Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.
Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.
Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.
Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.
Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.
Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo.
