Tappaminen, kuolema, pelko ja kärsiminen ovat pahimpia asioita mitä tässä maailmassa ihminen voi kokea. Miksi sitten kaltaiseni sivistynyt, hyväntahtoinen mutta epätoivoinen kirjoittaja haaskaa aikaansa tuntitolkulla, vuosi toisensa jälkeen, katsomalla kauhuelokuvia? Siis niitä kauheita elokuvia, joissa ihmisiä pelotellaan, säikytellään, kidutetaan, riivataan, paloitellaan ja ennen kaikkea tapetaan. Miksi koen sellaiset elokuvat parempana ajanvietteenä kuin vaikkapa syvälliset taide-elokuvat ynnä muut draamat? Miksi valitsen useimmiten Shawshank Redemptionin sijasta katsottavakseni vaikkapa Lesbian Vampire Killersin (kumpaakaan en ole nähnyt, mutta haluaisin toki molemmat yhtä suurella innolla kokea). En tykkää pelosta taikka väkivallasta. En haluaisi edes ajatella tai kokea sellaisia asioita. Tykkään silti suunnattomasti väkivaltaisista elokuvista. Nautin niistä. Listataanpa siis muutama yleinen kritiikki jota kuulee usein sanottavan, kun puhutaan kauhuelokuvista.
1) Kauhuelokuvat ovat alkukantaisiin tunteisiin vetoavia yksinkertaisia ja pinnallisia elokuvia, toisin kuin draamat, joilla pyritään vetoamaan syvempiin tunteisiin.
2) Kauhuelokuvat ovat kliseisiä, ennalta-arvattavia ja huonosti tehtyjä.
3) Väkivalta ei ole nautinnollista katsottavaa, ei ole olemassa väkivaltaviihdettä.
Ykkösargumentti on hyvin pitkälti totta, lukuunottamatta pinnallisuutta. Mutta mitä tuolla argumentilla pyritään ilmaisemaan? Myös kauhuelokuva voi olla syvällinen, itseasiassa kaikki genren parhaimmat edustajat ja klassikot ovat erittäin monimuotoisia ja syvällisiä, ne ovat kaukana pinnallisista teoksista. Draamaelokuvat, siinä missä kauhuelokuvatkin, ovat 90-prosenttisesti yksinkertaisia ja epäonnistuneita tekeleitä. Kyseessä ei ole genre-ongelma, vaan elokuvien ongelma ylipäätään. Mitä vikaa on alkukantaisiin tunteisiin vetoamisessa? Ja eikös sitten rakkaus ole alkukantainen tunne? Siitähän kaikessa draamassa on lopulta kyse.
Kakkosargumentti pätee totaalisesti jälleen 90-prosenttiin kauhuelokuvista. Mutta täytyy pitää mielessä, että se pätee samalla tavoin myös kaikkiin muihinkin elokuviin, kaikkien muidenkin genrejen sisällä. 90-prosenttia elokuvista on enemmän tai vähemmän kuraa. Palaan myöhemmin uudelleen kauhuelokuvien tuotannollisiin elementteihin.
Viimeinen argumentti. Ei, väkivalta ei ole nautinnollista, ellet ole psykopaattimurhaaja. Tosin eipä se silloinkaan aina nautinnollista ole, kun et pysty nautintoa välttämättä tuntemaan. On olemassa väkivaltaviihdettä. Itseasiassa väkivaltaviihde on parasta viihdettä heti hyvän musiikin jälkeen. Mikä onkaan parempaa katsottavaa, kuin nähdä televisiossa kymmenien ja kymmenien zombien repivän ihmistä osiin tai autojen räjähtelevän ilmaan. Niin, eipä juuri mikään. Mutta tässä tulee se juju, ja tämä on tärkeä juttu. Pelkkä väkivalta tai toiminta ei ole pidemmän päälle kiinnostavaa. Puolitoista tuntia pelkkää verimättöä on todella vaikea saada näyttämään kiinnostavalta koko kestonsa ajan. Kauhuelokuvan ollakseen hyvä, vaatii se sisältöä. Se vaatii mielenkiintoisia hahmoja. Se vaatii myös sitä draamaa. Se vaatii jotain persoonallista ja omaleimaista. Sen pitää tuoda jotain uutta genrensä pöydälle.
Elokuvissa nähtävää väkivaltaa ei tulisi ikinä verrata todelliseen väkivaltaan. Jokainen meistä tietää, katsoessaan elokuvaa, katsovansa fiktiota, kuvitteellista tarinaa. Jokainen meistä tietää, että kuvassa tapahtuvat asiat eivät ole todellisia. Ihmiseltä ei oikeasti katkaistu päätä, zombeja ei oikeasti ole olemassa. Eikä myöskään niitä riivaavia demoneja. Kauhuelokuvat ja ns. "väkivaltaviihde" yleensäkin tarjoavat turvallisen ja puhdistavan mahdollisuuden tutustua elämän pimeimpiin alueisiin. Niihin asioihin joita jokainen enemmän tai vähemmän pelkää. Kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden nauraa kuolemalle. Se on jotain erilaista mitä perinteinen draama ei välttämättä tarjoa. Kauhutarinat ovat aina olleet olemassa. Nykyään ne vain sattuvat kulkemaan useimmiten elokuvan muodossa, mikä on ihan älyttömän hieno juttu, sillä elokuva on taiteenmudoista kehittynein ja suurin.
Miksi sitten valitsen iltapalakseni mieluummin b-luokan kauhupläjäyksen, kuin laadukkaan ja arvostetun draamaelokuvan? Oikeastaan, en tiedä itsekään. Tykkään katsoa kevyttä viihdettä. Siksi sitä kutsutaankin viihteeksi. Sen tulisi olla hauskaa, tai jos ei hauskaa, niin herättää edes jotain tuntemuksia. Draamaelokuvat taipuvat liian usein melodramaattisuuden ja sentimentaalisuuden puolelle, mikä taas on mielestäni suuri pahe (ja juu, negatiivisuuskin on tuntemus, en vain liiemmin pidä siitä). En myöskään halua nähdä elokuvaa katsoessani naturalistista kuvausta kansalaisen ankeasta arjesta. Haluan nähdä jotain erilaista, jotain mitä en arkielämässä näe tai koe päivittäin.
Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvat ovat huonoimmillaankin äärimmäisen kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ne ovat täynnä mielenkiintoisia teknisiä toteutustapoja ja kokeiluja, sillä kyseinen genre jopa vaatii tekemään asioita hullunkurisella tavalla väärinpäin. Kauhuelokuvien kuvakerronta on kliseisimmilläänkin erittäin viihdyttävää katsottavaa. Kauhuelokuvissa sallitaan pienet virheet ja rosot. Niiden ei pidä olla kliinisiä tai hiottuja. Ne saavat olla vähän rumia ja huonolla tekniikalla toteutettuja. Useimmiten kaikenlaiset kotikutoisuudet ja pienet viat tuovat vain lisää vetovoimaa kauhuelokuvaan. Kauhuelokuvat yhdistetään liian usein aina nuoriin, mikä on sinällään hieman harhaanjohtavaa. Kun 70-luvulta eteenpäin lanseeratut teinikauhuelokuvat ovat taas aivan oma juttunsa.
Kauhuelokuva on aivan oma taiteenlajinsa, eikä se pyytele anteeksi keltään tai miltään. Se on rohkea ja rajoja rikkova, jopa vallankumouksellinen. Ja ajaton. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä, aivan kuten aina tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka sen ymmärtävät.
