeista.

Kuuntelen musiikkia yleensä joko kaiuttimista tai kuulokkeilla. Tuttua, eikö? Eikai joku kuuntele musaa kannettavan kiinteistä kaiuttimista? Kyseessä on rikos musiikkia ja ihmiskuntaa vastaan. Jos et raaski ostaa edes 50-100 euron laadukkaita stereokaiuttimia koneeseesi, osta parinkympin nappikuulokkeet. Laadukkaiden nappikuulokkeiden, joita saa tosiaan jo parinkympin hintaan, äänentoisto vastaa jopa kunnon kaiuttimia ja isoja kuulokkeita. Joka tapauksessa mikä tahansa näistä kolmesta on parempi kuin kannettavan kaiuttimet. Puhumattakaan kännykän kaiuttimesta...

Pointtini on se mitä kovin moni ei tunnu tiedostavan. Jos musiikkia kuuntelee kehnolla äänentoistolla, ei koe puoliakaan siitä mitä kaikkea musiikki sisältää. Yleisimmin äänestä katoaa tietysti bassotaajuudet, joita ilman mikä tahansa musiikki kuulostaa huonolta. On myös se toinen ääripää: amislaiset tojotiensa ja subwoofereidensa kanssa ajamassa ympyrää pikkukylässä. He taas saavat liiallisella bassotuksellaan minkä tahansa musiikin kuulostamaan aivan järkyttävältä.

Mielestäni on sääli että nykypäivänä, aikana jolloin kuka tahansa voi hommata itselleen kotiteatterin tai kuka tahansa voi rakentaa vaikkapa kotistudion, suuri osa ihmisistä kuuntelee silti musiikkia yhä heikkotasoisimmilla laitteilla ja huonommalla äänellä. Kyseessä on erittäin surullinen ilmiö ja kehotankin jokaista taistelemaan tätä kauhistuttavaa ilmiötä vastaan. Jakakaamme siis yhdessä propagandaa hammaspeikkoja vastaan. 

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 7 - Country Air

Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.

 "Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"