Teit Meistä Kauniin (kauriin)

On luontevaa kirjoittaa vuoden 2016 ensimmäinen päivitykseni Temosen Apulanta-elokuvasta, sillä olenhan Apulauta-ihmisiä. Elokuva herätti minussa melkoisen ristiriitaisen ajatussotkun, jota pyrin tekstissäni avaamaan parhaimpien kykyjeni mukaisesti. Sanottakoot ensialkuun vielä kuitenkin elokuvan ohjaajasta ja bändin entisestä basistista, Tuukka Temosesta, se, että muistan hänen lavakarismansa 2000-luvun alusta (Apulanta oli periaatteessa ensimmäinen bändi jonka näin koskaan livenä). Energia, joka hänestä ja Wirtasesta välittyi oli suorastaan häikäisevä. Sen sijaan Presidentintekijät-dokumentti (Temosen ensimmäinen pitkä elokuva) oli kaikkea muuta kuin häikäisevä. Se oli tylsä, mielenkiinnoton ja visuaaliselta tyyliltään olematon kyhäelmä, jonka katsomista kadun edelleen.

Teit meistä kauniin on valtaisa parannus Presidentintekijöistä. Elokuvassa on useita tyyliteltyjä kuvia, jotka onnistuvat yksinkertaisuudellaan välittämään hienolla tavalla tarinan henkilöiden kokemia tunteita (esim. Toni hakkaamassa pylvästä pimeän tunnelin alla tummana syyspäivänä). Valitettavasti näitä yksittäisiä onnistuneita kuvia lukuunottamatta elokuva näyttää muutoin tavanomaiselta youtube-showlta (onhan mukana myös itse Tumekin, juutuupista tuttu). Kovin cinemaattista fiilistä elokuvasta ei siis lopulta välity, minkä takia kyseessä onkin leffa josta saa varmasti ihan yhtä paljon irti ihan kotisohvaltakin katsottuna kuin teatterissa.

Musiikkeja käytetään ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoisesti. Vanhoja legendaarisia Apulanta-kappaleita on sovitettu instrumentaalisiksi jousivetoisiksi kipaleiksi ja näitä viljellään läpi elokuvan ns. siirtymäkohdissa. Pian musiikinkäyttö alkaa kuitenkin maistua kovin mielikuvituksettomalta ja ennalta-arvattavalta, minkä takia musiikkeihin ei pian sitten kiinnitäkään enää minkäänlaista huomiota. Muutenkin itse musa on elokuvassa tyystin taka-alalla. Luomisprosessi, levytys ja keikkailu ohitetaan kaikki nopeilla montaasimaisilla kuvilla eikä niistä puhuta sen enempää.

Olin hyvin skeptinen Roope Salmisen suhteen. Menemättä henkilökohtaisuuksiin ennakkoasenteissa, joita minulla häntä kohtaan on (tai on ollut), suoriutui hän Lautalan roolista yllättävänkin hienosti. Kyseessä on leffan toiseksi onnistunein näyttelijäsuoritus heti Tatu Sinisalon Wirtasen jälkeen. Heikoimman korren taasen vetää Wirtasen tyttöystävää esittävä Hanna Vähäpassi, mutta kyseessä on ongelma, joka johtuu huomattavasti enemmän käsikirjoituksen kehnoudesta kuin näyttelijäntyöstä. Mistä tullaankin leffan suurimpaan kompastuskiveen.

Käsikirjoitus. Huoh. Teit meistä kauniin-unohtaa tyystin leffakäsikirjoittamisen alkeet(kin). Aihetta ja käsiteltävää tarinaakaan ei ole osattu valikoida tarpeeksi tiiviisti. Tuntuu kuin saman elokuvan sisälle olisi ujutettu noin viisi elokuvaa yhden sijaan. On historiallista talouspläjäystä vanhempien näkökulmasta, on vaikeuksista voittoon musaleffaa, on kaverihenkistä draamaa, rakkaustarinaa... Toisinsanoen: ON LIIKAA.

Liikaa turhia sivuhahmoja, liikaa tylsiä kohtauksia ja liikaa keskinkertaista dialogia. En halua silti kuulostaa liian tylyltä, nautinhan tästä kaikesta huolimatta leffasta. Sillä olen Apulanta-fani. Elokuva oli täynnä pieniä viittauksia, jotka ainoastaan fanit ymmärtävät. Näihin lukeutuu mm. "maitoo", Temosen bassohihna, syntikalla pelleily studiossa, Apulanta-cameot, biisiviittaukset, Tehosekoitin (kohtauksen merkitys saattaa jäädä aika ontoksi ellei tiedä historiikkia entuudestaan), jne...

Läpi elokuvan kaikkia tuntuu ahdistavan, kuten siinä laulussakin lauletaan. Mutta näiden tyyppien huumori on kuitenkin ehkäpä omalaatuisinta ja hauskinta mitä Suomenmaa päällään kantaa, minkä takia on sääli että sitä ei leffaan päästetty juuri ollenkaan.

Ei Teit meistä kauniin varsinaisesti mikään huono elokuva ole. Siitä kyllä välittyy fiilis suurella sydämellä tekemisestä (vähän niin kuin Mitä meistä tuli-pläjäyksestä, joka tosin oli huomattavasti kehnompi). Sääli vain että kaikki se vaivannäkö ja panostus mitä esimerkiksi lavastukseen, puvustukseen ja näyttelijäntyöhön on pistetty kaatuu käsikirjoituksen kehnouteen. Todella sääli.



Ps. Twin Peaks-juliste!!!

Anssi Kela: Nostalgiaa (2015)

Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.

Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.

Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.

Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.

Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.

Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo. 

Brian Wilson: No Pier Pressure (2015)

 
Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.

Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.

Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.

Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.

Apulanta: Kosto kaikista vuosista (9.1.2014 Barona Areena)

Joku peelo tunki kameran eteen.

Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.

Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)

Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.

101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014

 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Jon Stebbins: Dennis Wilson, The Real Beach Boy (kirja)

Lukaisin tämän kirjan puolisen vuotta sitten, joten antakaa anteeksi jos en kaikkea muista oikein. Jon Stebbins on arvostettu ja asiantunteva musiikkiasiantuntija ja kirjailija. Hän on raapustanut mm. neljä Beach Boys-aiheista teosta, joista tämä kyseessä oleva kirja on yksi. Kirjoja ei tietenkään ole käännetty suomeksi, eikä niitä Suomen markkinoilta saa, mutta amazon on esimerkiksi oiva paikka kirjojen etsimiseen. Omani tilasin Yhdysvalloista, kappale on alun alkaen peräisin Calgaryn kirjastosta. No anyway, jokaisen pitäisi tutustua tämän hepun traagiseen tarinaan. Kirjassa ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan Wilsonin perheen keskimmäisen lapsen elämä käydään läpi syntymästä kuolemaan, kappale kappaleelta. Jon Stebbins käytti kirjan kasaamiseen lukemattomia vuosia, hän haastatteli kaikkia mahdollisia henkilöitä, itse Dennis Wilsonia sekä hänen läheisiään, sukulaisia ja rakastajia. Kirja on siis erinomainen opus mieheen ja hänen musiikkiinsa.

Wilsonin elämäntarina on täysin ainutlaatuinen. Isänsä pelossa kasvaneesta hulttiosta kuoriutui yksi aikamme rehellisimmistä ja hienoimmista laulunkirjoittajista. Dennis Wilson ehti lyhyen elämänsä aikana rikastua, menettää kaiken, rikastua uudelleen ja taas menettää kaiken. Hän eli elämänsä täysillä loppuun asti. The Real Beach Boy sisältää lukemattomia ikimuistoisia tarinoita, joista osa on hauskoja, osa surullisia ja osa pelottavia. Mainittakoot esimerkiksi vaikkapa Dennis Wilsonin ja Charles Mansonin ystävyyssuhde, joka päättyi kaikista ikävimmällä tavalla.

Kirjassa on kokonainen luku omistettuna Charles Mansonin ja Dennis Wilsonin yhteisille ajoille.

On melko ironista, että Wilsonin ainoa sooloalbumi Pacific Ocean Blue (1977), on nimetty sen saman meren mukaan joka synnytti ja mahdollisti Dennis Wilsonin ja Beach Boys-yhtyeen maineen ja menestyksen ja johon Dennis lopulta hukkui vuonna 1983 pitkän, vuosia kestäneen itsetuhoisen kierteen jälkeen.

Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 8 - Baby Blue

Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"

Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 7 - Country Air

Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.

 "Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"

Nine Inch Nails 8.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.

1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.

Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.

1. Copy of A
2. 1,000,000
3. Terrible Lie
4. March of the Pigs
5. Piggy
6. Reptile
7. The Becoming
8. Gave Up
9. Closer
10. Sanctified
11. Me, I'm Not
12. Came Back Haunted
13. The Great Destroyer
14. Hand Covers Bruise
15. Beside You in Time
16. Somewhat Damaged
17. Wish
18. The Hand That Feeds
19. Head Like a Hole
20. Hurt

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 6 - Lonely Sea

Lonely Sea on harvinainen Beach Boysin alkuvuosien tuntematon helmi. Gary Usher sävelsi kappaleen, eikä Brian Wilson, vaikka näin useimmiten luullaankin. Brian laulaa päävokaalin sekä vastasi sanoituspuolesta. Kappale löytyy vuoden -63 Surfin' USA levyltä. Lisäksi kyseessä on yksi ensimmäisistä Brianin hitaista balladeista Surfer Girlin ohella. Hienoa kamaa!

The lonely sea, the lonely sea
It never stops for you or me
It moves along from day to day

That's why my love
That's why my love
You'll never stay
You'll never stay

This pain in my heart
These tears in my eyes
Please tell the truth
You're like the lonely sea, sea
Lonely sea
(Lonely sea, lonely sea)

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 5 - Somewhere Near Japan

Tämä kappalevalinta yllätti jopa itsenikin. Se on peräisin kehnohkolta Still Cruisin' (1989)-albumilta. John Philips sai alkuperäisen idean ja kirjoitti siitä kappaleen. Philipsin narkomaanitytär soitti häämatkaltaan isälleen pyytäen häntä lähettämään joko rahaa tai huumeita, sillä molemmat oli loppu. Kun Phillips kysyi tyttärensä olinpaikkaa, vastasi hän: "I'm somewhere near Japan". Jotain reittiä kappale päätyi lopulta Terry Melcherin, Mike Loven ja Bruce Johnstonin käsiin, jotka sitten muokkasivat biisistä kyseisen Beach Boys-version. John Philipsin oma versio on melko heikko, mutta Beach Boys-biisinä laulu toimii erinomaisesti. Kyseessä on yksi bändin hienoimmista 80-luvun tekeleistä.

Jokainen jäsen Brian Wilsonia lukuunottamatta saa laulun aikana omat rivinsä laulettavakseen. Erityiset ylistykset Carl Wilsonille hienosta laulusuorituksesta ja Alan Jardinelle riveistä: "And now she's driftin' on some Chinese junk / Her world is spinning and her hope has sunk / So I close my eyes and somewhere near Japan". Kaverit osaa tosiaan laulaa. Laulun mahtavasta kitaratyöskentelystä vastaa tuntematon studiomuusikko nimeltään Craig Trippand Fall. Somewhere Near Japan on todella tuntematon ja unohdettu helmi. Se tosin julkaistaan aikanaan singlenä sekä siihen tuotettiin jopa musiikkivideo, joka löytyy alta.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 4 - Little Bird

Little Bird, fanin värkkäämä siisti musavideo.

Little Bird on bändin rumpalin Dennis Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Ja wau kuinka upea se onkaan. Mies kasvoi nopeasti vain muutamassa vuodessa kehnohkosta, mutta tunteella vetävästä rumpalista todella loistavaksi pianonsoittajaksi ja säveltäjäksi. Hän opetteli "salaa" itsekseen kitaran sekä pianonsoiton alkeita Brianin toimiessa bändin johtajana ja pääasiallisena lauluntekijänä. Kun Brianin huippu ja aika bändin johtajana alkoi olla ohitse 60-luvun loppupuoliskolla epäonnistuneen Smile-projektin jälkeen, astui Dennis parrasvaloon.

Dennis kirjoitti valtaosan Beach Boysin laadukkaamman pään 70-luvun materiaalista. Little Bird on peräisin mahtavalta, kepeältä Friends-albumilta, vuodelta 1968. Vaikkei Dennis koskaan päässytkään pois isoveljensä varjosta, eikä hänen musiikkia aikanaan arvostettu, on hän nykypäivään tultaessa saavuttanut ansaitsemansa rock-ikonin maineen.

Psykedeelinen Little Bird aloitti rumpalin hienon uran lauluntekijänä, jonka taiteellinen laatu ei koskaan notkahtanut alaspäin. Dennis Wilson ei kirjoittanut yhtäkään huonoa laulua viisitoistavuotisen säveltäjäuransa aikana. Hän hukkui vuonna -83, vain 39-vuotiaan.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 3 - God Only Knows

God Only Knows on jopa kliseeksi muodostunut klassikko. Se oli ensimmäinen pop-kappale jonka nimi sisälsi God-sanan. Irrotettuna Pet Sounds-albumilta God Only Knows julkaistiin Wouldn't It Be Nice-singlen b-puolena kesällä -66. Sanojen takana oleva Tony Asher kommentoi kirjassa I Just Wasn't Made for These Times: Brian Wilson and the Making of Pet Sounds (Charles L. Granata. Published by Unanimous Ltd, 2003) kappaletta seuraavanlaisesti:

This is the one [song] that I thought would be a hit record because it was so incredibly beautiful. I was concerned that maybe the lyrics weren't up to the same level as the music; how many love songs start off with the line, 'I may not always love you'? I liked that twist, and fought to start the song that way. Working with Brian, I didn't have a whole lot of fighting to do, but I was certainly willing to fight to the end for that. [...] 'God Only Knows' is, to me, one of the great songs of our time. I mean the great songs. Not because I wrote the lyrics, but because it is an amazing piece of music that we were able to write a very compelling lyric to. It's the simplicity—the inference that 'I am who I am because of you'—that makes it very personal and tender.

Kappaleen lead-vocalin laulaa Carl Wilson. Taustat laulavat Brian Wilson sekä Bruce Johnston. Brian äänitti kuitenkin ensimmäisenä pelkän oman laulunsa instrumentaaliraidan päälle. Tuo Brianin veto julkaistiin vasta myöhemmin erikoisjulkaisulla ja löytyy alta linkin takaa.