Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

Nine Inch Nails 8.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.

1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.

Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.

1. Copy of A
2. 1,000,000
3. Terrible Lie
4. March of the Pigs
5. Piggy
6. Reptile
7. The Becoming
8. Gave Up
9. Closer
10. Sanctified
11. Me, I'm Not
12. Came Back Haunted
13. The Great Destroyer
14. Hand Covers Bruise
15. Beside You in Time
16. Somewhat Damaged
17. Wish
18. The Hand That Feeds
19. Head Like a Hole
20. Hurt

Queen: The Miracle (1989) ensikuuntelussa

                                        Aika legendaarinen kansikuva, suorastaan taikuutta!

Myönnetään heti alkuun, että ainoat kokonaiset Queenin albumit mitä olen kuunnellut alusta loppuun ovat A Day at the Races (1976), Jazz (1978), Innuendo (1991) ja Made In Heaven (1995). Näistä suosikkini on ehkä Innuendo, vaikka epätasainen onkin. Silti kyseessä on mielestäni erittäin aliarvostettu levy. Mutta ei puhuta nyt siitä, vaan vuoden -89 The Miraclesta. Hetken mielijohteesta etsin levyn Spotifysta. Ei tarvinnut edes warettaa, taikka mennä levyostoksille! Haluan useimmiten ensin kuunnella koko levyn ennen kuin menen hankkimaan itselleni fyysistä kopiota, vinyyliä siis. Noniin, asiaan.

Levy lähtee käyntiin mukavasti kappaleilla Party ja Khashoggi's Ship, joiden jälkeen kuullaan nimikkoraita. En muista tätä kirjoittaessa pätkääkään edellämainituista lauluista. Muistan kyllä että ihan kivoja ne oli. Ei mitään ensikuuntelulla mieleenjäävää, pitää kuunnella uudestaan.  Neljäntenä biisinä kuullaan I Want It All. Yllätyin suuresti huomatessani tämän albumiversion poikkeavan vanhasta tutusta singleversiosta suuresti. En äkkiseltään osaa sanoa kumpi on parempi, molemmat ovat loistavia. Kyseessä on yksi all-time-favorite-kappaleistani Queeniltä. Eeppinen hard rock vaan on se minkä tämä bändi osasi aina parhaiten ja I Want It All edustaa sekä lyyrisesti että musiikillisesti tätä genreä mitä parhaiten.

The Invisible Man kuulosti tutulta, ehkä olen kuullut sen joskus aiemminkin. Tai sitten se oli vaan niin hemmetin hyvä. Breakthru, jo toinen suosikkini! Pakko mainita myös tämän kappaleen loistava musiikkivideo joka saa aina hymyn naamalle. Jos pitäisi listata 20 musavideota mitä jokaisen pitäisi katsoa ennen kuolemaansa, olisi Breakthru ehdottomasti listalla. Rain Must Fall, Scandal ja My Baby Does Me ovat kaikki laatukamaa. Tykkään tästä jälkipuoliskosta alkua enemmän. Levyn viimeinen kappale, Was It All Worth It sisältää ainakin eeppisen intron. Iso peukalo ylös.

Vaikka levyn musiikki onkin melko raskaanpuoleista, eikä tilaa balladeille juurikaan ole, on musiikki silti enemmän valoisaa ja nostattavaa kuin turhaa synkistelyä. Tai oikeastaan näissä kappaleissa taiteillaan loistavasti valon ja pimeyden rajamailla. Levyn äänimaailmasta mieleeni tulee erittäin vihreä, valoisa mutta pelottava viidakko. Kyllä tätä levyä kannattaa suositella. Was It All Worth It sisältää loistavan intron lisäksi myös aivan mahtavan outron, arvostan!

Albumin paras kappale on I Want It All, ei siitä ympäri pääse. Voi tietysti olla että useamman kuuntelun jälkeen kantani muuttuu, aika näyttäköön. Levyn musa, kuten kaikki Queenin työ muutenkin, on todistanut pitävänsä pintansa ajan saatossa. Mikään ei kuulosta vanhettuneelta, kuten suurin osa 80-luvun rock-musiikista, varsinkin raskaammasta, tuppaa kuulostamaan. Brian Mayn kitaratyöskentely on aina yhtä vahvaa, kuten Freddie Mercuryn vokaalitkin. Ei mitään moitittavaa.

Loppuun pieni video albumin kansikuvan synnystä: