Anssi Kela: Nostalgiaa (2015)

Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.

Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.

Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.

Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.

Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.

Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo. 

Tikkurila festivaali 2.8.2014 (eli: Samuli Edelmann, Stig & Kullankaivajat, Anssi Kela, Apulanta, Kolmas nainen, Happoradio, Pertti Kurikan nimipäivät, Klamydia, Reckless Love, jne...)

Illan kliimaksi.

Noniin. En tiedä voisiko festivaalilla olla kökömpää nimeä kuin Tikkurila festivaali. Joka tapauksessa olin välittömästi mukana kun kuulin esiintyjälistan. Mukavaa että kerrankin saman genren orkesterit on laitettu esiintymään samana päivänä. Ja mukana tietysti jotain muutakin, mutta jokatapauksessa ihan laadukasta sakkia suurimmaksi osaksi. Tulin paikalle Samuli Edelmannin aloitellessa. Näkemättä jäi siis ainakin Jonna Tervomaa noista tunnetuimmista artisteista. Samuli on mielestäni yksi suomen taidokkaimmista näyttelijöistä, ja ihan kelvollinen laulaja. Hänen musiikkinsa on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, mutta livenä homma toimi todella hienosti. Enpä olisi uskonut hänen osaavan hallita yleisöä niin taidokkaasti. Karismaattinen tyyppi.

Toinen yllättäjä oli Stig. Loistava keikka ja vielä loistavampi bändi. Mitäpä tuohon muuta lisäämään. Stigidilaation olisin kyllä halunnut kuulla, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei niin ei. Reckless Lovesta en ole välittänyt aiemmin. Enkä välitä nytkään. Minusta on kyllä hienoa että vielä löytyy nuoriakin kavereita jotka jaksavat pitää yllä tuota 80-lukulaista glam vaikutteista hard rock-viittaa, mutta ei se silti korvaa sitä faktaa että laulajan taidot ovat keskinkertaiset ja sävellyspuolikin jättää toivomisen varaan. Pertti Kurikan nimipäivät-orkesterilla oli hieno asenne. Parasta rehellistä punkkia mitä minä olen livenä kuullut. Ja hauskat sanoitukset. Loistava meno! Klamydia taasen oli aika valtava pettymys. Bändin lavaolemus nostatti lähinnä myötähäpeän tunteen. Viisikymppiset miehet rämpyttämässä jotain ja karjumassa lavalla värjätyt irokeesit päässään paskalla käymisestä. Mietin itsekseni: voiko suomimusa olla juntimpaa? Päädyn yksinkertaiseen tulokseen: Ei voi.

Anssi Kela oli meikäläiselle jälleen se täky, jonka ansiosta näille festareille päädyin. Eihän hänen bändinsä vieläkään pettänyt. Todella rautainen meno, jokaisen suomalaisen tulisi tuo orkesteri edes kerran elämässään nähdä. Pidät Kelan lauluista tai et, et voi kiistää etteikö soitto bändiltä pelaisi. Minulle pettymyksenä tällä festarikeikalla tuli se ettei setlist sisältänyt yhtäkään yllätystä. Odotin kuulevani "sen kuuluisan" Uuden biisin, mutta eipä sitä sitten soiteltukaan. Ensi vuoteen siis. Huoh.

Happoradio. Se Kallio-laulu on tosi siisti. Kaikki muut biisit ovatkin sitten jänniä. Ne eivät kuulosta musiikilta. Ne kuulostaa Happoradiolta. Jotenkin homma ei sytyttänyt meikäläistä livenäkään. Aki on kyllä erittäin hauska persoona ja sinänsä pätevä keulamies, mutta laulut ovat kehnoja. Ja ihmeellistä: se Kallio-biisikin toimii paremmin studioversiona.

Kolmas nainen. Olen aina pitänyt bändin hiteistä ja Pauli Hanhiniemestä, mutta täytyy kyllä myöntää että tämän bändin mahtavuus tuli minulle silti totaalisen puskista. Happoradion jälkeen totesin kolmen kitaristin loistokasta soittoa kuunnellessani itselleni, että tämähän kuulostaa aivan musiikilta! Uskomatonta miten rautaisen kirkas ja siisti soundi bändillä on. Lisäksi Hanhiniemi on lavalla sen verran kiinnostava persoona että pelkällä olemuksellaan saa tuntemattomammistakin kappaleista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Hyvää ja kaunista räjäytti pankin viimeisenä vetona. Mahtavuutta.

Illan viimeinen bändi, Apulanta oli hienoa nähdä kymmenen (!?) vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kun minä heitä olin näkemässä seisoi Temonen basson varressa. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää. Mutta mitäpä tuosta showsta nyt muuta mainitsisi, kuin sen että lippu hommattu samaisen orkesterin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Pahempi toistaan soi vielä tänäänkin, siis maanantaina päässä. Etenkin se riffi.

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...

Keikka-raportti: Anssi Kela Pressa-klubilla (26.4.2014 Helsinki)

Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.

Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
 
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.

Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"

Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaa ja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.

Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.

Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.

Laululuetteloinen:


1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.

Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.

Linkin takaa lähes 30 minuuttinen videokooste keikalta: https://www.youtube.com/watch?v=jkAyjpqhcSc

Vain elämää!

Kaksi sydäntä lämmittävää ystävääni.


Anssi Kela kirjoitti eilen seuraavanlaisen facebook-päivityksen:


Nykyisin lähes joka haastattelussa kysytään, että lähtisinkö mukaan television suosittuihin musiikkiohjelmiin? Jos kutsuttaisiin, niin vastaisin seuraavasti:

Vain elämää: kyllä
Tähdet, tähdet: ei

Aloin välittömästi punnitsemaan ukolle sopivaa kumppania Vain elämää-ohjelman seuraavalle kaudelle. Ei tarvinnut minuuttia miettiä: Arttu Wiskari! Näen kirkkaana mielessäni kuinka Arttu Wiskari esittää koskettavan versionsa Rouva Ruususesta, Kelan pojan itkiessä vieressä. Tämän jälkeen Wiskari kiittää ja ylistää tuota mestariteosta ja kertoo kuinka paljon se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja musiikkiinsa. Seuraa Anssin vuoro astua lavalle. Hän esittää sydäntäriipaisevan tulkinnan Wiskarin Mökkitiestä. Arttu itkee vuorostaan. "Isä anna mun ajaa mökkitie lupaan että saunaan puita vieeen" Ui miten koskettavaa! Sadat tuhannet suomalaiset kuuntelevat liikuttuneina kotisohvillaan.

Mennään kuukausi-pari eteenpäin. Haluan mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa, vanhaan tapaan. Mutta mitäs tämä onkaan, tapahtuma on loppuunmyyty! Höh, en pääse sisälle. Mennään taas jokunen hetki ajassa eteenpäin, olen ovelana ostanut lipun etukäteen ja saavun paikalle ajoissa. Ravintola alkaa täyttyä ihmisistä, etenkin keski-iän ylittäneistä pulleahkoista naishenkilöistä. Esitys alkaa. Joku vieressäni seisova Kela-paita päällä oleva nainen huutaa: "Vedä Mökkitie!" Ahdistus nousee. Kotona piilotan oman Kela-paitani kaapin syvimpään nurkkaan. Elämä on loppunut, maailmani on kaatunut.

Vain elämää on tosi nerokas formaatti. Kaikki voittaa, etenkin levy-yhtiöt sekä neloskanavan pomot (tai kelle hyvänsä ne voittorahat meneekään). Mutta itsensä myyminen ja sen kautta uskottavuuden menettäminen, sitä ei ihan helpolla anneta anteeksi. Vain elämää-ohjelmassa jo vierailleet vanhat tähdet jotka eivät ole enää aikoihin onnistuneet luomaan uutta, säälittävät minua. Ilkka Alanko, Pauli Hanhiniemi. Arvostin teitä ennen, nykyään pelkkiä nuoruus-teitä ja niiden saavutuksia. Ja tiedän etten ole yksin.

Viides profetia - Uskonto ja parrat

Kuka pummi tuo on?

Kyllä, se se on.
Aika moni uskoo Jumalaan. Minä uskon rock-musiikkiin ja partoihin. Huomasin tänään että blogistani on kadonnut ensimmäisten kirjoitusteni laadukas huumori. Harmi, sillä huumori on hauskaa. Jatkan kuitenkin asialinjalla. Partoja on monenlaisia:

Dennis Wilsonilla oli paras parta.

Miksi ZZ Topin Frank Parta on yhtyeen ainoa jolla ei ole partaa!? Mahtaa ukkoa nolottaa kun kavereilla on metrin letit eikä itsellä kasva, nimestä huolimatta.

Tv-parrat ovat legendaarisia. Etenkin ns. Jack-parrat:

Vähän tyylikkäämpi malli.

Lostin Jack Paimenen-tekoparta on silti legendaarisin TV-Jack-parta.

-Uouououo!

Myös itse Jeesuksella oli parta.

Tässä piirroskuvassa laulaja Anssi Kelalla on jokseenkin itämainen parta.

Parrat liittyivät 70-luvulla rock-musiikkiin oleellisesti. Mihin tämä trendi katosi? Sinne 70-luvulle kai. No onhan meillä suomalaisilla tänä päivänä edes Toni Wirtanen, joka kasvatti jokunen vuosi sitten tyylikkään leukaparran.

Apulannan Parta-Toni.

Anssi Kela: Aukio (2009)

Very cool kansi! Levyn koko sisälehtisen taide on todella upean näköistä.

Aukio on bändilevy. Se on äänitetty perinteiseen, mutta Kelalle epätyypilliseen tyyliin studiolla yhtyeen kanssa. Toisaalta kyseessä on hieno juttu, toisaalta ei. Bändi soittaa hienosti ja on kiva kuunnella Kelan orkesterin soittajien työpanosta näin studiolevylläkin. En silti voi välttää ajatusta siitä millainen ja kuinka paljon omaperäisempi levyn äänimaailma olisi jos se olisi uskallettu tuottaa rohkeammin, vaikkapa syntikoiden kanssa. No jossittelut sikseen. Aukio on monella tapaa Kelan mestariteos, etenkin tarinankertojan roolista tarkasteltuna. On todella harmillista että levy jäi flopiksi.

Levyn avaava Huuto on siisti kipale. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista joka sisältää suoraa huumoria. Tekstiltään kappale on rautaa: "Otin rintaan tatuoinnin: Aake Kallialan pään / Se ei naurata enää". Uni-nimisessä laulussa päästään päähenkilön, kaivosmiehen, unen sisälle. Mutta kuten levyn lopussa kuulemme, kyseessä ei olekaan ihan tavallinen uni. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sisältää monta kerronnallista koukkua ja jujua jotka avautuu vasta levyn kolmen viimeisen kappaleen aikana. Kutsuisinkin Aukiota mieluummin elokuvaksi. Vaikkei se elävää kuvaa olekaan. Aika nerokasta luoda elokuva ilman kuvaa, eikö?

Kaivos on levyn tylsin kappale. Järjetön veto levy-yhtiöltä valita tuo biisi kakkossingleksi. Veikkaanpa että tuo (ja kehno markkinointi muutenkin) oli suurin syy levyn floppaamiseen. Kakkossinglenä olisi kuulunut ehdottomasti olla jopa ahdistava Romahdus. Albin Stenman on jo nimensä puolesta legenda. Vaikkakin uskonnolliset rivit: "Musta savupatsas nousi maasta taivaaseen / Kuin paholaisen sormi herjaamassa Jumalaa", heiluvat jossain karmean ja menettelevän rajamailla.

Erityisesti ylistäisin kuitenkin levyn kolmea viimeistä kappaletta. Ihme-Paluu-Aukio muodostavat trilogian joka on kokonaisuudessaan parasta mitä Kela on koskaan kirjoittanut. Paluun ollessa se kolmikon kovin. Kyseessä on musiikiltaan erittäin pirteä kappale, mutta surumieliset sanat ovat ihan omaa luokkaansa. Noita biisejä ei vaan voi ylistää liikaa. Harmi ettei niitä ole bändin kanssa ikinä(?) soitettu livenä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten.

Aukio ilmestyi väärään aikaan. Se ei uponnut kriitikoihin eikä yleisölle. Väitän että se kuitenkin kaukaisessa tulevaisuudessa tulee vielä saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Aukiolta on todella vaikea irrottaa kappaleita, levy pitää kuunnella kokonaisena ja kunnolla keskittyen. Ei autossa samalla pölisten vieressä istuvan kanssa, eikä imuroidessa tai ruokaa laittaessa. Ai niin, albumin paras kappale Paluun jälkeen on tietysti Aukion ainut hitti, Aamu. Nämä kaksi kappaletta ovatkin käytännössä saman jatkumon osat 1 ja 2. Aamu on vain yksinkertaisesti täydellinen laulu, piste. Sen hienojen sanojen monimerkityksellisyyden ymmärtää vasta koko albumin kuultua.

Aukio löytyy Spotifystä, fyysisenä kopiona sitä alkaa olla jo hieman hankalampi tavoittaa. Huuto.net taitaa olla se varmin paikka CD:n löytämiseksi. Itse löysin Aukioni Helsingin Stockmannin musaosastolta vuosi sitten. Kyseessä oli ainakin silloin viimeinen kappale.

 Sanottakoon nyt vielä se että jos et pidä Aamusta, et pidä muustakaan levyllä olevasta materiaalista.

Arttu Wiskari: Arttu Wiskari (2011) - Ei saatana!

Nolotus ja myötähäpeän tunne iskee jo kansikuvaa tuijottaessa.

Muistan puolusteelleeni Tuntematonta potilasta sen soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostikin ihan ok:lta, myönnän että minuun upposi nuo junttiviittaukset. Kappale kuitenkin huononi jokaisella kuuntelukerralla. Nyt tekee pahaa kuunnella edes Wiskarin narisevaa ääntä. Sanat naurattavat. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Ehkä itse albumilla onkin huomattavasti parempi meno, ikinä ei saisi pelkän radiohitin perusteella tuomita koko artistia.

Levyn avaa Loirin kuulutus: "Arttu Wiskari bändeineen!", tai jotain sellaista. Tähän sopisi se kuuluisa naamapalmu-hymiö. Myötähäpeä pomppaa vitostasolta levelille kymmenen. Ja se on se korkein taso! Eikä itse musiikki ole edes vielä alkanut! Waikka Wiskari muuta väittääkin, on levy alusta loppuun laskelmoitu suomalaiselle junttikansalle. Jokaisessa biisissä on kymmeniä junttikulttuurin viittauksia. Jokaisessa kappaleessa pelataan varman päälle. Levy on rytmitetty varman päälle: ne hitit Mökkitie ja Tuntematon potilas löytyvät heti levyn alusta ja vieläpä peräkkäin.

Tämä video on NEROKAS.

Arttu Wiskari vaikuttaa kyllä tyyppinä todella mukavalta ja järkevältä, musiikin teko ei vaan häneltä luonnistu. Arvostan myös miehen rohkeutta lähteä hänen musiikkiaan pilkkaavaan Paparazzit-ohjelmaan mukaan silloin pari vuotta sitten. Arttu Wiskari on mielenkiintoinen tekele siinä mielessä, että aina kun luulet ettei rimaa voi enää alittaa, alitetaan se tuplasti seuraavalla kappaleella.

"

Silloin pakarat lauloi jätkien

 kun mummo pitsalla hakkasi sättien,
ja huusi kovaan ääneen:
Pojat pitäkää Jumala mielessä,
ja oppikaa isienne virheistä,
niin tyttöjen kanssa pysyy housut jalassa.

"

Lainaan Voicen vanhaa artikkelia (Viihde | 02.08.2011 13:45 | Samuli Väänänen ):

Vuonna 2003, tuolloin 19-vuotias artisti, kommentoi kyseisenä vuonna ilmestynyttä Anssi Kelan toista soololevyä, Suuria kuvioita seuraavin kommentein.
- Mun mielestä Kenssi Ala on kyllä ihan paska. Biiseissä ei mitään svengiä ja sanotukset on ihan paskoja.

Wirttu Arskari, näytä minulle Mökkitien svengi tai osoita Rautakauppiaan nerokkaat lyriikat. Ai niin, eihän niitä ole. Taitaa Arskari olla vain kateellinen kun ei itse lauluja osaa kirjoittaa. Tekisi mieli ihan piruuttani kuunnella miehen kakkoslevy Tappavan hiljainen rivarinpätkä. Toisaalta, en ihan niin epätoivoinen vielä ole.

Anssi Kela: Rakkaus on murhaa (2005)

Kelan kolmas albumi on edeltäjäänsä tasapainoisempi kokonaisuus. Levyn nimi antaa jo melko selvän kuvan pääteemasta, eli suurin osa kappaleista käsittelee rakkausteemaa, toki monista erilaisista näkökulmista. Levyn ainoa paikkansa keikkalistoilla pitänyt hitti on Jennifer Aniston. Karhusaari soi kyllä aikanaan radiossa, mutta on sittemmin unohtunut jonnekin. Anssihan on tunnettu kuvailevasta sanoitustyylistään, jokainen laulu on kuin elokuva. Tällä albumilla mies vetää tuon kykynsä aivan tappiinsa ja saavuttaakin jonkinasteisen huipun kappale-tason tarinankerronnassa. Seuraava albumi Aukio (2009) olikin jo koko levyn pituuteen mitoitettu yksittäinen kertomus ja Anssi Kela (2013) askel kohti jotain aivan uutta.

Levyn avaavalla Joella ei ole nimestään huolimatta oikeastaan mitään samaa Springsteenin Riverin kanssa. Intro muistuttaa jonkin verran Dennis Wilsonin River Songia, mutta tuo on luultavasti täysin sattumaa. Jokatapauksessa Joki ja sen perään kuultava Jennifer Aniston toimivat todella hienona avauksena tälle muuten melko rauhalliselle levylle. Rock-unelma ja Kaveria ei jätetä ovat noiden kahden kappaleen lisäksi levyn ainoat rock-vedot. Rock-unelma on kuin laulettu elokuvan käsikirjoitus:

Tikkanurkkauksesta voimasointu kajahtaa
Johnny spiikkaa: ”Kiiminki, oottekste valmiit rokkaamaan?”
Kuulijoista toinen on kaunis Aino, hän näkee Jayn
Jay hymyilee
Ja Ainon sukat pyörii

Kaveria ei jätetä taas lainaa mielenkiintoisella tavalla Mikan faijan BMW:tä. Onkohan kyseessä pelkkä vitsi vai onko tuolla lainauksella joku merkityskin, se jää epäselväksi. Huoneessa on kornista kertosäkeistöstään huolimatta yksi levyn monista huippuhetkistä ja sitä seuraava Karhusaari toimii kappaleelle jonkinlaisena kakkososana. Toimii! 

Rakkaus on murhaa, levyn nimikkoraita,  on nimensä mukaisesti aika masentavan oloinen biisi. Hienot yksityiskohtaiset sanat tekevät kappaleesta helposti samaistuttavan. Siis jos olet kävellyt keväällä Bulevardia tai katsellut näyteikkunaa roskapussi kädessäsi. Älä mene pois on levyn kaunein kappale, vaikkakin Pekka Kuusiston viulu on lähellä pilata homman heti alkuunsa. Älä mene pois toimii kaikista parhaiten akustisesti pelkän pianon taikka kitaran kanssa. Alla oleva veto on taltioiduista paras.

Hakaniemen harmaa mies on puhdasta parhautta. Kappale sijoittuu juhannuksen jälkeiseen aamuun, hiljaiselle Hakaniemen torille. Anssi tuntuu taitavan nämä kummituskappaleet hienosti, antaa tulla lisää vaan. Kuitenkin kappaleen viimeisestä säkeistöstä löytyy se hienoin käänne: "Hissillä toiseen kerrokseen / Käytävän päästä löydän huoneen / Siellä minuun takertuu / Maailman pienimmät sormet". Levyn lopettava Insomnia on kuvaus myrsky-yöstä. Siis pintapuolisesti. Musiikillisesti kyseessä on todella mielikuvituksellinen kappale, vaikka yksinkertainen onkin. Akustisen kitaran näppäily luo hienon tunnelman ja kertosäkeistö on yksinkertaisuudessaan yksi miehen parhaista:

"Mietin sua
Mietin mua
Ja tietä jolla kuljetaan
Matka on
Vielä loputon
Moni loppu onneton
Vierelläni unta näät
Tiedän että selvitään
Sillä meidät
Tehty on kestämään"

Karhusaari ja Insomnia ovat levyn parhaat kappaleet, mutta joukosta ei silti löydy yhtäkään kehnoa taikka keskinkertaista biisiä. Jokainen laulu toimii. Rakkaus on murhaa on tutustumisen arvoinen teos, ellet sitten satu olemaan tunteeton sika jota levyn teemat eivät kosketa.

Anssi Kela: Suuria kuvioita (2003)

Senkin uhalla että minut vedetään tästä hyvästä oikeuteen, lainasin muusikon omilta sivuilta levyn promokuvan, sillä en löytänyt tarpeeksi hyvälaatuista kansikuvaa mistään. Siisti sekin on, vinyylipainosta kehiin vaan! Kyllä niitä ostajia löytyy. Suuria kuvioita-albumi ilmestyi haastavaan rakoon. Jos esikoisalbumi myy yli 150 000 kappaletta, on aika paha lähteä tekemään seuraajaa. Tietysti tuossa imussa mikä tahansa myy, mutta pidemmällä kaavalla ajateltuna musan pitäisi tyydyttää vanhoja faneja olematta kuitenkaan vanhan toistoa. Suuria kuvioita ottaakin askeleen täysin erilaiseen suuntaan Nummelan hip-hop/folk tyylistä.

1972 oli se suurin hitti. Nykyäänkin se taitaa olla se kappale mistä Kela lähinnä muistetaan, jos nyt ei uutta Levotonta tyttöä lasketa. Laulu petetyille, Faijan haamu, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita ja Uudet autot ovat kaikki kappaleita jotka Kela soittaa levyllä täysin itse. Jokaisen soittimen siis. Bändivaikutelma on todella uskottava, pointsit ja suuri arvostus siitä! Suuria kuvioita on kuitenkin Kelan epätasaisin albumi. Se sisältää sekä miehen uran heikoimman että kenties parhaimman (realistisemmin ilmaistuna yhden parhaista) kappaleen. Mies ja meri on puoliksi mietitty kyhäelmä. Säkeistöt toimii, itseasiassa pidän niitä aivan huippuina, mutta kertosäe on äärimmäisen tylsä ja korni: "Kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa". Todellako?

Kipinöitä on todella kaunis ja herkkä kappale Jasper Pääkkösen ja Elsa Saision teiniromanssista elokuvassa Pahat pojat. Muutenkin aika rohkea veto levynavausraitana, mutta toimii. Lisäksi on hauskaa kuulla Sipe soittamassa baritonikitaraa. Ympyräkin sulkeutui vihdoin viime vuonna Anssin soittaessa slide-kitaraa Apulannan Poltetussa karmassa. Kymmenen vuotta välissä, selkeästi etukäteen suunniteltu veto! Laulu petetyille toimii livenä paremmin. Studioversio on jotenkin väsähtänyt, ottaen huomioon sen kuinka hyvä kappale kuitenkin lopulta on (siis livenä). Mutta ei tämäkään versio huono ole.

Faijan haamu olisi pitänyt pistää aikoinaan singleksi, aivan loistava biisi, yksi Kelan uran parhaista. Kaatuneiden muistolle on Arttu Wiskari-nimestään huolimatta erittäin toimiva ja koskettava. Hittiainesta sekin. Sormus on yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pidän erityisesti sen hauskasta introsta. Hyvät sanat tietysti kruunaavat paketin. Ensilumessa on kaunis tunnelma. Musiikkipuoli on hanskassa, mutta ensimmäisen säkeistön sanat jotenkin laahaavat. Harmillisen usein skippaan tämän yli, ehkä osin siksi että seuraava kappale, levyn nimikkoraita on vaan niin kova.

Suuria kuvioita kuulostaa aivan Neil Youngin kitararämistelyltä, vaikutteet on aika selvät, eikä se mikään salaisuus ole. Kyseessä on täydellinen biisi, ei vain täydellinen Anssi Kelan biisi, vaan täydellinen millä tahansa mittapuulla. Kovaa iskevä intro, tarttuvat riffit, tarttuva kertosäkeistö, loistava kitarasoolo ja hienosti kirjoitettu (ei liian totinen) tarina. Ja sitäpaitsi mikä tahansa laulu, joka sisältää ns. girl on girl-toimintaa on peukalonnoston arvoinen. Ja jos joku tulee väittämään minulle että kappaleen päähenkilö on mies, saa minulta henkilökohtaisen kurmuutuksen. Mainittakoon erikseen vielä biisin taustalaulut, toimii!

Albumin lopettava Uudet autot on myöskin nimestään huolimatta todella kaunis laulu. Hämäävä nimi, eihän se mistään uusista autoista kerro. Neil Young mainitaan. Syksy, yö, jänis, ambulanssi. Hieno maisema piirtyy mieleen, mutta ei pelkästään sanojen ansiosta. Sanat tukevat musiikin luomaa mielikuvaa. Anssilla on hieno taito käyttää erikoisia ääniä ja instrumentteja niin että ne tukevat laulun tekstiä, tai enemmänkin sen luomaa mielikuvaa. Suomessa kun ollaan yleensä musiikkialalla niin mielikuvituksettomia. Soitetaan kitaraa, soitetaan rumpuja, soitetaan bassoa. Vedetään päälle ehkä viulu ja piano jos kyseessä on herkistelybiisi. Onneksi löytyy sentään Kelan tuotanto piristämään muuten melko ankeaa Suomimusagenreä.

Suomessa bändit ja laulajat pysyttelevät lähes aina siellä omalla mukavuusalueellaan. Miksipä sieltä poistuisikaan jos levyt myyvät tasaisesti. Siksi kuuntelen melko vähän suomalaista musiikkia, tai enemmänkin kuunneltavien artistien kirjo on huomattavasti pienempi kuin ulkomaisten puolella. Silloin harvoin kun uskalletaan hypätä pois sieltä omasta lootasta syntyy lähes poikkeuksetta jotain hienoa, kuten Apulannan räpklassikko Vihollinen tai Freemanin yhteistyö Uuden fantasian kanssa. Sitten on Anssi Kelan tai vaikkapa Ismo Alangon tyyppisiä artisteja jotka pystyvät liikkumaan saumattomasti genrestä toiseen, sillä heillä ei ole niin selkeää laatikkoa. Olkoonkin niin että Kela on edelleenkin monen silmissä iskelmätähti (!?).

Viime aikoina on saanut paljon lukea (useista lähteistä) Kelan vanhan tuotannon olevan mm. sisäänpäinlämpeävää, liian totista, keskinkertaista ja ties mitä muuta. Nuo väitteet ovat täyttä höpöä ja pelkästään asiaan perehtymättömien löpinöitä. Älkää uskoko heitä vaan kuunnelkaa ja vetäkää itse johtopäätöksenne. Suuria kuvioita on hieno levy, ei aivan Nummelan tasoinen, mutta jo yksinään nimikkoraidan ansiosta se kannattaa hankkia levyhyllyyn.

Daryl Hall & John Oates: Big Bam Boom (1984)

Äijä vaan lentää!

Daryl Hall & John Oateshan on etenkin 80-luvun hiteistään tunnettu miesduo. Mielestäni he ovat turhan aliarvostettuja. Big Bam Boom on yksi 80-luvun myydyimmistä albumeista (etenkin duoista), ei ihme että sitä löytyykin lähes jokaisen kivijalkadivarin vinyylivalikoimasta. Ei kannata antaa kornin kannen hämätä, levyn musiikki ei ole ollenkaan vanhentunutta, vaikka edustaakin 80-lukulaista new wave rockia parhaimmillaan/pahimmillaan näkökulmasta riippuen.

Out of Touch taitaa olla levyn suurin hitti. Moni pelaajanörtti on kuullut kappaleen legendaarisessa Grand Theft Auto Vice Cityssa. Albumin aloittava, eräänlaisena introna Out of Touchille toimiva Dance on Your Knees on hauska ja yllättävä tekele. Se liukuu saumattomasti kakkosbiisiin Out of Touch, joka on levyn paras kappale. Sitä seuraa hieno Method of Modern Love, joka oli aikoinaan myöskin jonkintasoinen hitti. 80-luvun tuotantotyylistä en vaan voi saada tarpeekseen ja nuo edelliset biisit edustavat sitä parhaimmillaan. Olen kuunnellut viime aikoina enemmän Anssi Kelaa (2013), joten efekti on kääntynyt hassusti väärinpäin: kuulostaapa Hall & Oates Anssi Kelalta!

Bank on Your Love on aika tyypillinen, keskiverto kappale. Tykkään laulussa soivasta lehmänkellosta ja saksofonista. A-puolen lopettava Some Things Are Better Left Unsaid jää heti ensimmäisella kuuntelulla mieleen. Muttei sekään pelkkä rallatus ole. Hyvä pojat!

B-puolen avaava Going Thru the Motions liikkuu jossain mahtavuuden ja ärsyttävän rajamailla. Kyllä se enemmän sinne positiivisella puolelle kaatuu. Kappaleen intro on todellinen mitä ihmettä-hetki. Cold Dark and Yesterday lähtee käyntiin todella siistillä tunnelmoinnilla. Tämähän on kuin musiikkia korvilleni! Ehdottomasti yksi levyn parhaista kappaleista. Samoin on All American Girl. Itseasiassa ei tältä levyltä huonoja biisejä edes löydy, heikoin on Bank on Your Love eikä sekään huono ole. Levyn lopettava Possession Obsession on myöskin hieno raita. Kappale loppuu gospel-henkisiin tunnelmiin.

Out of Touchin pidempi singleversio.

Big Bam Boom on tutustumisen arvoinen levy vaikket 80-luvun fani olisikaan. Loput taas tykkäävät tästä aivan varmasti. Tai ainakin minä tykkään (tosin sitä ei aina kannata ottaa laadun takeena). Levy tuntuu kaiken lisäksi paranevan jokaisella kuuntelulla, tätä tekstiä kirjoittaessa soitin sen kolmannen kerran ja pidän siitä yhä enemmän. Perään voisikin kuunnella hyllystäni löytyvän toisen Hall & Oates levyn Ooh Yeah! (1988). Siitä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia.

Anssi Kela: Nummela (2001)

Anti-Kelat sulkekoot silmänsä. Ja varokaa jatkossakin, tämä blogi tulee käsittelemään tekstin artistia ja hänen levyjään jatkossa enemmänkin. 

Olisipa minulla nyt tässä käsissäni Nummelan kansilehtinen, sen sisällä on niin siistiä nippelitietoa instrumenteista, soittajista ja äänityspaikoista. Olisiko muuten kohta aika julkaista Nummelasta vinyylipainos? Kansihan on yksi parhaista ikinä, eikä itse levykään yhtään hullumpi ole. Nummela on Anssi Kelan (2013) ohella miehen parasta jälkeä. Albumilla on todella omaperäinen soundimaailma. Kela on itse sekä sanoittanut että säveltänyt levyn kaiken musiikin. Lisäksi hän soittaa suurimman osan instrumenteista. Onneksi Pekka ja Susi-yhtye hajosi, ei sillä että en pitäisi sen tuotannosta, mutta maailmaa ilman Nummelaa on vaikea kuvitella.

Levyn aloittava Kaksi sisarta on liian aliarvostettu. Siinä soitetaan nerokkaalla tavalla muunmuassa sytkäriä. Sähköiset äänet luovat taustalle lähes taivaallisen tunnelman. Levyn toinen biisi, Mikan faijan BMW on myöskin liiallisen radiosoittonsa takia saanut turhan kehnon maineen. Vahva hip-hop tyylinen biitti toimii kappaleen perustana, kuten Nummelan monissa muissakin kappaleissa. Koko levystä olisi naurettavan helppoa tehdä puhdas räp-versio. Paleface voisi väsätä J. Karjalaisen Nyt kolisee-projektin tapaan Nummelasta räp-albumin nimeltä Mun mela. Hyväksyttäköön myös Mela mun. Mikan faijan BMW:n kruunaa kliseiset skrätsäykset, jotka Anssi veti kappaleen päälle Irwinin sinkkulevyillä. Väitän että kyseiset äänet tekivät yksinään laulusta niin menestyksekkään. Pidän todella paljon myös musiikkivideosta ja kunniamaininta siinä vilahtavasta Apulanta-paidasta!

Esko Riihelän painajainen. Nimen salaisuus ei ole minulle vieläkään paljastanut. Ehkä joku tietävämpi osaisi asiaa valottaa? Kappale on muuten levyn kohokohtia, ehdoton unohdettu helmi. Sanat ovat sopivan mystiset, mutta kaikista eniten pidän kappaleen aavemaisesta tunnelmasta. Rummut ja kitara kuulostavat soivan jossain suuren autotallin tyyppisessä tilassa. Ei mitään kliinistä menoa. Paljon kritiikkiä on saanut myös levyn ns. puhelaulu. Kaverini tokaisikin ensimmäisen kerran Levottoman tytön kuullessaan: "Oho, Anssi Kela on oppinut laulamaan". En tiedä, minusta Nummelan kappaleet toimivat parhaiten juuri näin kuin ne on äänitettykin. Tosin Puistossa soi tällä hetkellä parhaiten livenä. En myöskään pidä Alexandra Babitzinin lauluääntä kovin kummoisena. Mutta vielä pahemmin korvaan pistää Anna Kuoppamäen lauluääni Harhaa-kappaleessa. Kyseessä on muuten yksi Kelan hienoimmista lauluista, mutta Annan ääni ei vaan ole kovin hyvä. Varsinkaan Anssin rinnalla.

Palataan vielä tuohon Puistossa-biisiin. Minä olen aina pitänyt sen sanoista, mutta tiedostan etteivät ne Kelan parhaimmistoa ole. Kappale jakaakin aika vahvasti mielipiteet. Sanoja enemmän kehottaisin ihmisiä kuuntelemaan itse musiikkia. Mielestäni Puistossa on yksi taitavimmin rakennetuista suomalaista pop-kappaleista. Olen valehtelematta kuullut sen tuhansia kertoja, tai no, satoja ainakin. Edelleen aina silloin tällöin löydän siitä jotain uutta. Erikoiset ääniefektit luovat kappaleeseen jotenkin oudon häiriintyneen tunnelman. Viides biisi Kaunotar ja basisti edustaa Anssin myöhempää Rakkaus on murhaa (2005) -tyyliä. Kaunotar ja basisti on sekä sanoitukseltaan että musiikillisesti Nummelan parhaimmistoa. Jälleen yksi aliarvostettu helmi.

Rva Ruusunen kuulostaa Mobylta. Ja nimenomaan hyvässä mielessä. En tiedä onko yhtäläisyydet täysin sattumanvaraisia vai tarkoituksellisia. Tämä olisi voinut olla ihan kelvollinen hitti, sanat saavat joka kerta hymyilyttämään. Kappaleen hienoin elementti on silti loppupuolelle samplattu liikenteenhälinä, se istuu laulun tunnelmaan kuin nenä päähän. Lisäksi Rva Ruususen ja Harhaa-biisin siirtymä on yksi levyn parhaista.

Kissanpäivät sisältää todella rajun kitarasoundin. Jos oikein muistan, tämä kappale oli äänitetty kesämökillä(?). Laulussa on synkkä tunnelma, kuten koko levyllä muutenkin. Ilman Rva Ruususta, Kahta sisarta ja Kaunotarta ja basistia ja erityisesti niiden tuomaa positiivista tunnetta Nummela olisi helposti kääntynyt pelkäksi suureksi angst-kissaksi. Onhan levyn lopettava nimikkoraitakin positiivissävyinen, mutta jotenkin se silti (ainakin minulle) uppoaa enemmän sinne haikealle puolelle. Don Henleyn Boys of Summer on kaunis kappale ja Anssin suosikkeja. On siis aika selvää mistä tuo Nummelan rytmiraita on peräisin.

Pysäyttävä veto!

Vaikka Nummela onkin Kelan henkilökohtaisin sanoitus, on kappale samaan aikaan yksi hänen samaistuttavimmista. Varmaan lähes jokainen pystyy samaistumaan tuohon tunteeseen. Varsinkin jos sattuu omistamaan koiran, tai vielä parempaa, olemaan kotoisin Nummelasta (minä en ole). Ajelin viime kesänä lapissa yksikseni, tyhjällä tiellä. Kuuntelin Nummelaa ja jostain syystä se istui siihen maisemaan sanoinkuvaamattoman hienosti. Jännä juttu miten joku tuttu levy tai kappale aukeaa ihan eri tavalla kun sen kuulee eri ympäristössä. Näin ei tietenkään käy kaiken musiikin kanssa, JVG on JVG vaikka Plutolla kuuntelisi.

Nummela on Kelan tasapainoisinta tuotantoa, uusimman omanimisen albumin lisäksi. Näillä levyillä on muutenkin paljon yhtäläisyyksiä. Jos pidit Levottomasta tytöstä, kuuntele myös Nummela kokonaisuudessaan vaikka Spotifystä jos et sitä ole jo kuunnellut. Jaa, uhkaako tästä tulla nyt jälleen kerran pelkkä ylistyspuhe. Todettakoon nyt sitten vielä että levyn heikoin biisi on Mikan faijan BMW, sillä se on livenä melko tylsä. Ehkä siksi että sen on kuullut liian monta kertaa. Tai jotain.

Toinen päivä

Kiitokset Anssi Kelalle eilisen levyraapustukseni jakamisesta, täällä onkin lähes kokonaan sen ansiosta käynyt jo 500 vierailijaa alle vuorokaudessa. Jos joku tuota kautta tänne eksynyt tämän kirjoituksen näkee, mainittakoon että aion kirjoitella jotakin arvostelun tapaista Kelan aiemmistakin albumeista jossain vaiheessa.

Yritän olla nyt ahkerana ja päivittää joka päivä tänne jotakin, eilen olin yllättävänkin ahkera: 10 raapustusta päivässä on sellainen tahti mitä en jatkossa kyllä pysty pitämään. Yritän myös pitää focuksen tasaisesti elokuvissa sekä musiikissa kumpaakaan unohtamatta tai toisaalta hukuttamatta koko blogia pelkästään toisella aihepiirillä.

Kommentin heittäminen on erittäin suotavaa, etenkin jos joku mielipiteeni on aiheuttanut suurta pahennusta. Erimielisyydet ovat parhaita.

                                        Tikkurilalaiset makkaraperunat.

Anssi Kela: Anssi Kela (2013) - vuotta myöhemmin

Nummela (2001) oli kova sana lapsena. Muutama vuosi eteenpäin ja olin jo lähes unohtanut koko artistin. Silloin tällöin radiossa soi jokin hyvä uusi kappale (1972, Jennifer Aniston, Aamu), mutta en innostunut levyostoksille. No, toisaalta enpä sen kummemmin tuolloin vielä ostellut mitään muitakaan levyjä. Jaksoin aina puolustaa Kelan musiikkia kuullessani ikävää vastarintaa, vaikka en levyjä ollutkaan kuunnellut. En kyllästynyt Nummelan hitteihin tuhansienkaan radiosoittojen jälkeen. Moni muu kyllä sai tarpeekseen ja tämä näkyi suoraan levymyynnissä.

Muistan joskus, ehkä vuonna 2012, lukeneeni Anssin blogista kirjoituksen tulevasta levystä, joka olisi täynnä kasarivaikutteita, levystä joka samaan aikaan olisi paluuta Nummelan tyyliin elektronisilla äänillään, mutta toisaalta askel johonkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Innostuin välittömästi, tuleva levy kuulosti juuri siltä mitä olin Nummelasta asti odottanut. 80-lukulainen musiikki on muutenkin aina ollut minun "ei edes niin salainen" ihailun kohde.

Levoton tyttö julkaistiin. Tykkäsin videosta. Odotin biisiltä enemmän syntetisaattoreita ja sanat tuntuivat alkuun jotenkin hassuilta. Altistuin kappaleelle radion avustamana seuraavien kuukausien aikana kymmeniä ellei satoja kertoja. Levoton tyttö paljastuikin biisiksi joka paranee jokaisella kuuntelulla; edelleen. Kappaleessa on nerokkaan yksinkertainen rytmi. Koko ajan vahvistuva kitara ja kertosäe tekevät jokaisesta kuuntelukerrasta jopa jännittävän. Hönkäily perkussioäänenä on aivan loistavan nerokas idea. Mahtava bassokuvio. Soittaako Phil Collins Anssi Kelan laulussa? Sanatkin aukeavat pikku hiljaa. Eivät ne olekaan hassut, vaan päinvastoin samaistuttavat. Suomirock-reinvented alkoi olla päällimmäinen ajatukseni.

Muutama kuukausi eteenpäin ja saan vihdoin itse levyn käsiini. Lukaisen ensimmäisenä nopeasti laulujen sanat. Maitohapoilla, tämähän näyttää hyvältä, tosi erilaiselta Kelalta sanoitukseltaan. Laitan levyn soimaan. Maitohapoilla todellakin on erilainen kappale. Ensimmäinen reaktio on positiivinen WTF. Tämä on juuri sitä mitä olin odottanut, ja sitten toisaalta jotain aivan odottamatonta. Kappaleen esikuvina ovat toimineet ainakin Michael Jacksonin Wanna Be Startin' Somethin' ja Lionel Richien Can't Slow Down, molemmat hienoja lauluja. Uskallan silti väittää että Maitohapoilla päihittää esikuvansa.

Levyn kolmas kappale, Kaatua kuin puu, muistuttaa bassokuvioltaan ja kitarasooloineen Queenia. Ihmettelen vieläkin miksei tätä julkaistu singlenä, levyn kovin kipale ja olisi varmasti uponnut ns. Anti-Keloihin. Sanat ovat parasta Kelaa ikinä. En kaipaa Nummelan tyyliin enää takaisin. Miten sydämet toimii? on selkeää hittiainesta. Vaikutteita ainakin Paul Youngista. Tokaisen välittömästi itsekseni että tästä kappaleesta on pakko tulla seuraava single. Ja niinhän siitä hitti tuleekin. Pidän introsta, varsinkin aivan alun (jatkuu kyllä läpi kappaleen) nopeatempoinen rummutus, mikä lie ääni onkaan, on nerokas. Sanoiltaan kappaleessa on samanlainen rakenne ja idea kuin Suuria kuvioita (2003) levyn biisissä Laulu petetyille. No, toimiva konsepti, miksi keksiä pyörää uudelleen.

Levyn viides kappale pyörähtää käyntiin: Superkuu. Jälleen uusi täyskäännös, tästä diggaan! Jokainen kappale vie albumia hieman erilaiseen, yllättävään suuntaan, kuitenkaan astumatta harhaan pääpolulta. Superkuussa on sanojen puolesta jotain mikä muistuttaa Nummelaa, mutta tyyli on humoristisempi ja "coolimpi", jos nyt uskallan tuota termiä käyttää. Levyn yksi parhaista kappaleista. Levyhylly pelastaa ja Kevät tulee edustavat musiikilliselta tyyliltään paljon tuota Miten sydämet toimii? -biisin aloittamaa linjaa. Molempien kappaleiden sanoitukset sattuivat silloin sopimaan suoraan omaan elämääni. Ilman sua ei tarjoa mitään valtavan uutta, rima on nostettu jo niin korkealle ettei sitä oikeastaan edes pysty enää ylittämään.

Palava silta on koskettavan kaunis, hitaampi kappale ihmissuhteen päättymisestä. Kyseessä taitaa olla Anssin uran hienoin hetki laulajana. Kaikki on täydellistä. Studioversio mistään laulusta yleensäkään on harvoin se paras versio. Palava silta on poikkeus: tuota kappaletta ei vaan voi vetää yhtään paremmin. Levyn viimeinen laulu, Parasta aikaa, toimii encoren tavoin täydellisenä levyn lopettajana. Jälleen yksi Anssin hienoimmista sanoituksista. Bruce Springsteen-vaikutteet ovat hienosti esillä, toisin kuin Juha Tapiolla, jonka Paremmat päivät kuulostaa pelkältä Better Days rip-offilta.

Anssi Kelan omaa nimeä kantavalla levyllä on ainoastaan yksi ongelma. Viisi ensimmäistä kappaletta nostavat riman tähtitieteellisen korkealle, nämä kappaleet yllättävät kuuntelijan kerta toisensa perään. Levyn toinen puolisko ei enää tarjoile vastaavia yllätyksiä, lukuunottamatta Palavaa siltaa. Tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö toisen puoliskon kappaleet olisivat huonoja, päinvastoin. Ne eivät vain albumin kokonaisuuteen tarjoa juurikaan mitään uutta.

Paljonkohan Anssi Kela lopulta myi? Menikö kultaraja rikki? Ilmeisesti ei, kun sitä ei missään ole mainostettu. Sinänsä koomista kuinka Anssi Kela on valtayleisön silmissä liian mainstream, aivan järkyttävän mainstream, niin mainstream että sitä pitää inhota, mutta todellisuudessa suomalaiset "underground" rock-bändit myyvät huomattavasti enemmän. Anssi Kela olisi voinut myydä todella paljon, sen olisi jopa kuulunut myydä enemmän, mutta J. Karjalaisen keskinkertainen comeback-albumi Et ole yksin sekä Anssi Kelan todella ala-arvoinen markkinointi tuhosivat kaupallisen momentin. Ei sillä että kaupallisella menestyksellä minun silmissäni olisi mitään arvoa, mutta Anssi Kela olisi mielestäni ansainnut suuremman "paluun". Niin kauan kuin mies tekee uutta on suomalaisellakin musiikkimaailmalla tulevaisuus Cheekkien, Robinien ja satojen kuvioihinsa jämähtäneiden örinähevareiden keskellä.

Ilmeisesti ensi vuodesta saamme odottaa Anssi Kelan uutta albumia, sama kasarilinja jatkukoon. Itse odotan uudelta materiaalilta lisää äärimmäisyyksiä niin sanojen kuin musiikinkin puolesta, eli kovat vedetään vielä kovempaa ja hitaat vielä hitaammin. Kaavoihin kangistumisen riski on suurempi kuin koskaan.