Keikka-raportti: Anssi Kela Pressa-klubilla (26.4.2014 Helsinki)

Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.

Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
 
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.

Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"

Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaa ja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.

Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.

Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.

Laululuetteloinen:


1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.

Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.

Linkin takaa lähes 30 minuuttinen videokooste keikalta: https://www.youtube.com/watch?v=jkAyjpqhcSc

Anssi Kela: Aukio (2009)

Very cool kansi! Levyn koko sisälehtisen taide on todella upean näköistä.

Aukio on bändilevy. Se on äänitetty perinteiseen, mutta Kelalle epätyypilliseen tyyliin studiolla yhtyeen kanssa. Toisaalta kyseessä on hieno juttu, toisaalta ei. Bändi soittaa hienosti ja on kiva kuunnella Kelan orkesterin soittajien työpanosta näin studiolevylläkin. En silti voi välttää ajatusta siitä millainen ja kuinka paljon omaperäisempi levyn äänimaailma olisi jos se olisi uskallettu tuottaa rohkeammin, vaikkapa syntikoiden kanssa. No jossittelut sikseen. Aukio on monella tapaa Kelan mestariteos, etenkin tarinankertojan roolista tarkasteltuna. On todella harmillista että levy jäi flopiksi.

Levyn avaava Huuto on siisti kipale. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista joka sisältää suoraa huumoria. Tekstiltään kappale on rautaa: "Otin rintaan tatuoinnin: Aake Kallialan pään / Se ei naurata enää". Uni-nimisessä laulussa päästään päähenkilön, kaivosmiehen, unen sisälle. Mutta kuten levyn lopussa kuulemme, kyseessä ei olekaan ihan tavallinen uni. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sisältää monta kerronnallista koukkua ja jujua jotka avautuu vasta levyn kolmen viimeisen kappaleen aikana. Kutsuisinkin Aukiota mieluummin elokuvaksi. Vaikkei se elävää kuvaa olekaan. Aika nerokasta luoda elokuva ilman kuvaa, eikö?

Kaivos on levyn tylsin kappale. Järjetön veto levy-yhtiöltä valita tuo biisi kakkossingleksi. Veikkaanpa että tuo (ja kehno markkinointi muutenkin) oli suurin syy levyn floppaamiseen. Kakkossinglenä olisi kuulunut ehdottomasti olla jopa ahdistava Romahdus. Albin Stenman on jo nimensä puolesta legenda. Vaikkakin uskonnolliset rivit: "Musta savupatsas nousi maasta taivaaseen / Kuin paholaisen sormi herjaamassa Jumalaa", heiluvat jossain karmean ja menettelevän rajamailla.

Erityisesti ylistäisin kuitenkin levyn kolmea viimeistä kappaletta. Ihme-Paluu-Aukio muodostavat trilogian joka on kokonaisuudessaan parasta mitä Kela on koskaan kirjoittanut. Paluun ollessa se kolmikon kovin. Kyseessä on musiikiltaan erittäin pirteä kappale, mutta surumieliset sanat ovat ihan omaa luokkaansa. Noita biisejä ei vaan voi ylistää liikaa. Harmi ettei niitä ole bändin kanssa ikinä(?) soitettu livenä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten.

Aukio ilmestyi väärään aikaan. Se ei uponnut kriitikoihin eikä yleisölle. Väitän että se kuitenkin kaukaisessa tulevaisuudessa tulee vielä saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Aukiolta on todella vaikea irrottaa kappaleita, levy pitää kuunnella kokonaisena ja kunnolla keskittyen. Ei autossa samalla pölisten vieressä istuvan kanssa, eikä imuroidessa tai ruokaa laittaessa. Ai niin, albumin paras kappale Paluun jälkeen on tietysti Aukion ainut hitti, Aamu. Nämä kaksi kappaletta ovatkin käytännössä saman jatkumon osat 1 ja 2. Aamu on vain yksinkertaisesti täydellinen laulu, piste. Sen hienojen sanojen monimerkityksellisyyden ymmärtää vasta koko albumin kuultua.

Aukio löytyy Spotifystä, fyysisenä kopiona sitä alkaa olla jo hieman hankalampi tavoittaa. Huuto.net taitaa olla se varmin paikka CD:n löytämiseksi. Itse löysin Aukioni Helsingin Stockmannin musaosastolta vuosi sitten. Kyseessä oli ainakin silloin viimeinen kappale.

 Sanottakoon nyt vielä se että jos et pidä Aamusta, et pidä muustakaan levyllä olevasta materiaalista.

Arttu Wiskari: Tappavan hiljainen rivarinpätkä (2013)

Anteeksi, minä olen sittenkin näin epätoivoinen. Wiskarin debyyttialbumi ei iskenyt. Ei sitten ollenkaan. Itsensä kidutus-metodia käyttäen laitoin seuraajan soimaan. Ilmeisesti Vexi Salmi avaa levyn "Arttu Wiskari yhtyeineen!" kuulutuksella. Naamapalmu. Taas. Onko Tappavan hiljainen rivarinpätkä täsmälleen sama levy kuin Arttu Wiskari (2011), vain eri nimellä? Kyllä on. Anteeksi Arttu, mutta en pystynyt kuuntelemaan tätä Tappavan puuduttavaa "musiikkia" kuin neljän ensimmäisen kappaleen verran. Ei tällaista roskaa pysty kuuntelemaan ilmaiseksi. 

Arttu Wiskari: Arttu Wiskari (2011) - Ei saatana!

Nolotus ja myötähäpeän tunne iskee jo kansikuvaa tuijottaessa.

Muistan puolusteelleeni Tuntematonta potilasta sen soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostikin ihan ok:lta, myönnän että minuun upposi nuo junttiviittaukset. Kappale kuitenkin huononi jokaisella kuuntelukerralla. Nyt tekee pahaa kuunnella edes Wiskarin narisevaa ääntä. Sanat naurattavat. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Ehkä itse albumilla onkin huomattavasti parempi meno, ikinä ei saisi pelkän radiohitin perusteella tuomita koko artistia.

Levyn avaa Loirin kuulutus: "Arttu Wiskari bändeineen!", tai jotain sellaista. Tähän sopisi se kuuluisa naamapalmu-hymiö. Myötähäpeä pomppaa vitostasolta levelille kymmenen. Ja se on se korkein taso! Eikä itse musiikki ole edes vielä alkanut! Waikka Wiskari muuta väittääkin, on levy alusta loppuun laskelmoitu suomalaiselle junttikansalle. Jokaisessa biisissä on kymmeniä junttikulttuurin viittauksia. Jokaisessa kappaleessa pelataan varman päälle. Levy on rytmitetty varman päälle: ne hitit Mökkitie ja Tuntematon potilas löytyvät heti levyn alusta ja vieläpä peräkkäin.

Tämä video on NEROKAS.

Arttu Wiskari vaikuttaa kyllä tyyppinä todella mukavalta ja järkevältä, musiikin teko ei vaan häneltä luonnistu. Arvostan myös miehen rohkeutta lähteä hänen musiikkiaan pilkkaavaan Paparazzit-ohjelmaan mukaan silloin pari vuotta sitten. Arttu Wiskari on mielenkiintoinen tekele siinä mielessä, että aina kun luulet ettei rimaa voi enää alittaa, alitetaan se tuplasti seuraavalla kappaleella.

"

Silloin pakarat lauloi jätkien

 kun mummo pitsalla hakkasi sättien,
ja huusi kovaan ääneen:
Pojat pitäkää Jumala mielessä,
ja oppikaa isienne virheistä,
niin tyttöjen kanssa pysyy housut jalassa.

"

Lainaan Voicen vanhaa artikkelia (Viihde | 02.08.2011 13:45 | Samuli Väänänen ):

Vuonna 2003, tuolloin 19-vuotias artisti, kommentoi kyseisenä vuonna ilmestynyttä Anssi Kelan toista soololevyä, Suuria kuvioita seuraavin kommentein.
- Mun mielestä Kenssi Ala on kyllä ihan paska. Biiseissä ei mitään svengiä ja sanotukset on ihan paskoja.

Wirttu Arskari, näytä minulle Mökkitien svengi tai osoita Rautakauppiaan nerokkaat lyriikat. Ai niin, eihän niitä ole. Taitaa Arskari olla vain kateellinen kun ei itse lauluja osaa kirjoittaa. Tekisi mieli ihan piruuttani kuunnella miehen kakkoslevy Tappavan hiljainen rivarinpätkä. Toisaalta, en ihan niin epätoivoinen vielä ole.

Pussikaljaelokuva (2011)

Olen nyt näköjään oudon rutinoitunut kirjoittelemaan vanhoista elokuvista. Pussikaljaelokuva meni ilmestyessään minulta täysin ohi, joten päätinpä sen nyt lopulta katsastaa. Romaania en ole lukenut, mutta veikkaisin että dialogi on melko suoraan käännetty sieltä elokuvaan, meinaan sen verran tökeröltä se paikoitellen maistuu. Parhaiten dialogin tarjoilee Eero Milonoff, joka pääsee roolissaan loistamaan oikein kunnolla. Jussi Nikkilän hahmo on jotenkin sivustakatsojana, joten kovin kummoisia temppuja ei Nikkilä pääse tällä kertaa esittämään. Ylermi Rajamaa on taas minulle tuntematon näyttelijä, mutta hoitaa hommansa kyllä ihan mallikkaasti. Lisäksi Janne Reinikainen tekee jälleen hauskan sivuroolin kirja/kenkäkauppiaana.

Tykkään leffan rennosta tyylistä. Mihinköhän tuo elokuvan budjetti 1,1 miljoonaa euroa on sijoitettu, ei se ruudussa missään näy. Ei sen kyllä tarvitsekaan näkyä, tarina on pieni ja toteutus sen mukaan. Kallion maisemat ja tunnelma on loistavasti tallennettu leffaan. Oikeastaan suurimmat ilot elokuva tarjoileekin tuttuja kulmia bongatessa. Alkupuolisko on hieman tylsähkö, samoin keskivaiheilla elokuva hieman laahaa. Päätös toimii. Eipä tämä elokuva paljon muuta jättänyt mieleeni. Pienoinen pettymys, juliste kun on niin siisti ja lupaava.

Päähenkilöt ovat kyllä monellakin tapaa samaistuttavia, mutta jotenkin hommasta jää puolikypsytetty maku. Hahmoja olisi voinut hieman vielä mehustaa. Ehkäpä alkuperäinen romaani on parempi.

J. Karjalainen: Et ole yksin (2013)

Okei, Et ole yksin-levyn kansikuva on yksi siisteimmistä ikinä. Mennyt mies on J. Karjalaisen tuotannon top-5 kamaa. Ei siis ollenkaan huonot lähtökohdat albumille. Meripihkahuonekin iski omaan hermooni aivan täydellisesti, ehkä jopa kovempaa kuin Mennyt mies. Levy lähtee käyntiin Menneellä miehellä, sitä seuraa kaunis Riisinjyvä. Kreosootissa on jännä, omintakeinen poljento ja kitarasoundi. Sitä seuraava Yksi kerrallaan on minun suosikkini, siis noitten hittien jälkeen. Se sisältää siistin pianointron ja loistavat sanat:  

"Valvoo yksin kammiossaan
kirjoitella säkeitänsä
kuunnella kun mustarastas
laulaa lauluaan
lajitella pullonkorkkei
ajatella tyttöö joka
maailmassa kaikkee
paitsi häntä rakastaa"

Ympäri levyä on piiloteltu siistejä syntikkaääniä. Ne olisi voitu paikoitellen nostaa vieläkin enemmän kuuluville. Nimikkoraitakin on ihan kelvollinen biisi. Mutta sitten tapahtuu jotain outoa. Loput albumin kappaleista, siis lähes puolet, voitaisiinkin heittää suoraan roskakoriin. Okei, Marquita ja Kurkien äänet ovat toimivia, vaikkakin keskinkertaisia. Albumilta puuttuu punainen lanka tyystin. Mennyt mies lupaa aloitusbiisinä jotain todella eeppistä, mitä ei kuitenkaan lunasteta edes puolittain takaisin. Muutenkin tuntuu vähän siltä että levylle nyt vaan heitettiin ekat 12 kappaletta mitkä valmiiksi saatiin. Karjalainen pystyy kyllä parempaankin, näyttäähän tämänkin levyn 5 ensimmäistä kappaletta ettei hänen taitonsa ole mihinkään kadonnut.

Moitetta tulee myöskin vinyylipainoksen järjettömästä ideasta sijoittaa albumi kahdelle vinyylille. Mitä helvettiä? Tämän päätöksen takia levyä saa olla kääntämässä kolmen kappaleen välein ja lisäksi levyä saa soittaa tuplanopeuksilla. Eihän tässä ole mitään tolkkua. Onneksi painoksen mukana tulee myös CD-versio. Olen lataillut levyn kännykkääni ja kuunnellut sitä useaankin otteeseen. Mielipiteeni on pysynyt samana. Ensimmäinen puolikas toimii, toinen ei sitten ollenkaan.

Ehkä vain odotin tältä levyltä liikaa. Muuten täysin järjetöntä että levyn huonoin kappale, Sydänlupaus, valittiin kolmanneksi sinkuksi. Yksi kerrallaan tai vaikkapa Marquita olisi toimut paljon paremmin. No, mennyttä se jo on, kuten on koko levykin. "Rap-versio" Nyt kolisee (2014) kuulostaa hyvältä. Ehkäpä Karjalainen ottaa seuraavalla levyllään täysin uuden suunnan. Mennyttä miestä on kylläkin hittinä aika vaikea enää ylittää, mutta toisaalta, J. Karjalainen on J. Karjalainen.

Ja muuta asiaa: Elokuvajutut ovat nyt toistaiseksi jääneet vähemmälle, johtuen siitä etten niitä nyt ole katsellut. Ensi viikolla asian pitäisi korjaantua.

Cheek on imelä ja lahjaton, mutta ammattilainen. Ja sitten on se Robin.

Jare Tiihonen saattaa olla vaikka maailman paras tyyppi, mutta kirjoitan tässä tekstissä ainoastaan hänen Cheek-hahmostaan. Kyseessä ei siis ole mikään henkilökohtainen hyökkäys. Cheekin "musiikki" on kauheinta kuraa mitä Suomessa on tuotettu sitten... sitten... ööö... Korjaan: Cheekin "musiikki" on kauheinta kuraa ikinä.

Muistan kuinka inhosin Cheekin musiikkia jo Raplaulajan vapaapäivän soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa vuonna 2004. Miten tuollainen roska voi päästä radioon? Kuka tätä kuuntelee? Cheek ei osaa edes räpätä, saati kirjoittaa riimejä tai laulaa. Cheek ei osaa soittaa, ei edes sitä suutaan. Mitä siis jää jäljelle? Solariumin ja hampaidenvalkaisun läpi vedetty lahtelainen Kokoomustaustainen nössö. Musiikin kanssa miehellä ei ole mitään tekemistä. Jos joku nyt tätä lukiessaan taas miettii että olen vain kateellinen hänelle, se ei pidä paikkaansa. Jos välittäisin rahasta olisin toki kateellinen hänen tilipussilleen, mutta  onnekseni en ole rahan perään.

On hänessä jotain hyvääkin. Jare on loistava bisnesmies. Hän osaa tehdä rahaa ja tietää mistä naruista vetää. Hän miettii etukäteen jokaisen julkisuudessa sanomansa sanan. Siis nykyisin, vielä muutamia vuosia sitten huomattavasti köyhempänä mies antoi itsestään haastatteluissa todella vähä-älyisen vaikutelman. Mitäpä sitä ei rahan eteen lopulta tekisi. Kaksi olympiastadion keikkaa, hienoa. Se on oikeasti hieno saavutus. Kysymys kuuluukin: kuinka moni lipun ostaneista enää loppukesästä fanittaa Cheekkiä? Lasku alas on täsmälleen yhtä nopea kuin nousu ylöskin. Vielä iltapäivälehdet kirjoittavat positiivisia, sympaattisia Cheek-lööppejä. Mennään vuosi-pari eteenpäin ja tilanne on päinvastainen. Toivottavasti Jarelta löytyy säästötili. Sitä hän vielä tulee tarvitsemaan.

Robinin musa on aivan järkyttävää sontaa. Hän on silti aivan erilainen tapaus Cheekkiin verrattuna. Hän on aito ja täysin laskelmoimaton henkilö, sillä hän on lapsi eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin se että hänellä on kivaa. Toki sieltä taustajoukoista löytyy sitten ne laskelmoinnin hoitavat ihmiset. On mielenkiintoista nähdä mitä hänen uralleen tapahtuu seuraavien vuosien aikana, kun äänenmuurros ja pituuskasvu iskee. Hän sentään osaa oikeasti laulaa. Tulevaisuus on Robinilla huomattavasti Cheekkiä valoisampi. Ehkä hän joku päivä kasvaa vielä pois tuosta järkyttävästä teini-imagosta. Tai sitten hänestä tulee uusi Antti Tuisku. Toivottavasti ei, se olisi lahjojen haaskaamista.

Anssi Kela: Suuria kuvioita (2003)

Senkin uhalla että minut vedetään tästä hyvästä oikeuteen, lainasin muusikon omilta sivuilta levyn promokuvan, sillä en löytänyt tarpeeksi hyvälaatuista kansikuvaa mistään. Siisti sekin on, vinyylipainosta kehiin vaan! Kyllä niitä ostajia löytyy. Suuria kuvioita-albumi ilmestyi haastavaan rakoon. Jos esikoisalbumi myy yli 150 000 kappaletta, on aika paha lähteä tekemään seuraajaa. Tietysti tuossa imussa mikä tahansa myy, mutta pidemmällä kaavalla ajateltuna musan pitäisi tyydyttää vanhoja faneja olematta kuitenkaan vanhan toistoa. Suuria kuvioita ottaakin askeleen täysin erilaiseen suuntaan Nummelan hip-hop/folk tyylistä.

1972 oli se suurin hitti. Nykyäänkin se taitaa olla se kappale mistä Kela lähinnä muistetaan, jos nyt ei uutta Levotonta tyttöä lasketa. Laulu petetyille, Faijan haamu, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita ja Uudet autot ovat kaikki kappaleita jotka Kela soittaa levyllä täysin itse. Jokaisen soittimen siis. Bändivaikutelma on todella uskottava, pointsit ja suuri arvostus siitä! Suuria kuvioita on kuitenkin Kelan epätasaisin albumi. Se sisältää sekä miehen uran heikoimman että kenties parhaimman (realistisemmin ilmaistuna yhden parhaista) kappaleen. Mies ja meri on puoliksi mietitty kyhäelmä. Säkeistöt toimii, itseasiassa pidän niitä aivan huippuina, mutta kertosäe on äärimmäisen tylsä ja korni: "Kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa". Todellako?

Kipinöitä on todella kaunis ja herkkä kappale Jasper Pääkkösen ja Elsa Saision teiniromanssista elokuvassa Pahat pojat. Muutenkin aika rohkea veto levynavausraitana, mutta toimii. Lisäksi on hauskaa kuulla Sipe soittamassa baritonikitaraa. Ympyräkin sulkeutui vihdoin viime vuonna Anssin soittaessa slide-kitaraa Apulannan Poltetussa karmassa. Kymmenen vuotta välissä, selkeästi etukäteen suunniteltu veto! Laulu petetyille toimii livenä paremmin. Studioversio on jotenkin väsähtänyt, ottaen huomioon sen kuinka hyvä kappale kuitenkin lopulta on (siis livenä). Mutta ei tämäkään versio huono ole.

Faijan haamu olisi pitänyt pistää aikoinaan singleksi, aivan loistava biisi, yksi Kelan uran parhaista. Kaatuneiden muistolle on Arttu Wiskari-nimestään huolimatta erittäin toimiva ja koskettava. Hittiainesta sekin. Sormus on yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pidän erityisesti sen hauskasta introsta. Hyvät sanat tietysti kruunaavat paketin. Ensilumessa on kaunis tunnelma. Musiikkipuoli on hanskassa, mutta ensimmäisen säkeistön sanat jotenkin laahaavat. Harmillisen usein skippaan tämän yli, ehkä osin siksi että seuraava kappale, levyn nimikkoraita on vaan niin kova.

Suuria kuvioita kuulostaa aivan Neil Youngin kitararämistelyltä, vaikutteet on aika selvät, eikä se mikään salaisuus ole. Kyseessä on täydellinen biisi, ei vain täydellinen Anssi Kelan biisi, vaan täydellinen millä tahansa mittapuulla. Kovaa iskevä intro, tarttuvat riffit, tarttuva kertosäkeistö, loistava kitarasoolo ja hienosti kirjoitettu (ei liian totinen) tarina. Ja sitäpaitsi mikä tahansa laulu, joka sisältää ns. girl on girl-toimintaa on peukalonnoston arvoinen. Ja jos joku tulee väittämään minulle että kappaleen päähenkilö on mies, saa minulta henkilökohtaisen kurmuutuksen. Mainittakoon erikseen vielä biisin taustalaulut, toimii!

Albumin lopettava Uudet autot on myöskin nimestään huolimatta todella kaunis laulu. Hämäävä nimi, eihän se mistään uusista autoista kerro. Neil Young mainitaan. Syksy, yö, jänis, ambulanssi. Hieno maisema piirtyy mieleen, mutta ei pelkästään sanojen ansiosta. Sanat tukevat musiikin luomaa mielikuvaa. Anssilla on hieno taito käyttää erikoisia ääniä ja instrumentteja niin että ne tukevat laulun tekstiä, tai enemmänkin sen luomaa mielikuvaa. Suomessa kun ollaan yleensä musiikkialalla niin mielikuvituksettomia. Soitetaan kitaraa, soitetaan rumpuja, soitetaan bassoa. Vedetään päälle ehkä viulu ja piano jos kyseessä on herkistelybiisi. Onneksi löytyy sentään Kelan tuotanto piristämään muuten melko ankeaa Suomimusagenreä.

Suomessa bändit ja laulajat pysyttelevät lähes aina siellä omalla mukavuusalueellaan. Miksipä sieltä poistuisikaan jos levyt myyvät tasaisesti. Siksi kuuntelen melko vähän suomalaista musiikkia, tai enemmänkin kuunneltavien artistien kirjo on huomattavasti pienempi kuin ulkomaisten puolella. Silloin harvoin kun uskalletaan hypätä pois sieltä omasta lootasta syntyy lähes poikkeuksetta jotain hienoa, kuten Apulannan räpklassikko Vihollinen tai Freemanin yhteistyö Uuden fantasian kanssa. Sitten on Anssi Kelan tai vaikkapa Ismo Alangon tyyppisiä artisteja jotka pystyvät liikkumaan saumattomasti genrestä toiseen, sillä heillä ei ole niin selkeää laatikkoa. Olkoonkin niin että Kela on edelleenkin monen silmissä iskelmätähti (!?).

Viime aikoina on saanut paljon lukea (useista lähteistä) Kelan vanhan tuotannon olevan mm. sisäänpäinlämpeävää, liian totista, keskinkertaista ja ties mitä muuta. Nuo väitteet ovat täyttä höpöä ja pelkästään asiaan perehtymättömien löpinöitä. Älkää uskoko heitä vaan kuunnelkaa ja vetäkää itse johtopäätöksenne. Suuria kuvioita on hieno levy, ei aivan Nummelan tasoinen, mutta jo yksinään nimikkoraidan ansiosta se kannattaa hankkia levyhyllyyn.

Kummeli V - Kalkkunan kosto (2014)

Suurena Kummeli- sekä Aleksi Mäkelä-fanina Kummeli V nostatti valtavat odotukset. Trailerin perusteella luvassa oli vihdoinkin sitä vanhaa sekoilua Kummeli Storiesin tyyliin. Elokuva jätti kuitenkin karvaan jälkimaun.

Episodimaisuus on samaan aikaan elokuvan pelastus sekä tuomio. Kuviot etenevät ensimmäistä tarinaa lukuunottamatta hyvin nopeasti. Välillä liiankin nopeasti. Viimeinen tarina, joka on samalla elokuvan kehystarina ja ehkä kaikista herkullisin, loppuu nopean rytistyksen jälkeen kuin seinään. Kirjaimellisesti lopputekstit alkavat pyöriä ennen kuin mikään elokuvan tarinoista on saanut minkäänlaista oikeaa päätöstä. Lopputekstien aikana irtonaiset langat koitetaan solmia vielä yhteen muutamalla hassunhauskalla sketsillä. Mitä ihmettä?

Minne on kadonnut Kummeli-porukan taito kasata aivan hulluista irtovitseistä toimiva ja jopa nerokas kokonaisuus Storiesin ja Kultakuumeen tapaan? Kummeli V:stä puuttuu draaman kaari kokonaan. Elokuvassa, saatika sen tarinoissa, ei ole keskikohtaa tai loppua. Elokuvan budjetti oli kuitenkin 1,6 miljoonaa euroa, eikö Selinillä tullut mieleen luetuttaa käsikirjoitusta kellään dramaturgian tuntevalla henkilöllä ennen kuvausten käynnistämistä?

Ohjaajana Aleksi Mäkelä ei petä tälläkään kertaa. Hänen sekä Pini Hellstedtin ansiosta Kummeli V näyttää paikoitellen (etenkin Excalibur-kohtauksissa) vähintäänkin 10 mijoonan euron elokuvalta. Tietysti paljon tästä saa kiittää myös Samuli Torssosen tehostepuljun efektejä. Huumoripuolella elokuva on kuin yksittäinen Putous-jakso. Osa vitseistä saa nauramaan, osa aiheuttaa pientä myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan.

Onhan leffassa paljon hyviä juttuja. Alun hevibändi Cobra ja Riffien Kuningas ovat tietysti vanhat tutut jo sketseistä ja naurattavat. Toisen tarinan aikamiespojille olisi voinut suoda ihan oman elokuvansa. Timo Kahilainen vetää loistavasti Jounin elokuvanörttiroolin. Kolmas, 60-luvulle sijoittuva urkukorjaajien tarina on todella hajanainen ja sekava. Sen merkitys elokuvan kokonaisuudessa on jokseenkin turha. Heikki Hela tosin vetää todella hienosti vanhan alkoholistitoimittajan roolin. Ruutuaikaa tälle hahmolle olisi suonut enemmänkin.

Viimeinen tarina on ehkäpä kaikista hauskin ja yhtenäisin. Excalibur-elokuvan scifi/fantasia/toiminta-kohtauksia olisin ehdottomasti halunnut katso enemmänkin. Tai oikeastaan tämän Excalibur kolmosen (=nelosen) olisi pitänyt olla elokuva nimeltään Kummeli V. Ville Myllyrinteen esittämä ohjaaja jaksaa naurattaa yhä elokuvan jälkeenkin, kuten myös Jussi Vatasen Kohu-lehden päätoimittaja, Silvennoisen miljonääri-sekoilija sekä Kahilaisen pitkätukkainen toimintasankari.
Kummeli V:n valtava potentiaali hukkuu käsikirjoituksen sudenkuoppiin. Ilman Mäkelän vahvaa ohjausta käteen jää pelkästään hajanainen läjä irtovitsejä, joista osa toimii ja osa ei. Toisaalta eipä suurin osa kansalaisista taida Kummeli-elokuvalta muuta odottaakaan. Haluan kaikesta huolimatta nähdä vielä yhden Kummeli-elokuvan, kunnollisen päätöksen, jonka yli 20-vuotta kestänyt ilmiö ehdottomasti ansaitsee.

Tämäkin teksti löytyy myös minun tililtäni leffatykistä. Se on niin kuollut paikka nykyään että päätin nämä kaksi arvosteluani sieltä siirtää tänne.

Tökerö Korso (2014)

Seuraava teksti löytyy myös leffatykistä, jos joku ihmettelee. En siis ole varastanut.

Korso-elokuvan traileri nosti odotukset korkealle. Amerikkalaisen unelman perässä juoksevat nuoret miehet vantaalaisesta lähiöstä kerrottuna humoristisella otteella ja todella upealla kuvauksella. Harmi että itse elokuva on jotain aivan muuta.

Heti alkuun täytyy tosin mainita, että läpi elokuvan kuvaus on elokuvan vahvin osa-alue. Korso näyttää upealta. Useammassa kohdassa pelkästään kuvia katsoessa unohtaa tuijottavansa kuitenkin täysin perinteistä Suomi-elokuvaa. Elokuvan idea on mitä mainioin, mutta käsikirjoituksessa mennään niin pieleen kuin vaan on mahdollista. Urheiluelokuva Korso ei ole, vaikka elokuvan trailerin ja julisteen perusteella niin voisi kuvitellakin. Päähenkilö käy muutaman kerran pallottelemassa kentällä ja katsoo netistä koripallovideoita, siinä on elokuvan urheilu-osuudet. Muuten elokuvassa mm. kännätään, kiroillaan, ollaan huonoja äitejä, masturboidaan, juodaan ja leikitään rosvoa ja poliisia. Elokuvan tarinallinen anti jää kovin tyhjäksi. Hahmot eivät kehity, elokuva lähes junnaa paikoillaan.

Kuvauksen lisäksi Korsossa kehumisen arvoista on näyttelijöiden hieno työ. Moitittavaa löytyy ainoastaan päähenkilön pikkusiskon suorituksessa. Toisaalta onhan hahmokin kovin tyhjä ja hänelle annettu dialogi hyvin kliseistä. Erityismaininta loistavalle Petri Manniselle Murikan roolista. Akseli Tuomivaaran toimiva ohjaus pitää elokuvan juuri ja juuri kasassa. Persoonattomalla ohjauksella elokuvaa olisi huomattavasti tuskallisempaa katsoa. Edellä mainitut positiiviset seikat pitävät katselukokemuksen nyt kuitenkin paremmalla puolella.

Musiikit toimivat loistavasti, erityisesti alkutekstijakso on todella hienoa katseltavaa. Pisteet siitä. Korso tulee samaan aikaan varmasti sekä avaamaan että sulkemaan ovia Suomen elokuvateollisuutta ajatellen. Tai ainakin se tulee olemaan osana suurempaa muutosten aaltoa, tavalla tai toisella. Korsolta ei kuitenkaan kannata odottaa liikoja, koska elokuva ei pysty näihin odotuksiin vastaamaan. Korson viat löytyvät kaikki jo käsikirjoituksesta ja silloin mennään mönkään jo alusta alkaen. Sama ongelma vaivaa tällä hetkellä kaikkia suomalaisia elokuvia, harvoja poikkeuksia huomioimatta. Nuorisoelokuva on vaikea laji. Toivottavasti Korso ei kliseisen ja suomielokuville tyypillisen loppuratkaisunsa takia tule ajamaan harvoin Suomi-elokuvia katsovia nuoria lopullisesti pois teattereista.