Okei, Oscarit menee David Fincherille ohjauksesta, Gillian Flynnille käsikirjoituksesta, Trent Reznorille ja Atticus Rossille musiikeista sekä Ben Affleckille ja Rosamund Pikelle näyttelysuorituksistaan. Jaa, ai niin, eletäänkin tätä päivää. Eivät ne mene näille edellä mainituille henkilöille, mutta he kyllä ansaitsevat kaiken kunnian tästä loistavasta leffasta. Gone Girl saattaa kuulostaa tylsältä ja liian pitkältä (kestoa lähes 2,5 tuntia), mutta todellisuudessa juoni kulkee aivan omia polkujaan ja elokuva tuntuu jopa hieman liian lyhyeltä. Kyseessä ei todellakaan ole se perinteinen jenkkitrilleri.
En sen kummemmin jaksa ylistää Fincherin ohjausta, onhan hän jo aikaa sitten lunastanut paikkansa Hollywoodin taidokkaimpien ohjaajien joukosta. Nine Inch Nails-vaikutteiset musat istuvat kuvaan niin mainiosti, ettei yhtälöön kiinnitä edes liiemmin huomiota. Ben Affleck todistaa jälleen olevansa todella aliarvostettu miesnäyttelijä, vaikkakin hänen roolihahmonsa on pinnalta katsottuna hyvin yksinkertainen ja simppeli.
Gone Girl jätti minut sanattomaksi, itseasiassa se jopa hieman traumatisoi minua, enkä (päätellen muun yleisön äänekkäistä reaktioista tietyssä kohtauksessa) ollut ainoa. No, jokatapauksessa, tästä johtuu tämä tyhjäsanainen arvioni. Normaalisti suosittelisin näin hienoa elokuvaa kaikille, mutta tällä kertaa voin todeta vain että: "älkää missään tapauksessa katsoko tätä elokuvaa, tai jos katsotte, varautukaa". Ja niin, tulihan myös testattua 0,8 litran pahvimukin uusiokäyttömahdollisuuksia. Jees!
Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.
1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.
Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.
Vinyylipainoksen kansi. (Kannet erilaiset eri formaattien välillä.)
2013 oli virallinen kansainvälinen comeback-vuosi. Yksi paluun tehneistä musiikkiakteista oli Trent Reznor Nine Inch Nailsin kanssa. Hesitation Marks on paluu bändin ensimmäisen albumin Pretty Hate Machinen (1989) äänimaailmoihin. Pidän enemmän tästä elektronisesta, rumpukoneiden täyttämästä tyylistä kuin aggressiivisesta metallin puolelle kallistuvasta kitararäminästä (esim. The Downward Spiral 1994 tai The Slip 2008). Ensimmäinen Hesitation Marksin single Came Back Haunted jakoi ja jakaa edelleenkin fanien mielipiteet, kuten koko levyn tyyli muutenkin. Livebändinäkin koko paketti on uudistettu. Came Back Hauntedin videon ohjasi (kuka muu muka) David Lynch, jonka kanssa Trent Reznor teki yhteistyötä jo Lost Highway (1997) elokuvan yhteydessä. Reznor kirjoitti elokuvaan pari laulua, Perfect Drugin olleen toinen niistä. Lynchän on tunnetusti suuri Nine Inch Nails fani.
Levy lähtee käyntiin Eater of Dreams nimisellä lyhyellä instrumentaalisella pätkällä. Minulle tulee mieleen Reznorin elokuvasävellykset. Hienoa kamaa. Copy of A on lyyrinen mestariteos:
"Look what you had to start
Why all the change of heart?
Well you need to play your part
A copy of a copy of a..."
Find My Way on hitaampi kappale. Jopa koskettava. Erikoiset sähköiset perkussioäänet pitävät kappaleen Nine Inch Nailsin vesillä. All Time Low:ta moni vanhan koulukunnan fani todellakin pitää bändin All-Time-Low:na. Kappaleessa on helposti kuultavissa Reznorin vahvat David Bowie-vaikutteet. Meno on aika groovy:
"Go
I've heard all I need to know
Your voice in fucking echo stereo
This particular scenario
Looks like another all time low"
Everything on kuitenkin albumin suurin vedenjakaja. Laulu on rehellistä punkpoppia, täysin erilaista mistään mitä NIN on aiemmin levyttänyt. Minä tykkään. Harmi että kappale on lähinnä kokeilu, lisää samanlaista ei levyltä löydy. Everything ja levyn seuraava kappale Satellite äänitettiin paljon muuta levyä aikaisemmin. Satellite on myöskin kokeilutyyppinen kappale. Ns. satelliitti/avaruusäänet taustalla luovat kappaleeseen jännittävän tunnelman. Jokin todellakin tarkkailee...
Levyn loppupuoliskolta mainittakoon vielä vika biisi, While I'm Still Here, tai no, kirjaimellisesti toiseksi viimeinen, sillä levyn lopettaa Black Noise, lyhyt While I'm Still Here:n jatkumo. Joka tapauksessa, While I'm Still Here on yksi levyn parhaista kappaleista. Biisi huipentuu todella siistiin saksofoniin. Hesitation Marks osoittaa että Nine Inch Nailskin osaa vielä yllättää. Onneksi.
Kansitaiteesta vastasi Russel Mills, joka suunnitteli myös Downward Spiralin legendaariset kannet. Tuplavinyylipainoksessa on nähty paljon vaivaa, mukana on vihkonen ja levyläpyskät ovat molemmin puolin koristeltu ruumiinavaus-tyylisellä taiteella. Aika tiukkojan nuo läpyskät levyille ovat, pitäisi vaihtaa levyt pehmeämpiin pusseihin ennen kuin naarmuuntuvat.
Pidän läpi levyn kuultavista Reznorin falsettiäänistä (jos sitä falsetiksi voi kutsua, en tiedä virallista määritelmää). Joka tapauksessa tällä levyllä ukko pääsee oikeasti laulamaan pelkän huutamisen/kuiskaamisen sijaan. Came Back Haunted on elinikäisellä kiinnityksellä oman salilistani kärkisijoilla. Jos et tiedä mitään Nine Inch Nailsista, taikka vihaat aiempaa tuotantoa, kuuntele tämä levy. Saatat yllättyä.
