Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.
Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.
Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.
Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.
Don't Give Up.
Onsiis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.
Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.
En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.
Dialogia Kelan ja yleisön välillä:
- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!
Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.
Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...
Edelliseen keikkaraporttiini tullut Anonyymin kommentti, jossa ihmeteltiin minun rauhallisuuttani elävän musiikin tapahtumassa herätti minussa kiinnostavia ajatuksia. Keikoillehan, oli kyse sitten ravintola- tai jopa ihan areenakeikasta, kerääntyy useanlaista väkeä. Suuri osa saapuu paikalle (etenkin ravintoloihin) tarkoituksenaan juoda itsensä humalaan. Nämä "örvelöt" yrittävät sitten parhaansa mukaan pilata kaikkien muiden ihmisten illan ja huutelevat sitten perään: "Pidän vaa hauskaa!" Huvinsa kullakin. Toisenlainen sakki keikoilla on se, joka hyppii, huitoo, heiluu ja tanssii musiikin tahdissa. Osa nauttii alkoholia, osa ei. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan se neste ei lennä minun päälleni.
Minä en osaa hyppiä tai tanssia. Minä en näe siinä mitään nautittavaa. En myöskään ymmärrä mitä hauskaa on käsien nostamisessa ilmaan. Kun menen keikalle, en mene kuntoilemaan. Jos haluan kuntoilla, menen kuntosalille tai vaikkapa lenkille. Kun menen keikalle katsomaan soittamista ja kuuntelemaan laulua, katson soittamista ja kuuntelen laulua. Kyseessä on minulle täsmälleen samanlainen kokemus kuin elokuvissa käynti. En minä elokuvasalissakaan hypi ja kilju, vaan seuraan elokuvaa täydellä huomiollani enkä mieti tai tee mitään muuta. Keikalla katselen kitaristin työskentelyä. Katson laulajan eläytymistä. Katson rumpalia, kuinka hän lyö rumpuja ja mitä rumpuja hän lyö. Kuinka hän pitää kapuloita käsissään. Katson yksityiskohtia.
Vaikka seisonkin useimmiten keikalla tönkkönä kuin heinäseiväs, ehkä jalkani tai käteni lyövät rytmiä, mutta muuten seison paikallani, ei se tarkoita ettenkö nauttisi esityksestä, tai ettenkö olisi siinä mukana. Totta kai nautin ja totta kai olen. Nautin siitä varmasti vähintään yhtä paljon kuin vieressä hyppivä tyttö. Nautin siitä varmasti enemmän kuin takana heiluva alkoholisti. Enkä ole yksin. Keikoilta löytyy aina muitakin minunlaisia olentoja. Niitä, jotka ovat hommassa mukana pintaa syvemmällä tasolla. Niitä joita se hyppivä tyttö saattaa pitää ilonpilaajina tai möllöttäjinä.
Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.
Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.
Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"
Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaaja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.
Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.
Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.
Laululuetteloinen:
1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi
sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.
Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.
Otsikko viittaa13.9.2013 Tavastialla pidettyyn yhdysvaltalaisen synthpop-bändin, Au Revoir Simonen konserttiin. Minulla on jossakin arkistojen kätkössä kuviakin tuolta, harmi etten nyt tähän hätään niitä löydä. Löysin kyseisen bändin David Lynchin kautta. Olen huomannut että mistä ikinä hän pitääkään, pidän myös minä. Etenkin musiikin suhteen. David Lynch on tehnyt yhteistyötä Au Revoir Simonen kanssa mm. erilaisissa tapahtumissa David Lynch Foundationiin liittyen. Olen koukuttunut kyseisen orkesterin kolmanteen albumiin Still Night, Still Light, joka on vuodelta 2009. Viime vuonna he julkaisivat uuden levyn Move In Spectrums, joka on vahvasti 80-lukulaisvaikutteinen.
Palataan tuohon konsertti-iltaan. Lämmittelijäbändi oli ihan ok, en muista nimeä. Esitystä katsellessa huomasin itse pääesiintyjät yleisön joukossa katselemassa myöskin lämmittelijää. Yleisöä oli paikalla mukavasti, mutta sali ei ollut täynnä. Sääli sinänsä. Suurin osa väestä oli selkeää hipsterikandidaattia. Oli joukossa myös muutamia vanhempia kuulijoita, mutta suurin osa oli selkeästi lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä ikävuotta. Lopulta tuli aika itse pääorkesterille. Oli siistiä huomata heidän soittavan samanlaisella Micro Korgilla, jonka itsekin omistan. En tiedä oliko vika akustiikassa vai miksauksessa, joka tapauksessa vokaaleista oli vaikea saada selvää. Hennot äänet hävisivät lähes kokonaan musiikin alle.
Tunnelma sekä lavalla että salissa oli tosi hieno ja ennen kaikkea rento. Musiikki on tanssittavaa, mutta itse olen enemmän fiilistelyihmisiä. Koko paketti oli jotenkin taianomainen. Bändi soitti melko paljon uusia ennenkuulemattomia kappaleita. Somebody Who ja Crazy, molemmat uuden levyn kappaleita, toimivat kaikista parhaiten liveyleisön edessä. Soittivat he myös tuon Still Night, Still Light albumin kolme ensimmäistä kappaletta, jotka ovat myös minun suosikkejani ja jonkintason "hittejä".
Illan kohokohtana oli omalta osaltani päästä keikan jälkeen ns. "myyntikojun" ensimmäiseksi asiakkaaksi. Yksi bändin kolmesta jäsenestä, Annie Hart, saapui myymään uutta levyä ja kyniä(!?). Uutta levyä ei oltu vielä virallisesti julkaistu, mutta bändillä oli mukana muutamia promokappaleita levystä, sekä vinyylinä että CD:nä. Sain olla onnekkaana ensimmäinen koko maailmassa joka osti tuon kyseisen levyn. Ja vielä nimmari päälle, very cool!
Arvostan tosi paljon heidän tyyliään hoitaa musakuvioita. Vaikka kiertävätkin maailmaa, he ovat todella helposti lähestyttäviä ja pitävät jokaista fania tärkeänä. Lisäksi he pitävät omaa facebook-sivuaan ja jopa vastailevat yksityisviesteihin! Moni suomalainen artisti saisi ottaa heistä mallia. Ja miksei ulkomainenkin.
Alla vielä jonkun kuvaama klippi kyseiseltä Tavastian keikalta, yksi uuden levyn tarttuvimmista kappaleista!
