Anssi Kela: Nummela (2001)

Anti-Kelat sulkekoot silmänsä. Ja varokaa jatkossakin, tämä blogi tulee käsittelemään tekstin artistia ja hänen levyjään jatkossa enemmänkin. 

Olisipa minulla nyt tässä käsissäni Nummelan kansilehtinen, sen sisällä on niin siistiä nippelitietoa instrumenteista, soittajista ja äänityspaikoista. Olisiko muuten kohta aika julkaista Nummelasta vinyylipainos? Kansihan on yksi parhaista ikinä, eikä itse levykään yhtään hullumpi ole. Nummela on Anssi Kelan (2013) ohella miehen parasta jälkeä. Albumilla on todella omaperäinen soundimaailma. Kela on itse sekä sanoittanut että säveltänyt levyn kaiken musiikin. Lisäksi hän soittaa suurimman osan instrumenteista. Onneksi Pekka ja Susi-yhtye hajosi, ei sillä että en pitäisi sen tuotannosta, mutta maailmaa ilman Nummelaa on vaikea kuvitella.

Levyn aloittava Kaksi sisarta on liian aliarvostettu. Siinä soitetaan nerokkaalla tavalla muunmuassa sytkäriä. Sähköiset äänet luovat taustalle lähes taivaallisen tunnelman. Levyn toinen biisi, Mikan faijan BMW on myöskin liiallisen radiosoittonsa takia saanut turhan kehnon maineen. Vahva hip-hop tyylinen biitti toimii kappaleen perustana, kuten Nummelan monissa muissakin kappaleissa. Koko levystä olisi naurettavan helppoa tehdä puhdas räp-versio. Paleface voisi väsätä J. Karjalaisen Nyt kolisee-projektin tapaan Nummelasta räp-albumin nimeltä Mun mela. Hyväksyttäköön myös Mela mun. Mikan faijan BMW:n kruunaa kliseiset skrätsäykset, jotka Anssi veti kappaleen päälle Irwinin sinkkulevyillä. Väitän että kyseiset äänet tekivät yksinään laulusta niin menestyksekkään. Pidän todella paljon myös musiikkivideosta ja kunniamaininta siinä vilahtavasta Apulanta-paidasta!

Esko Riihelän painajainen. Nimen salaisuus ei ole minulle vieläkään paljastanut. Ehkä joku tietävämpi osaisi asiaa valottaa? Kappale on muuten levyn kohokohtia, ehdoton unohdettu helmi. Sanat ovat sopivan mystiset, mutta kaikista eniten pidän kappaleen aavemaisesta tunnelmasta. Rummut ja kitara kuulostavat soivan jossain suuren autotallin tyyppisessä tilassa. Ei mitään kliinistä menoa. Paljon kritiikkiä on saanut myös levyn ns. puhelaulu. Kaverini tokaisikin ensimmäisen kerran Levottoman tytön kuullessaan: "Oho, Anssi Kela on oppinut laulamaan". En tiedä, minusta Nummelan kappaleet toimivat parhaiten juuri näin kuin ne on äänitettykin. Tosin Puistossa soi tällä hetkellä parhaiten livenä. En myöskään pidä Alexandra Babitzinin lauluääntä kovin kummoisena. Mutta vielä pahemmin korvaan pistää Anna Kuoppamäen lauluääni Harhaa-kappaleessa. Kyseessä on muuten yksi Kelan hienoimmista lauluista, mutta Annan ääni ei vaan ole kovin hyvä. Varsinkaan Anssin rinnalla.

Palataan vielä tuohon Puistossa-biisiin. Minä olen aina pitänyt sen sanoista, mutta tiedostan etteivät ne Kelan parhaimmistoa ole. Kappale jakaakin aika vahvasti mielipiteet. Sanoja enemmän kehottaisin ihmisiä kuuntelemaan itse musiikkia. Mielestäni Puistossa on yksi taitavimmin rakennetuista suomalaista pop-kappaleista. Olen valehtelematta kuullut sen tuhansia kertoja, tai no, satoja ainakin. Edelleen aina silloin tällöin löydän siitä jotain uutta. Erikoiset ääniefektit luovat kappaleeseen jotenkin oudon häiriintyneen tunnelman. Viides biisi Kaunotar ja basisti edustaa Anssin myöhempää Rakkaus on murhaa (2005) -tyyliä. Kaunotar ja basisti on sekä sanoitukseltaan että musiikillisesti Nummelan parhaimmistoa. Jälleen yksi aliarvostettu helmi.

Rva Ruusunen kuulostaa Mobylta. Ja nimenomaan hyvässä mielessä. En tiedä onko yhtäläisyydet täysin sattumanvaraisia vai tarkoituksellisia. Tämä olisi voinut olla ihan kelvollinen hitti, sanat saavat joka kerta hymyilyttämään. Kappaleen hienoin elementti on silti loppupuolelle samplattu liikenteenhälinä, se istuu laulun tunnelmaan kuin nenä päähän. Lisäksi Rva Ruususen ja Harhaa-biisin siirtymä on yksi levyn parhaista.

Kissanpäivät sisältää todella rajun kitarasoundin. Jos oikein muistan, tämä kappale oli äänitetty kesämökillä(?). Laulussa on synkkä tunnelma, kuten koko levyllä muutenkin. Ilman Rva Ruususta, Kahta sisarta ja Kaunotarta ja basistia ja erityisesti niiden tuomaa positiivista tunnetta Nummela olisi helposti kääntynyt pelkäksi suureksi angst-kissaksi. Onhan levyn lopettava nimikkoraitakin positiivissävyinen, mutta jotenkin se silti (ainakin minulle) uppoaa enemmän sinne haikealle puolelle. Don Henleyn Boys of Summer on kaunis kappale ja Anssin suosikkeja. On siis aika selvää mistä tuo Nummelan rytmiraita on peräisin.

Pysäyttävä veto!

Vaikka Nummela onkin Kelan henkilökohtaisin sanoitus, on kappale samaan aikaan yksi hänen samaistuttavimmista. Varmaan lähes jokainen pystyy samaistumaan tuohon tunteeseen. Varsinkin jos sattuu omistamaan koiran, tai vielä parempaa, olemaan kotoisin Nummelasta (minä en ole). Ajelin viime kesänä lapissa yksikseni, tyhjällä tiellä. Kuuntelin Nummelaa ja jostain syystä se istui siihen maisemaan sanoinkuvaamattoman hienosti. Jännä juttu miten joku tuttu levy tai kappale aukeaa ihan eri tavalla kun sen kuulee eri ympäristössä. Näin ei tietenkään käy kaiken musiikin kanssa, JVG on JVG vaikka Plutolla kuuntelisi.

Nummela on Kelan tasapainoisinta tuotantoa, uusimman omanimisen albumin lisäksi. Näillä levyillä on muutenkin paljon yhtäläisyyksiä. Jos pidit Levottomasta tytöstä, kuuntele myös Nummela kokonaisuudessaan vaikka Spotifystä jos et sitä ole jo kuunnellut. Jaa, uhkaako tästä tulla nyt jälleen kerran pelkkä ylistyspuhe. Todettakoon nyt sitten vielä että levyn heikoin biisi on Mikan faijan BMW, sillä se on livenä melko tylsä. Ehkä siksi että sen on kuullut liian monta kertaa. Tai jotain.

Moby: Wait For Me (2009)

En haluaisi luoda tästä blogista Marco Bjurström-tyyppistä positiivisuuden ylistys-sivustoa. Mutta en myöskään pidä ns. dissaamisesta. Jos en pidä jostakin, jätän useimmiten kirjoittamatta siitä aiheesta. On paljon asioita ja musiikkia josta en pidä. Moby ei ole yksi niistä.

Wait For Me on odottanut minua jo pitkään kännykkäni syövereissä. Tänään vasta kuitenkin tartuin haasteeseen ja pistin albumin soimaan nappikuulokkeistani junamatkalla kotiin. Kuuntelen levyä uudelleen Spotifystä tätä tekstiä kirjoittaessani. Ensimmäinen single Shot in the Back of the Head (levyn kolmas biisi) on loistava rock-henkinen instrumentaali. Kappale on "täynnä" syntetisaattoreita, kuten koko levykin, mutta Moby käyttää niitä huomaamatta. Levy kuulostaa todella orgaaniselta. Siellä täällä samplataan tutusti mm. puhetta.

Shot in the Back of the Head-videon ohjasi David Lynch.

Levy sisältää suurimmaksi osaksi instrumentaalisia elektronisia downtempo-kappaleita. Välillä lähestytään ambient-tunnelmia. Musa on sävyltään melko haikeamielistä, sopii loistavasti harmaaseen sadepäivään. Olen kuunnellut aiemmin vain Mobyn Play (1999)-albumin. Sehän sisältää tietysti klassikot Porcelain ja Why Does My Heart Feel So Bad. Wait For Me:n aloittava pariminuuttinen Division on kaunis jousisoittimiin pohjautuva kappale. En erota ovatko jouset syntetisaattoripohjaisia vai oikeita, mutta hienoilta ne jokatapauksessa läpi levyn kuulostavat.

Albumi sai ilmestyessään positiivisen vastaanoton. Ei sinänsä mikään ihme, sillä ei levyltä huonoja kappaleita löydy. Shot in the Back of the Headin lisäksi levyn paremmistoa edustaa loistava Mistake, joka on levyn ainoa kappale jonka Moby itse laulaa. Miehellähän on aivan mahtava ääni!

Mistake-video.

Pitäisiköhän tähän joku yhteenvetokin vielä heittää... En nyt jaksa. Kuunnelkaa itse Wait For Me ja vetäkää johtopäätöksenne.

Pulinaa David Lynchistä

                             Heitä se tupakka pois! Heitä se pois!

David Lynch, 68 v. aloitti uransa valokuvaajana, maalarina sekä lyhytelokuvien värkkääjänä. Hänen ensimmäiset animaationsa 60-luvulta ovat jo melko sairaita. Six Men Getting Sick (Six Times) (1967) on vain yksi esimerkki hänen alkuvuosien töistä. 25-vuotiaana vuonna 1971 Lynch muutti vaimonsa ja lapsensa kanssa Los Angelesiin ja alkoi opiskella elokuvantekoa. Samaan aikaan hän aloitti työskentelyn ensimmäisen kokopitkän elokuvansa kanssa. Eraserheadin käsikirjoitus oli vain parikymmentäsivuinen. Elokuvaa kuvattiin mm. hylätyissä tehdasrakennuksissa.

Pian Lynch erosi ensimmäisestä vaimostaan, Eraserhead saatiin valmiiksi monen vuoden taistelun jälkeen vuonna 1976. Surrealistinen nollabudjetin kauhuelokuva jakoi kriitikoiden mielipiteet kahtia, mutta elokuva avasi Lynchille ovia kohti suurempaa menestystä. Stanley Kubrick, yksi Lynchin suurimmista ihailun kohteista, ylisti myöhemmin Eraserheadia kutsumalla tätä yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Minä en ole vieläkään katsonut kyseistä elokuvaa, koska vastustan waretusta ja DVD on liian hintava. Hirttäkää minut!

Elefanttimies (1980) teki Lynchistä mainstreamimman kuin koskaan. Elokuva sai jopa Oscar-ehdokkuuksia. Lontooseen 1800-luvulle sijoittuva mustavalkoinen elokuva John Merrickistä on ehdoton klassikko Citizen Kanen ja Vertigon kanssa. En ole nähnyt Citizen Kaneakaan. Lynch on aina onnistunut pitämään taiteellisen vapautensa täysin itsellään, Dunea (1984) lukuunottamatta. Lynchin ainoa ison budjetin leffa floppasi täysin. Hänellä ei ollut viimeistä leikkausoikeutta, eikä taiteellista vapautta. Elokuva oli virhe. Ennen Dyyniä, Elefanttimiehen jälkeen, George Lucas tarjosi Lynchille pestiä ohjata Imperiumin vastaisku. Lynch oman sanansa mukaisesti sai valtavaa päänsärkyä Lucasin esitellessä hänelle Wookieita. Mies siis kieltäytyi työstä.

Puku-ukkoja ja David Bowie. Mitä ihmettä!? Kuva Fire Walk With Me:n kuvauksista.

Miehen monipuolisesta urastaan huolimatta se yksi juttu mistä hänet tullaan aina muistamaan on Twin Peaks. Kakkosena Mulholland Drive (2001). Mulholland Drivessä on kieltämättä todella omintakeinen tunnelma. Alunperin tv-sarjaksi tarkoitettu pilottijakso muokattiin lisäkuvauksilla elokuvaksi, sarjan saadessa kieltävän vastauksen isoilta pomoilta. Ihmeen hyvin se elokuvana toimiikin. 2000-luvulla Lynch teki uuden aluevaltauksen internetissä. Hän päivitteli ahkerasti mm. legendaarisia säätiedotuksia nettisivuilleen:

Inland Empiren (2006), Lynchin (toistaiseksi) viimeisen pitkän elokuvan sisältö on ehkäpä koko miehen uran sekointa. Täytyykin katsoa tuo tasan kolmetuntinen eepos lähipäivinä uudelleen. Koko elokuva kuvattiin ilman käsikirjoitusta ja kamerana käytettiin digitaalista kotivideokameraa. Kokeellisuus on siis viety todellakin tappiinsa. Vuonna 2011 Lynch julkaisi sooloalbuminsa Crazy Clown Time:n. Täytyykin kirjoitella tarkempi arvostelu siitä myöhemmin. Viime vuonna ilmestyi miehen toinen levy The Big Dream. Molemmat levyt kannattaa kuunnella.

Lynch on tullut tunnetuksi taiteensa lisäksi aktiivisena transsendenttisen meditaation sanansaattajana. Hän on perustanut oman hyväntekeväisyyssäätiön, David Lynch Foundationin. Säätiö järjestää vuosittain mm. konsertteja. Esiintyjinä ja muutenkin säätiön toiminnassa mukana on ollut mm. seuraavia nimiä: Paul McCartney, Ringo Starr, Moby, Howard Stern ja Mike Love. Mistä transsendenttisessä meditaatiossa on kyse? En tiedä, mutta moni sitä tuntuu edelleenkin vuosikymmenien jälkeen ylistävän. Jos sinulta löytyy muutama tonni ylimääräistä, mene valtuutetun opettajan vetämälle kurssille ja kerro minulle mitä siellä tehdään.

Seitsemääkymppiä lähestyvä taiteilija näyttäisi paraikaa elävän luovaa huippuaan. Aika harvinaista, sanon minä. Ihmiset vaativat hänen palaavan vielä elokuvien pariin. Toiset vaativat paluuta Twin Peaksiin. En tiedä, minulle tärkeintä on se että heppu tekee sitä mitä lystää. Jos se on musiikkia, minähän kuuntelen, meinaan nuo kaksi viimeistä albumia on aikas sairaan hyviä. Lynch nyt joka tapauksessa on täysin korvaamaton persoona. Taiteeseen tulee jäämään suuri aukko hänen poistuessaan. Hei, unohdinpa mainita The Straight Storyn (1999). Lynchin paras elokuva, ja vielä kokoperheen sellainen! Lisäksi Angelo Badalamenti sävelsi elokuvaan aika hienot musat. Etsikää käsiinne jos ette ole jo katsoneet.