Nummela (2001) oli kova sana lapsena. Muutama vuosi eteenpäin ja olin jo lähes unohtanut koko artistin. Silloin tällöin radiossa soi jokin hyvä uusi kappale (1972, Jennifer Aniston, Aamu), mutta en innostunut levyostoksille. No, toisaalta enpä sen kummemmin tuolloin vielä ostellut mitään muitakaan levyjä. Jaksoin aina puolustaa Kelan musiikkia kuullessani ikävää vastarintaa, vaikka en levyjä ollutkaan kuunnellut. En kyllästynyt Nummelan hitteihin tuhansienkaan radiosoittojen jälkeen. Moni muu kyllä sai tarpeekseen ja tämä näkyi suoraan levymyynnissä.
Muistan joskus, ehkä vuonna 2012, lukeneeni Anssin blogista kirjoituksen tulevasta levystä, joka olisi täynnä kasarivaikutteita, levystä joka samaan aikaan olisi paluuta Nummelan tyyliin elektronisilla äänillään, mutta toisaalta askel johonkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Innostuin välittömästi, tuleva levy kuulosti juuri siltä mitä olin Nummelasta asti odottanut. 80-lukulainen musiikki on muutenkin aina ollut minun "ei edes niin salainen" ihailun kohde.
Levoton tyttö julkaistiin. Tykkäsin videosta. Odotin biisiltä enemmän syntetisaattoreita ja sanat tuntuivat alkuun jotenkin hassuilta. Altistuin kappaleelle radion avustamana seuraavien kuukausien aikana kymmeniä ellei satoja kertoja. Levoton tyttö paljastuikin biisiksi joka paranee jokaisella kuuntelulla; edelleen. Kappaleessa on nerokkaan yksinkertainen rytmi. Koko ajan vahvistuva kitara ja kertosäe tekevät jokaisesta kuuntelukerrasta jopa jännittävän. Hönkäily perkussioäänenä on aivan loistavan nerokas idea. Mahtava bassokuvio. Soittaako Phil Collins Anssi Kelan laulussa? Sanatkin aukeavat pikku hiljaa. Eivät ne olekaan hassut, vaan päinvastoin samaistuttavat. Suomirock-reinvented alkoi olla päällimmäinen ajatukseni.
Muutama kuukausi eteenpäin ja saan vihdoin itse levyn käsiini. Lukaisen ensimmäisenä nopeasti laulujen sanat. Maitohapoilla, tämähän näyttää hyvältä, tosi erilaiselta Kelalta sanoitukseltaan. Laitan levyn soimaan. Maitohapoilla todellakin on erilainen kappale. Ensimmäinen reaktio on positiivinen WTF. Tämä on juuri sitä mitä olin odottanut, ja sitten toisaalta jotain aivan odottamatonta. Kappaleen esikuvina ovat toimineet ainakin Michael Jacksonin Wanna Be Startin' Somethin' ja Lionel Richien Can't Slow Down, molemmat hienoja lauluja. Uskallan silti väittää että Maitohapoilla päihittää esikuvansa.
Levyn kolmas kappale, Kaatua kuin puu, muistuttaa bassokuvioltaan ja kitarasooloineen Queenia. Ihmettelen vieläkin miksei tätä julkaistu singlenä, levyn kovin kipale ja olisi varmasti uponnut ns. Anti-Keloihin. Sanat ovat parasta Kelaa ikinä. En kaipaa Nummelan tyyliin enää takaisin. Miten sydämet toimii? on selkeää hittiainesta. Vaikutteita ainakin Paul Youngista. Tokaisen välittömästi itsekseni että tästä kappaleesta on pakko tulla seuraava single. Ja niinhän siitä hitti tuleekin. Pidän introsta, varsinkin aivan alun (jatkuu kyllä läpi kappaleen) nopeatempoinen rummutus, mikä lie ääni onkaan, on nerokas. Sanoiltaan kappaleessa on samanlainen rakenne ja idea kuin Suuria kuvioita (2003) levyn biisissä Laulu petetyille. No, toimiva konsepti, miksi keksiä pyörää uudelleen.
Levyn viides kappale pyörähtää käyntiin: Superkuu. Jälleen uusi täyskäännös, tästä diggaan! Jokainen kappale vie albumia hieman erilaiseen, yllättävään suuntaan, kuitenkaan astumatta harhaan pääpolulta. Superkuussa on sanojen puolesta jotain mikä muistuttaa Nummelaa, mutta tyyli on humoristisempi ja "coolimpi", jos nyt uskallan tuota termiä käyttää. Levyn yksi parhaista kappaleista. Levyhylly pelastaa ja Kevät tulee edustavat musiikilliselta tyyliltään paljon tuota Miten sydämet toimii? -biisin aloittamaa linjaa. Molempien kappaleiden sanoitukset sattuivat silloin sopimaan suoraan omaan elämääni. Ilman sua ei tarjoa mitään valtavan uutta, rima on nostettu jo niin korkealle ettei sitä oikeastaan edes pysty enää ylittämään.
Palava silta on koskettavan kaunis, hitaampi kappale ihmissuhteen päättymisestä. Kyseessä taitaa olla Anssin uran hienoin hetki laulajana. Kaikki on täydellistä. Studioversio mistään laulusta yleensäkään on harvoin se paras versio. Palava silta on poikkeus: tuota kappaletta ei vaan voi vetää yhtään paremmin. Levyn viimeinen laulu, Parasta aikaa, toimii encoren tavoin täydellisenä levyn lopettajana. Jälleen yksi Anssin hienoimmista sanoituksista. Bruce Springsteen-vaikutteet ovat hienosti esillä, toisin kuin Juha Tapiolla, jonka Paremmat päivät kuulostaa pelkältä Better Days rip-offilta.
Anssi Kelan omaa nimeä kantavalla levyllä on ainoastaan yksi ongelma. Viisi ensimmäistä kappaletta nostavat riman tähtitieteellisen korkealle, nämä kappaleet yllättävät kuuntelijan kerta toisensa perään. Levyn toinen puolisko ei enää tarjoile vastaavia yllätyksiä, lukuunottamatta Palavaa siltaa. Tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö toisen puoliskon kappaleet olisivat huonoja, päinvastoin. Ne eivät vain albumin kokonaisuuteen tarjoa juurikaan mitään uutta.
Paljonkohan Anssi Kela lopulta myi? Menikö kultaraja rikki? Ilmeisesti ei, kun sitä ei missään ole mainostettu. Sinänsä koomista kuinka Anssi Kela on valtayleisön silmissä liian mainstream, aivan järkyttävän mainstream, niin mainstream että sitä pitää inhota, mutta todellisuudessa suomalaiset "underground" rock-bändit myyvät huomattavasti enemmän. Anssi Kela olisi voinut myydä todella paljon, sen olisi jopa kuulunut myydä enemmän, mutta J. Karjalaisen keskinkertainen comeback-albumi Et ole yksin sekä Anssi Kelan todella ala-arvoinen markkinointi tuhosivat kaupallisen momentin. Ei sillä että kaupallisella menestyksellä minun silmissäni olisi mitään arvoa, mutta Anssi Kela olisi mielestäni ansainnut suuremman "paluun". Niin kauan kuin mies tekee uutta on suomalaisellakin musiikkimaailmalla tulevaisuus Cheekkien, Robinien ja satojen kuvioihinsa jämähtäneiden örinähevareiden keskellä.
Ilmeisesti ensi vuodesta saamme odottaa Anssi Kelan uutta albumia, sama kasarilinja jatkukoon. Itse odotan uudelta materiaalilta lisää äärimmäisyyksiä niin sanojen kuin musiikinkin puolesta, eli kovat vedetään vielä kovempaa ja hitaat vielä hitaammin. Kaavoihin kangistumisen riski on suurempi kuin koskaan.
