Teit Meistä Kauniin (kauriin)

On luontevaa kirjoittaa vuoden 2016 ensimmäinen päivitykseni Temosen Apulanta-elokuvasta, sillä olenhan Apulauta-ihmisiä. Elokuva herätti minussa melkoisen ristiriitaisen ajatussotkun, jota pyrin tekstissäni avaamaan parhaimpien kykyjeni mukaisesti. Sanottakoot ensialkuun vielä kuitenkin elokuvan ohjaajasta ja bändin entisestä basistista, Tuukka Temosesta, se, että muistan hänen lavakarismansa 2000-luvun alusta (Apulanta oli periaatteessa ensimmäinen bändi jonka näin koskaan livenä). Energia, joka hänestä ja Wirtasesta välittyi oli suorastaan häikäisevä. Sen sijaan Presidentintekijät-dokumentti (Temosen ensimmäinen pitkä elokuva) oli kaikkea muuta kuin häikäisevä. Se oli tylsä, mielenkiinnoton ja visuaaliselta tyyliltään olematon kyhäelmä, jonka katsomista kadun edelleen.

Teit meistä kauniin on valtaisa parannus Presidentintekijöistä. Elokuvassa on useita tyyliteltyjä kuvia, jotka onnistuvat yksinkertaisuudellaan välittämään hienolla tavalla tarinan henkilöiden kokemia tunteita (esim. Toni hakkaamassa pylvästä pimeän tunnelin alla tummana syyspäivänä). Valitettavasti näitä yksittäisiä onnistuneita kuvia lukuunottamatta elokuva näyttää muutoin tavanomaiselta youtube-showlta (onhan mukana myös itse Tumekin, juutuupista tuttu). Kovin cinemaattista fiilistä elokuvasta ei siis lopulta välity, minkä takia kyseessä onkin leffa josta saa varmasti ihan yhtä paljon irti ihan kotisohvaltakin katsottuna kuin teatterissa.

Musiikkeja käytetään ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoisesti. Vanhoja legendaarisia Apulanta-kappaleita on sovitettu instrumentaalisiksi jousivetoisiksi kipaleiksi ja näitä viljellään läpi elokuvan ns. siirtymäkohdissa. Pian musiikinkäyttö alkaa kuitenkin maistua kovin mielikuvituksettomalta ja ennalta-arvattavalta, minkä takia musiikkeihin ei pian sitten kiinnitäkään enää minkäänlaista huomiota. Muutenkin itse musa on elokuvassa tyystin taka-alalla. Luomisprosessi, levytys ja keikkailu ohitetaan kaikki nopeilla montaasimaisilla kuvilla eikä niistä puhuta sen enempää.

Olin hyvin skeptinen Roope Salmisen suhteen. Menemättä henkilökohtaisuuksiin ennakkoasenteissa, joita minulla häntä kohtaan on (tai on ollut), suoriutui hän Lautalan roolista yllättävänkin hienosti. Kyseessä on leffan toiseksi onnistunein näyttelijäsuoritus heti Tatu Sinisalon Wirtasen jälkeen. Heikoimman korren taasen vetää Wirtasen tyttöystävää esittävä Hanna Vähäpassi, mutta kyseessä on ongelma, joka johtuu huomattavasti enemmän käsikirjoituksen kehnoudesta kuin näyttelijäntyöstä. Mistä tullaankin leffan suurimpaan kompastuskiveen.

Käsikirjoitus. Huoh. Teit meistä kauniin-unohtaa tyystin leffakäsikirjoittamisen alkeet(kin). Aihetta ja käsiteltävää tarinaakaan ei ole osattu valikoida tarpeeksi tiiviisti. Tuntuu kuin saman elokuvan sisälle olisi ujutettu noin viisi elokuvaa yhden sijaan. On historiallista talouspläjäystä vanhempien näkökulmasta, on vaikeuksista voittoon musaleffaa, on kaverihenkistä draamaa, rakkaustarinaa... Toisinsanoen: ON LIIKAA.

Liikaa turhia sivuhahmoja, liikaa tylsiä kohtauksia ja liikaa keskinkertaista dialogia. En halua silti kuulostaa liian tylyltä, nautinhan tästä kaikesta huolimatta leffasta. Sillä olen Apulanta-fani. Elokuva oli täynnä pieniä viittauksia, jotka ainoastaan fanit ymmärtävät. Näihin lukeutuu mm. "maitoo", Temosen bassohihna, syntikalla pelleily studiossa, Apulanta-cameot, biisiviittaukset, Tehosekoitin (kohtauksen merkitys saattaa jäädä aika ontoksi ellei tiedä historiikkia entuudestaan), jne...

Läpi elokuvan kaikkia tuntuu ahdistavan, kuten siinä laulussakin lauletaan. Mutta näiden tyyppien huumori on kuitenkin ehkäpä omalaatuisinta ja hauskinta mitä Suomenmaa päällään kantaa, minkä takia on sääli että sitä ei leffaan päästetty juuri ollenkaan.

Ei Teit meistä kauniin varsinaisesti mikään huono elokuva ole. Siitä kyllä välittyy fiilis suurella sydämellä tekemisestä (vähän niin kuin Mitä meistä tuli-pläjäyksestä, joka tosin oli huomattavasti kehnompi). Sääli vain että kaikki se vaivannäkö ja panostus mitä esimerkiksi lavastukseen, puvustukseen ja näyttelijäntyöhön on pistetty kaatuu käsikirjoituksen kehnouteen. Todella sääli.



Ps. Twin Peaks-juliste!!!

Apulanta: Kosto kaikista vuosista (9.1.2014 Barona Areena)

Joku peelo tunki kameran eteen.

Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.

Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

Viides profetia - Uskonto ja parrat

Kuka pummi tuo on?

Kyllä, se se on.
Aika moni uskoo Jumalaan. Minä uskon rock-musiikkiin ja partoihin. Huomasin tänään että blogistani on kadonnut ensimmäisten kirjoitusteni laadukas huumori. Harmi, sillä huumori on hauskaa. Jatkan kuitenkin asialinjalla. Partoja on monenlaisia:

Dennis Wilsonilla oli paras parta.

Miksi ZZ Topin Frank Parta on yhtyeen ainoa jolla ei ole partaa!? Mahtaa ukkoa nolottaa kun kavereilla on metrin letit eikä itsellä kasva, nimestä huolimatta.

Tv-parrat ovat legendaarisia. Etenkin ns. Jack-parrat:

Vähän tyylikkäämpi malli.

Lostin Jack Paimenen-tekoparta on silti legendaarisin TV-Jack-parta.

-Uouououo!

Myös itse Jeesuksella oli parta.

Tässä piirroskuvassa laulaja Anssi Kelalla on jokseenkin itämainen parta.

Parrat liittyivät 70-luvulla rock-musiikkiin oleellisesti. Mihin tämä trendi katosi? Sinne 70-luvulle kai. No onhan meillä suomalaisilla tänä päivänä edes Toni Wirtanen, joka kasvatti jokunen vuosi sitten tyylikkään leukaparran.

Apulannan Parta-Toni.