Pussikaljaelokuva (2011)

Olen nyt näköjään oudon rutinoitunut kirjoittelemaan vanhoista elokuvista. Pussikaljaelokuva meni ilmestyessään minulta täysin ohi, joten päätinpä sen nyt lopulta katsastaa. Romaania en ole lukenut, mutta veikkaisin että dialogi on melko suoraan käännetty sieltä elokuvaan, meinaan sen verran tökeröltä se paikoitellen maistuu. Parhaiten dialogin tarjoilee Eero Milonoff, joka pääsee roolissaan loistamaan oikein kunnolla. Jussi Nikkilän hahmo on jotenkin sivustakatsojana, joten kovin kummoisia temppuja ei Nikkilä pääse tällä kertaa esittämään. Ylermi Rajamaa on taas minulle tuntematon näyttelijä, mutta hoitaa hommansa kyllä ihan mallikkaasti. Lisäksi Janne Reinikainen tekee jälleen hauskan sivuroolin kirja/kenkäkauppiaana.

Tykkään leffan rennosta tyylistä. Mihinköhän tuo elokuvan budjetti 1,1 miljoonaa euroa on sijoitettu, ei se ruudussa missään näy. Ei sen kyllä tarvitsekaan näkyä, tarina on pieni ja toteutus sen mukaan. Kallion maisemat ja tunnelma on loistavasti tallennettu leffaan. Oikeastaan suurimmat ilot elokuva tarjoileekin tuttuja kulmia bongatessa. Alkupuolisko on hieman tylsähkö, samoin keskivaiheilla elokuva hieman laahaa. Päätös toimii. Eipä tämä elokuva paljon muuta jättänyt mieleeni. Pienoinen pettymys, juliste kun on niin siisti ja lupaava.

Päähenkilöt ovat kyllä monellakin tapaa samaistuttavia, mutta jotenkin hommasta jää puolikypsytetty maku. Hahmoja olisi voinut hieman vielä mehustaa. Ehkäpä alkuperäinen romaani on parempi.

J. Karjalainen: Et ole yksin (2013)

Okei, Et ole yksin-levyn kansikuva on yksi siisteimmistä ikinä. Mennyt mies on J. Karjalaisen tuotannon top-5 kamaa. Ei siis ollenkaan huonot lähtökohdat albumille. Meripihkahuonekin iski omaan hermooni aivan täydellisesti, ehkä jopa kovempaa kuin Mennyt mies. Levy lähtee käyntiin Menneellä miehellä, sitä seuraa kaunis Riisinjyvä. Kreosootissa on jännä, omintakeinen poljento ja kitarasoundi. Sitä seuraava Yksi kerrallaan on minun suosikkini, siis noitten hittien jälkeen. Se sisältää siistin pianointron ja loistavat sanat:  

"Valvoo yksin kammiossaan
kirjoitella säkeitänsä
kuunnella kun mustarastas
laulaa lauluaan
lajitella pullonkorkkei
ajatella tyttöö joka
maailmassa kaikkee
paitsi häntä rakastaa"

Ympäri levyä on piiloteltu siistejä syntikkaääniä. Ne olisi voitu paikoitellen nostaa vieläkin enemmän kuuluville. Nimikkoraitakin on ihan kelvollinen biisi. Mutta sitten tapahtuu jotain outoa. Loput albumin kappaleista, siis lähes puolet, voitaisiinkin heittää suoraan roskakoriin. Okei, Marquita ja Kurkien äänet ovat toimivia, vaikkakin keskinkertaisia. Albumilta puuttuu punainen lanka tyystin. Mennyt mies lupaa aloitusbiisinä jotain todella eeppistä, mitä ei kuitenkaan lunasteta edes puolittain takaisin. Muutenkin tuntuu vähän siltä että levylle nyt vaan heitettiin ekat 12 kappaletta mitkä valmiiksi saatiin. Karjalainen pystyy kyllä parempaankin, näyttäähän tämänkin levyn 5 ensimmäistä kappaletta ettei hänen taitonsa ole mihinkään kadonnut.

Moitetta tulee myöskin vinyylipainoksen järjettömästä ideasta sijoittaa albumi kahdelle vinyylille. Mitä helvettiä? Tämän päätöksen takia levyä saa olla kääntämässä kolmen kappaleen välein ja lisäksi levyä saa soittaa tuplanopeuksilla. Eihän tässä ole mitään tolkkua. Onneksi painoksen mukana tulee myös CD-versio. Olen lataillut levyn kännykkääni ja kuunnellut sitä useaankin otteeseen. Mielipiteeni on pysynyt samana. Ensimmäinen puolikas toimii, toinen ei sitten ollenkaan.

Ehkä vain odotin tältä levyltä liikaa. Muuten täysin järjetöntä että levyn huonoin kappale, Sydänlupaus, valittiin kolmanneksi sinkuksi. Yksi kerrallaan tai vaikkapa Marquita olisi toimut paljon paremmin. No, mennyttä se jo on, kuten on koko levykin. "Rap-versio" Nyt kolisee (2014) kuulostaa hyvältä. Ehkäpä Karjalainen ottaa seuraavalla levyllään täysin uuden suunnan. Mennyttä miestä on kylläkin hittinä aika vaikea enää ylittää, mutta toisaalta, J. Karjalainen on J. Karjalainen.

Ja muuta asiaa: Elokuvajutut ovat nyt toistaiseksi jääneet vähemmälle, johtuen siitä etten niitä nyt ole katsellut. Ensi viikolla asian pitäisi korjaantua.

Cheek on imelä ja lahjaton, mutta ammattilainen. Ja sitten on se Robin.

Jare Tiihonen saattaa olla vaikka maailman paras tyyppi, mutta kirjoitan tässä tekstissä ainoastaan hänen Cheek-hahmostaan. Kyseessä ei siis ole mikään henkilökohtainen hyökkäys. Cheekin "musiikki" on kauheinta kuraa mitä Suomessa on tuotettu sitten... sitten... ööö... Korjaan: Cheekin "musiikki" on kauheinta kuraa ikinä.

Muistan kuinka inhosin Cheekin musiikkia jo Raplaulajan vapaapäivän soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa vuonna 2004. Miten tuollainen roska voi päästä radioon? Kuka tätä kuuntelee? Cheek ei osaa edes räpätä, saati kirjoittaa riimejä tai laulaa. Cheek ei osaa soittaa, ei edes sitä suutaan. Mitä siis jää jäljelle? Solariumin ja hampaidenvalkaisun läpi vedetty lahtelainen Kokoomustaustainen nössö. Musiikin kanssa miehellä ei ole mitään tekemistä. Jos joku nyt tätä lukiessaan taas miettii että olen vain kateellinen hänelle, se ei pidä paikkaansa. Jos välittäisin rahasta olisin toki kateellinen hänen tilipussilleen, mutta  onnekseni en ole rahan perään.

On hänessä jotain hyvääkin. Jare on loistava bisnesmies. Hän osaa tehdä rahaa ja tietää mistä naruista vetää. Hän miettii etukäteen jokaisen julkisuudessa sanomansa sanan. Siis nykyisin, vielä muutamia vuosia sitten huomattavasti köyhempänä mies antoi itsestään haastatteluissa todella vähä-älyisen vaikutelman. Mitäpä sitä ei rahan eteen lopulta tekisi. Kaksi olympiastadion keikkaa, hienoa. Se on oikeasti hieno saavutus. Kysymys kuuluukin: kuinka moni lipun ostaneista enää loppukesästä fanittaa Cheekkiä? Lasku alas on täsmälleen yhtä nopea kuin nousu ylöskin. Vielä iltapäivälehdet kirjoittavat positiivisia, sympaattisia Cheek-lööppejä. Mennään vuosi-pari eteenpäin ja tilanne on päinvastainen. Toivottavasti Jarelta löytyy säästötili. Sitä hän vielä tulee tarvitsemaan.

Robinin musa on aivan järkyttävää sontaa. Hän on silti aivan erilainen tapaus Cheekkiin verrattuna. Hän on aito ja täysin laskelmoimaton henkilö, sillä hän on lapsi eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin se että hänellä on kivaa. Toki sieltä taustajoukoista löytyy sitten ne laskelmoinnin hoitavat ihmiset. On mielenkiintoista nähdä mitä hänen uralleen tapahtuu seuraavien vuosien aikana, kun äänenmuurros ja pituuskasvu iskee. Hän sentään osaa oikeasti laulaa. Tulevaisuus on Robinilla huomattavasti Cheekkiä valoisampi. Ehkä hän joku päivä kasvaa vielä pois tuosta järkyttävästä teini-imagosta. Tai sitten hänestä tulee uusi Antti Tuisku. Toivottavasti ei, se olisi lahjojen haaskaamista.

Mennen tullen (2000)

Jukka Rasila, Suomen ensimmäinen toimintasankari.

Mennen tullen on Ylen tuottama, Julmahuvi-porukan kyhäämä neliosainen minisarja. Kokonaisuudessaan ohjelma on parituntisen elokuvan mittainen, itseasiassa harmi ettei ohjelmaa tehty elokuvan muodossa. Sellaisena se olisi tavoittanut huomattavasti suuremman yleisön. Mennen tullen löytyy Studio Julmahuvin DVD-boksilta, ja jos en erehdy, sitä on myyty myös omana painoksenaan. Studio Julmahuvin katsominen ennen Mennen tullenia auttaa varmasti ymmärtämään kuvioiden ja hahmojen taustoja, mutta ei se välttämätöntä ole. Ihan erilliset teokset ne kuitenkin ovat. Mennen tullen on todella vaikea kategorisoida, toisaalta se on salapoliisijännäri, toisaalta komedia ja toisaalta scifi/fantasia. Se ei siltikään ole mikään epämääräinen tilkkutäkki, vaan hienosti toimiva kokonaisuus.

Pääelementtinä sarjassa toimii metro. Maanalaisesta on luotu mystinen ja pelottava onkalo, jonne laskeutumisesta seuraa vähintäänkin kuolema. Toinen keskeinen tapahtumapaikka on Pasilassa sijaitseva Ohjelmakeskus. Tv-maailman ympärille on kehitetty täysin oma fantasiamaailmansa, jossa kaikki lähetykset tulevat suorana ja televisio toimii eräänlaisena jumala-laitteena. Ota tuosta nyt sitten selvää. Jokatapauksessa Mennen tullen on todella moniulotteinen ja jopa yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Mukaan on saatu mahdutettua jopa idea maan alla asuvista tontuista(!?).

Harvinaislaatuisen sarjasta tekee myös musiikin käyttö. Jaksoissa soi mm. Fight Clubin tunnusmusaa, Jan Hammerin Miami Vice-sävellyksiä sekä monia kansainvälisiä hittibiisejä. Sarjan budjetti on ollut varmasti aika tähtitieteellinen, verrattuna muihin aikalaisiinsa. Mennen tullen on ajaton. Vaikka 70-luku (sekä 80-luku) onkin tiheään tahtiin pilkan kohteena, ei tarvitse olla elänyt tuota aikaa ymmärtääkseen huumoria. Pieni yleissivistys auttaa silti ymmärtämään useita viittauksia muunmuassa ajan populaarikulttuuriin.

Twin Peaks anyone?

Mikä parasta, Mennen tullenin huumori kestää loputtomasti katselukertoja. Levyn saa pyörittää kirjaimellisesti loppuun ennen kuin vitsit käyvät vanhoiksi. Useampi katselukerta on muutenkin ehdoton jos tahtoo kaiken mahdollisen poimia. Ensimmäiseen jaksoon on upotettu loputtomasti pieniä johtolankoja ja jippoja jotka ensimmäisellä katselukerralla menevät täysin ohi. DVD:ltä löytyy ekstramateriaaleina erilaisia klippejä ja poistettuja kohtauksia. Nämä klipit joista itse ohjelmassa näytetään vain lähinnä muutaman sekunnin pätkiä toimivat kokonaan itsenäisinä sketseinä. Hienoa nähdä kuinka paljon vaivaa tämän palapelin kasaaminen on vaatinut.

-Me and Marshuu... On a boat!

Mennen tullen on kaiken tämän lisäksi vielä koskettava kertomus ystävyydestä ja kuolemasta. Kyllä, koskettava! Henkilöhahmot eivät ole pelkkiä irtoperuukkeja ja maskeja, vaan oikeasti moniulotteisia ja persoonallisia ihmisiä. Harvasta näinkin hullusta komediasta pystyy sanomaan samaa. Tietysti näyttelijätkin ovat Suomen kärkijoukkoa, erityismaininnat antaisin Jukka Rasilalle ja Tommi Korpelalle, tosin kyllä Janne Reinikainen ja Petteri Summanen pääsevät myös loistamaan. Jokaisella näyttelijällä on useita rooleja, välillä jopa saman kohtauksen sisällä. Jani Volanenkin vilahtaa muutamassa pienessä roolissa. Muuten hän keskittyy kameran takana olemiseen.

Mikä tuo saksalainen laulu on joka tässä hienossa kohtauksessa soi? En muista...

Mennen tullen on ehdottomasti television merkkipaaluja. Se on yksi parhaista tuotoksista mitä Suomessa on viihdealalla ikinä tehty. Näköjään sarja esitettiin uusintana vuoden alussa ja ylen sivuilta löytyy ainakin osa jaksoista. Hienoa nähdä että tätä merkkiteosta yhä arvostetaan!

Anssi Kela: Suuria kuvioita (2003)

Senkin uhalla että minut vedetään tästä hyvästä oikeuteen, lainasin muusikon omilta sivuilta levyn promokuvan, sillä en löytänyt tarpeeksi hyvälaatuista kansikuvaa mistään. Siisti sekin on, vinyylipainosta kehiin vaan! Kyllä niitä ostajia löytyy. Suuria kuvioita-albumi ilmestyi haastavaan rakoon. Jos esikoisalbumi myy yli 150 000 kappaletta, on aika paha lähteä tekemään seuraajaa. Tietysti tuossa imussa mikä tahansa myy, mutta pidemmällä kaavalla ajateltuna musan pitäisi tyydyttää vanhoja faneja olematta kuitenkaan vanhan toistoa. Suuria kuvioita ottaakin askeleen täysin erilaiseen suuntaan Nummelan hip-hop/folk tyylistä.

1972 oli se suurin hitti. Nykyäänkin se taitaa olla se kappale mistä Kela lähinnä muistetaan, jos nyt ei uutta Levotonta tyttöä lasketa. Laulu petetyille, Faijan haamu, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita ja Uudet autot ovat kaikki kappaleita jotka Kela soittaa levyllä täysin itse. Jokaisen soittimen siis. Bändivaikutelma on todella uskottava, pointsit ja suuri arvostus siitä! Suuria kuvioita on kuitenkin Kelan epätasaisin albumi. Se sisältää sekä miehen uran heikoimman että kenties parhaimman (realistisemmin ilmaistuna yhden parhaista) kappaleen. Mies ja meri on puoliksi mietitty kyhäelmä. Säkeistöt toimii, itseasiassa pidän niitä aivan huippuina, mutta kertosäe on äärimmäisen tylsä ja korni: "Kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa". Todellako?

Kipinöitä on todella kaunis ja herkkä kappale Jasper Pääkkösen ja Elsa Saision teiniromanssista elokuvassa Pahat pojat. Muutenkin aika rohkea veto levynavausraitana, mutta toimii. Lisäksi on hauskaa kuulla Sipe soittamassa baritonikitaraa. Ympyräkin sulkeutui vihdoin viime vuonna Anssin soittaessa slide-kitaraa Apulannan Poltetussa karmassa. Kymmenen vuotta välissä, selkeästi etukäteen suunniteltu veto! Laulu petetyille toimii livenä paremmin. Studioversio on jotenkin väsähtänyt, ottaen huomioon sen kuinka hyvä kappale kuitenkin lopulta on (siis livenä). Mutta ei tämäkään versio huono ole.

Faijan haamu olisi pitänyt pistää aikoinaan singleksi, aivan loistava biisi, yksi Kelan uran parhaista. Kaatuneiden muistolle on Arttu Wiskari-nimestään huolimatta erittäin toimiva ja koskettava. Hittiainesta sekin. Sormus on yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pidän erityisesti sen hauskasta introsta. Hyvät sanat tietysti kruunaavat paketin. Ensilumessa on kaunis tunnelma. Musiikkipuoli on hanskassa, mutta ensimmäisen säkeistön sanat jotenkin laahaavat. Harmillisen usein skippaan tämän yli, ehkä osin siksi että seuraava kappale, levyn nimikkoraita on vaan niin kova.

Suuria kuvioita kuulostaa aivan Neil Youngin kitararämistelyltä, vaikutteet on aika selvät, eikä se mikään salaisuus ole. Kyseessä on täydellinen biisi, ei vain täydellinen Anssi Kelan biisi, vaan täydellinen millä tahansa mittapuulla. Kovaa iskevä intro, tarttuvat riffit, tarttuva kertosäkeistö, loistava kitarasoolo ja hienosti kirjoitettu (ei liian totinen) tarina. Ja sitäpaitsi mikä tahansa laulu, joka sisältää ns. girl on girl-toimintaa on peukalonnoston arvoinen. Ja jos joku tulee väittämään minulle että kappaleen päähenkilö on mies, saa minulta henkilökohtaisen kurmuutuksen. Mainittakoon erikseen vielä biisin taustalaulut, toimii!

Albumin lopettava Uudet autot on myöskin nimestään huolimatta todella kaunis laulu. Hämäävä nimi, eihän se mistään uusista autoista kerro. Neil Young mainitaan. Syksy, yö, jänis, ambulanssi. Hieno maisema piirtyy mieleen, mutta ei pelkästään sanojen ansiosta. Sanat tukevat musiikin luomaa mielikuvaa. Anssilla on hieno taito käyttää erikoisia ääniä ja instrumentteja niin että ne tukevat laulun tekstiä, tai enemmänkin sen luomaa mielikuvaa. Suomessa kun ollaan yleensä musiikkialalla niin mielikuvituksettomia. Soitetaan kitaraa, soitetaan rumpuja, soitetaan bassoa. Vedetään päälle ehkä viulu ja piano jos kyseessä on herkistelybiisi. Onneksi löytyy sentään Kelan tuotanto piristämään muuten melko ankeaa Suomimusagenreä.

Suomessa bändit ja laulajat pysyttelevät lähes aina siellä omalla mukavuusalueellaan. Miksipä sieltä poistuisikaan jos levyt myyvät tasaisesti. Siksi kuuntelen melko vähän suomalaista musiikkia, tai enemmänkin kuunneltavien artistien kirjo on huomattavasti pienempi kuin ulkomaisten puolella. Silloin harvoin kun uskalletaan hypätä pois sieltä omasta lootasta syntyy lähes poikkeuksetta jotain hienoa, kuten Apulannan räpklassikko Vihollinen tai Freemanin yhteistyö Uuden fantasian kanssa. Sitten on Anssi Kelan tai vaikkapa Ismo Alangon tyyppisiä artisteja jotka pystyvät liikkumaan saumattomasti genrestä toiseen, sillä heillä ei ole niin selkeää laatikkoa. Olkoonkin niin että Kela on edelleenkin monen silmissä iskelmätähti (!?).

Viime aikoina on saanut paljon lukea (useista lähteistä) Kelan vanhan tuotannon olevan mm. sisäänpäinlämpeävää, liian totista, keskinkertaista ja ties mitä muuta. Nuo väitteet ovat täyttä höpöä ja pelkästään asiaan perehtymättömien löpinöitä. Älkää uskoko heitä vaan kuunnelkaa ja vetäkää itse johtopäätöksenne. Suuria kuvioita on hieno levy, ei aivan Nummelan tasoinen, mutta jo yksinään nimikkoraidan ansiosta se kannattaa hankkia levyhyllyyn.

Kummeli V - Kalkkunan kosto (2014)

Suurena Kummeli- sekä Aleksi Mäkelä-fanina Kummeli V nostatti valtavat odotukset. Trailerin perusteella luvassa oli vihdoinkin sitä vanhaa sekoilua Kummeli Storiesin tyyliin. Elokuva jätti kuitenkin karvaan jälkimaun.

Episodimaisuus on samaan aikaan elokuvan pelastus sekä tuomio. Kuviot etenevät ensimmäistä tarinaa lukuunottamatta hyvin nopeasti. Välillä liiankin nopeasti. Viimeinen tarina, joka on samalla elokuvan kehystarina ja ehkä kaikista herkullisin, loppuu nopean rytistyksen jälkeen kuin seinään. Kirjaimellisesti lopputekstit alkavat pyöriä ennen kuin mikään elokuvan tarinoista on saanut minkäänlaista oikeaa päätöstä. Lopputekstien aikana irtonaiset langat koitetaan solmia vielä yhteen muutamalla hassunhauskalla sketsillä. Mitä ihmettä?

Minne on kadonnut Kummeli-porukan taito kasata aivan hulluista irtovitseistä toimiva ja jopa nerokas kokonaisuus Storiesin ja Kultakuumeen tapaan? Kummeli V:stä puuttuu draaman kaari kokonaan. Elokuvassa, saatika sen tarinoissa, ei ole keskikohtaa tai loppua. Elokuvan budjetti oli kuitenkin 1,6 miljoonaa euroa, eikö Selinillä tullut mieleen luetuttaa käsikirjoitusta kellään dramaturgian tuntevalla henkilöllä ennen kuvausten käynnistämistä?

Ohjaajana Aleksi Mäkelä ei petä tälläkään kertaa. Hänen sekä Pini Hellstedtin ansiosta Kummeli V näyttää paikoitellen (etenkin Excalibur-kohtauksissa) vähintäänkin 10 mijoonan euron elokuvalta. Tietysti paljon tästä saa kiittää myös Samuli Torssosen tehostepuljun efektejä. Huumoripuolella elokuva on kuin yksittäinen Putous-jakso. Osa vitseistä saa nauramaan, osa aiheuttaa pientä myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan.

Onhan leffassa paljon hyviä juttuja. Alun hevibändi Cobra ja Riffien Kuningas ovat tietysti vanhat tutut jo sketseistä ja naurattavat. Toisen tarinan aikamiespojille olisi voinut suoda ihan oman elokuvansa. Timo Kahilainen vetää loistavasti Jounin elokuvanörttiroolin. Kolmas, 60-luvulle sijoittuva urkukorjaajien tarina on todella hajanainen ja sekava. Sen merkitys elokuvan kokonaisuudessa on jokseenkin turha. Heikki Hela tosin vetää todella hienosti vanhan alkoholistitoimittajan roolin. Ruutuaikaa tälle hahmolle olisi suonut enemmänkin.

Viimeinen tarina on ehkäpä kaikista hauskin ja yhtenäisin. Excalibur-elokuvan scifi/fantasia/toiminta-kohtauksia olisin ehdottomasti halunnut katso enemmänkin. Tai oikeastaan tämän Excalibur kolmosen (=nelosen) olisi pitänyt olla elokuva nimeltään Kummeli V. Ville Myllyrinteen esittämä ohjaaja jaksaa naurattaa yhä elokuvan jälkeenkin, kuten myös Jussi Vatasen Kohu-lehden päätoimittaja, Silvennoisen miljonääri-sekoilija sekä Kahilaisen pitkätukkainen toimintasankari.
Kummeli V:n valtava potentiaali hukkuu käsikirjoituksen sudenkuoppiin. Ilman Mäkelän vahvaa ohjausta käteen jää pelkästään hajanainen läjä irtovitsejä, joista osa toimii ja osa ei. Toisaalta eipä suurin osa kansalaisista taida Kummeli-elokuvalta muuta odottaakaan. Haluan kaikesta huolimatta nähdä vielä yhden Kummeli-elokuvan, kunnollisen päätöksen, jonka yli 20-vuotta kestänyt ilmiö ehdottomasti ansaitsee.

Tämäkin teksti löytyy myös minun tililtäni leffatykistä. Se on niin kuollut paikka nykyään että päätin nämä kaksi arvosteluani sieltä siirtää tänne.

Tökerö Korso (2014)

Seuraava teksti löytyy myös leffatykistä, jos joku ihmettelee. En siis ole varastanut.

Korso-elokuvan traileri nosti odotukset korkealle. Amerikkalaisen unelman perässä juoksevat nuoret miehet vantaalaisesta lähiöstä kerrottuna humoristisella otteella ja todella upealla kuvauksella. Harmi että itse elokuva on jotain aivan muuta.

Heti alkuun täytyy tosin mainita, että läpi elokuvan kuvaus on elokuvan vahvin osa-alue. Korso näyttää upealta. Useammassa kohdassa pelkästään kuvia katsoessa unohtaa tuijottavansa kuitenkin täysin perinteistä Suomi-elokuvaa. Elokuvan idea on mitä mainioin, mutta käsikirjoituksessa mennään niin pieleen kuin vaan on mahdollista. Urheiluelokuva Korso ei ole, vaikka elokuvan trailerin ja julisteen perusteella niin voisi kuvitellakin. Päähenkilö käy muutaman kerran pallottelemassa kentällä ja katsoo netistä koripallovideoita, siinä on elokuvan urheilu-osuudet. Muuten elokuvassa mm. kännätään, kiroillaan, ollaan huonoja äitejä, masturboidaan, juodaan ja leikitään rosvoa ja poliisia. Elokuvan tarinallinen anti jää kovin tyhjäksi. Hahmot eivät kehity, elokuva lähes junnaa paikoillaan.

Kuvauksen lisäksi Korsossa kehumisen arvoista on näyttelijöiden hieno työ. Moitittavaa löytyy ainoastaan päähenkilön pikkusiskon suorituksessa. Toisaalta onhan hahmokin kovin tyhjä ja hänelle annettu dialogi hyvin kliseistä. Erityismaininta loistavalle Petri Manniselle Murikan roolista. Akseli Tuomivaaran toimiva ohjaus pitää elokuvan juuri ja juuri kasassa. Persoonattomalla ohjauksella elokuvaa olisi huomattavasti tuskallisempaa katsoa. Edellä mainitut positiiviset seikat pitävät katselukokemuksen nyt kuitenkin paremmalla puolella.

Musiikit toimivat loistavasti, erityisesti alkutekstijakso on todella hienoa katseltavaa. Pisteet siitä. Korso tulee samaan aikaan varmasti sekä avaamaan että sulkemaan ovia Suomen elokuvateollisuutta ajatellen. Tai ainakin se tulee olemaan osana suurempaa muutosten aaltoa, tavalla tai toisella. Korsolta ei kuitenkaan kannata odottaa liikoja, koska elokuva ei pysty näihin odotuksiin vastaamaan. Korson viat löytyvät kaikki jo käsikirjoituksesta ja silloin mennään mönkään jo alusta alkaen. Sama ongelma vaivaa tällä hetkellä kaikkia suomalaisia elokuvia, harvoja poikkeuksia huomioimatta. Nuorisoelokuva on vaikea laji. Toivottavasti Korso ei kliseisen ja suomielokuville tyypillisen loppuratkaisunsa takia tule ajamaan harvoin Suomi-elokuvia katsovia nuoria lopullisesti pois teattereista.