Vain elämää!

Kaksi sydäntä lämmittävää ystävääni.


Anssi Kela kirjoitti eilen seuraavanlaisen facebook-päivityksen:


Nykyisin lähes joka haastattelussa kysytään, että lähtisinkö mukaan television suosittuihin musiikkiohjelmiin? Jos kutsuttaisiin, niin vastaisin seuraavasti:

Vain elämää: kyllä
Tähdet, tähdet: ei

Aloin välittömästi punnitsemaan ukolle sopivaa kumppania Vain elämää-ohjelman seuraavalle kaudelle. Ei tarvinnut minuuttia miettiä: Arttu Wiskari! Näen kirkkaana mielessäni kuinka Arttu Wiskari esittää koskettavan versionsa Rouva Ruususesta, Kelan pojan itkiessä vieressä. Tämän jälkeen Wiskari kiittää ja ylistää tuota mestariteosta ja kertoo kuinka paljon se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja musiikkiinsa. Seuraa Anssin vuoro astua lavalle. Hän esittää sydäntäriipaisevan tulkinnan Wiskarin Mökkitiestä. Arttu itkee vuorostaan. "Isä anna mun ajaa mökkitie lupaan että saunaan puita vieeen" Ui miten koskettavaa! Sadat tuhannet suomalaiset kuuntelevat liikuttuneina kotisohvillaan.

Mennään kuukausi-pari eteenpäin. Haluan mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa, vanhaan tapaan. Mutta mitäs tämä onkaan, tapahtuma on loppuunmyyty! Höh, en pääse sisälle. Mennään taas jokunen hetki ajassa eteenpäin, olen ovelana ostanut lipun etukäteen ja saavun paikalle ajoissa. Ravintola alkaa täyttyä ihmisistä, etenkin keski-iän ylittäneistä pulleahkoista naishenkilöistä. Esitys alkaa. Joku vieressäni seisova Kela-paita päällä oleva nainen huutaa: "Vedä Mökkitie!" Ahdistus nousee. Kotona piilotan oman Kela-paitani kaapin syvimpään nurkkaan. Elämä on loppunut, maailmani on kaatunut.

Vain elämää on tosi nerokas formaatti. Kaikki voittaa, etenkin levy-yhtiöt sekä neloskanavan pomot (tai kelle hyvänsä ne voittorahat meneekään). Mutta itsensä myyminen ja sen kautta uskottavuuden menettäminen, sitä ei ihan helpolla anneta anteeksi. Vain elämää-ohjelmassa jo vierailleet vanhat tähdet jotka eivät ole enää aikoihin onnistuneet luomaan uutta, säälittävät minua. Ilkka Alanko, Pauli Hanhiniemi. Arvostin teitä ennen, nykyään pelkkiä nuoruus-teitä ja niiden saavutuksia. Ja tiedän etten ole yksin.

24 palaa ruutuihin

24 kävi kahdeksan tuotantokautensa aikana todella pitkän matkan. Samoin Jack Bauer. Erittäin kehnon kutoskauden jälkeen sarja sai vielä kaksi loistavaa tuotantokautta ja ihan kelvollisen lopun, vaikka nykytyyliin päähenkilön kohtalo pitikin jättää auki jotta myöhemmin voitaisiin vielä rahastaa samalla konseptilla. Nyt se aika on koittanut.

Ensimmäinen tuotantokausi oli parasta tv:tä aikoihin, mielestäni kyseinen kausi on edelleenkin yksi parhaista jutuista ikinä koko tv:n historiassa. Ensimmäinen kausi on ylivertainen muihin verrattuna siksi että paketti pidetään pienenä. Tapahtumat ja käänteet ovat realistisia. Bauerin hahmo on realistinen. Viimeistään neloskaudella Jack kadotti ne viimeisetkin aidon ihmishahmon piirteet ja muuttui melko ontoksi supersankariksi. Tarjoaahan kyllä myös tämä super-Jack loistavaa viihdettä ja toimintaa, mutta kaukana ollaan siitä ensimmäisien kausien piinaavasta jännityksestä.

Elisha Cuthbert oli myös ihan kiva sarjan ekalla kaudella.

Tällä hetkellä sarjan maailmassa ainoa elossa oleva oikeasti mielenkiintoinen hahmo (no Bauerin lisäksi) on Tony Almeida. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kasikaudella eikä hän myöskään ole palaamassa uuteen 12-osaiseen sarjaan. Tyhmää. Uusi Live Another Day on kyllä täynnä uusia hahmoja ja loistavia näyttelijöitä. Ehkä tällä kertaa onnistutaankin luomaan mielenkiintoisia hahmoja. Näihin uusiin näyttelijöihin sisältyy mm. Yvonne Strahovski Dexteristä, Tate Donovan, Ross McCall aliarvostetusta Crash-sarjasta ja jopa Stephen Fry heittää pienemmän roolin muutaman jakson verran.

Dennis Hopper 24:n ensimmäisellä kaudella.

Yksi syy katsoa uutta kaksnelosta on uusi tapahtumapaikka, Lontoo. Aikaisemmin sarjaahan on kuvattu Los Angelesissa, Washingtonissa ja New Yorkissa. Unohtamatta sitä Afrikassa kuvattua tv-elokuvaa. Mutta onko aika ajanut jo 24-konseptin ohitse? Kiinnostaako ketään enää? Terroristi-iskut ja presidentin salamurhajutut on nähty jo miljoona kertaa. Aikanaan 24 onnistui tuomaan näihin aiheisiin ja etenkin niiden kertomistapaan jotain uutta. Pystyykö sama sarja keksimään enää pyörää uudestaan, vai onko kaksnelosesta tullut jo pelkkä itsensä parodia? Se jää nähtäväksi. Tosin Suomen fanit saavat melko varmasti latailla jaksot laittomia teitä nähtäväkseen. Täällä ohjelma varmaan nähdään joskus seuraavalla vuosikymmenellä, kuten maan tapana on.

Yksi sarjan huippuhetkistä, kolmoskauden finaali.

Dexter (2006-2013)

Tämä ei ole mikään syväluotaava artikkeli. Raapustan ainoastaan päällimmäisiä ajatuksiani kyseisestä tv-sarjasta. Aloin katsomaan Dexteriä erittäin myöhäisessä jälkijunassa, vasta vitoskauden pyöriessä Jenkkilässä. Katsoin kyllä pilottijakson ilmestymisvuonna, mutta ohjelma tuli Suomessa sen verran myöhään etten sitten alkanut sitä seuraamaan. Olin kyllä jo silloin suuri Michael C. Hallin fani, Mullan alla-sarjan takia. Innostuin lopulta hommaamaan Dexterin ensimmäisen kauden dvd-boksin Damon Lindelofin kehuessa Lostin vitoskauden kommenttiraidalla Mark Pellegrinon (Lostin Jacob) roolisuoritusta kyseisessä sarjassa. Pellegrino on muuten todella aliarvostettu näyttelijä. Samoin on Dexterin siskoa näyttelevä Jennifer Carpenter. Hän on mielestäni yksi parhaimmista naisnäyttelijöistä ikinä.

Miami on yksi minun suosikkikaupungeistani. Ja siksi tykkäänkin niin paljon myös Miami Vicesta. Harmi että vain Dexterin ensimmäisen kauden ensimmäinen puolisko on kuvattu oikeasti Miamissa, loput toisella puolella maata Los Angelesissa. Vääryys! Ja muuten C.S.I. Miamikin on kuvattu kokonaan Los Angelesissa. Aivan käsittämätöntä, Los Angelesista ei ole Miamiksi vaikka kuva vedettäisiinkiin lämminsävyisten filtteriefektien läpi, ei sitten millään. Noh, jokatapauksessa, Dexterin ensimmäinen kausi on aivan käsittämättömän loistava. Toinenkin kausi on hieno. Kolmas kausi on ok. Neljäs kausi on hieman kliseinen, mutta Kolmas kivi auringosta-John Lithgown roolisuoritus sarjamurhaajana on aivan jäätävän hieno. Älkää missatko neljättä kautta.

Viides kausi on ihan toimiva, aliarvostettu kausi. Kutoskausi on taas toisaalta erinomainen ja toisaalta aivan karsea. En mene sen syvemmälle sen ongelmiin, mutta no, Tom Hanksin poika pahiksena ei vaan ole kovin vakuuttava. Edward James Olmos olisi voinut olla sarjan ikimuistettavin vihollinen, mutta hän olikin pakaste. Ohos, sori, spoileri. Colin Hanks heittää tosin yhden sarjan ikimuistettavimmista repliikeistä:

Sarjan legendaarisin repliikki kuullaan silti ensimmäisellä kaudella Doakesin suusta:

Kyseinen repliikki kasvoi valtavaksi nettisensaatioksi ja lopulta sarjan tekijät innostuivat jopa nimeämään seiskakauden finaalijakson sen mukaan.

Seiskakaudella tyritään niin monta asiaa käsikirjoitustasolla että oksat pois. Suutuin sarjan tekijöitä kohtaan itseasiassa niin paljon kauden puolivälin tienoilla että lopetin ohjelman seuraamisen. Vasta vuotta myöhemmin jaksoin katsoa kauden loppuun asti. Kahdeksas, viimeinen kausi taas oli selkeä parannus. Aivokirurgi, päävihollinen, on todella hyvin kirjoitettu hahmo. Lisäksi pidin Dexterin "apupojasta". Harmi että kaikki kauden aikana kirjoitettu kehitys ja draamaa heitetään finaalissa roskikseen. Oikeasti, what the fuck? No en minä Dexterin päätösosaa vihaa. Se on sinänsä ihan toimiva jakso. Mutta mielestäni koko sarjan parhaimman ja hienoiten käsikirjoitetun henkilön ei olisi tarvinnut kuolla. Homma maistui pahasti suomalaisittain tutulle "tunnepornolle".

Harva televisiosarja on aiheuttanut yhtä paljon kohua ja paheksuntaa kuin Dexter. Onhan sarjan käsittelemät teemat erittäin arkaluontoisia. Ja muuten ihan sivumainintana, kolmoskaudesta sarjan loppuun asti mukana oleva Quinn, jota näyttelee loistava Desmond Harrington, on yksi hahmoista jota minulle tulee ikävä, jopa enemmän kuin itse Dexteriä. Dexter on kokonaisuutena yksi valtavan iso hukattu potentiaali. Jospa sarjaa olisi vain kuvattu Miamissa ja jospa käsikirjoittajat olisivat kolmoskaudesta eteenpäin olleet vähän enemmän perillä työstään. Aina voidaan jossitella. Kaikesta tästä huolimatta Dexter on silti yksi suosikkisarjoistani, ei tarinan tai juonen, vaan loistavien henkilöhahmojen takia.

Lauantaiaamun viihdepäivitys!

Selasin Iltasanomien viihdesivun nopeasti lävitse: Voicea, Miley Cyrusta. Muita ei sitten mieleen jäänytkään. Ketä kiinnostaa? No ilmeisesti aika monia. Saakohan amerikkalaista Rolling Stone-lehteä tilattua Suomessa? Siinä on loistava viihdelehti jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, politiikka ja taide viihteelliseen, luettavaan muotoon. Rolling Stonessa on lisäksi siisteimmät kansikuvat.

Seiska on toinen hyvä lehti. Syväluotaavat artikkelit tähtien arjesta työn ulkopuolella ovat kaunista luettavaa. Laadukkaat kuvat kruunaavat  koko paketin. Toivon Seiskalle pitkää ikää laatujournalismin parissa.

Televisio taas on kuollut jo aikaa sitten. Kuka sitä enää katsoo? Internet on ykkönen. Harva tuntemistani edes omistaa enää televisiota. Laitehan on lähinnä iso laatikko täynnä turhia mainoksia ja uutisia. Radio on vielä tyhmempi kapistus. Onneksi nuo ovat jo aikansa eläneitä juttuja, en tule kaipaamaan tv:n orjana olemista. 60 years a slave, siinäpä tuore elokuva-aihio Suomen elokuvasäätiön pampuille taikka nouseville ohjaajalupauksille.

Vielä muutama vuosi sitten maailma tuntui kaatuvan jos yksi Selviytyjien jakso jäi välistä, tai videosoittimen tallennus oli taas epäonnistunut. Muutenkin tallentaminen täytyi aina suorittaa valtavan manuaalin kanssa, joka ikinen kerta. Painettavia nappeja säätimessä oli noin tuhat ja parasta oli se, ettei niistä oikeasti tarvinnut kuin ehkä kolmea. Manuaalista piti vain jokaisella kerralla tarkistaa että mitkä kolme nappia ne olikaan.

Vanha, mustavalkoinen laatikkotelevisio takaisin kunniaan. Samoin putkiradio. Niissä on sitä nykyajasta puuttuvaa, mutta tarvittavaa fiilistä!