Twin Peaks palaa takaisin

2016: 9 uutta Twin Peaks jaksoa, David Lynch ohjaa kaikki. Voisiko viikko paremmin alkaa? Unelmamme on täytetty, rukouksiimme on vastattu. Juhlikaamme! Olen sanaton.

Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Twin Peaks : Entire Mystery (Uusi blu-ray boksi)!

Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.

Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.

Breaking Bad osa 2

              Hups siis Breaking Bad eikä Jessica Alba. Pahoitteluni.

                Noniin.



Sarja on vienyt kaiken vapaa-aikani, enkä ole ehtinyt päivittää blogia. Sain muutama päivä sitten vihdoin viimeisteltyä viimeisen kauden ja olen erittäin tyytyväinen näkemääni. Väitän että Breaking Bad parani jakso jaksolta, tai ainakin melkein. Vitoskausi oli ehkäpä sarjan paras. Tai neloskausi. Jompikumpi kuitenkin. Walter Whiten hahmo on kirjoitettu erittäin hienosti. Samaan aikaan toivoisi hänelle onnellista loppua ja toisaalta haluaisi hänen kuolevan erittäin väkivaltaisesti. Jesse Pinkman on taas (jopa hieman yllättäen) sarjan "hyvämoraalisin" henkilö. Lukuisista töppäyksistään huolimatta kyseessä on sympaattinen hahmo, joka ei tahtoisi pahaa kellekään. Toisin kuin White, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä hänen tekonsa tappavat, kunhan vain hänen perheensä ei joudu kärsimään.

Lopulta sarja kertoo aika simppelin tarinan. Mikä tekee siitä niin loistavan? Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kehno ohjaus ja kuvaus paranevat huomattavasti sarjan jälkimmäisillä kausilla. Etenkin viimeinen kausi on täynnä aivan loistavia kohtauksia ja kuvia. Typerät hiphop-kokkausmontaasit on suosiolla jätetty pois. Kaikki sarjan näyttelijät osaavat hommansa erittäin mallikkaasti. Bryan Cranstonia ei varmaankaan tarvitse erikseen kehua. Dean Norris on mielestäni aina ollut hyvä näyttelijä, tosin hän on aina esiintynyt vain pienissä sivuosissa. On siis kiva nähdä hänet vihdoinkin hieman suuremmassa roolissa Hank Schraderina. Aaron Paul taitaa loistavasti sekä komiikan että draaman.

Sarjan loppu on erittäin tyydyttävä. Mitään ei jätetä auki, mutta tämä ei silti tarkoita että asioita syötettäisiin katsojalle tarjottimella. Päinvastoin. Finaali jättää paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jokainen hahmo saa ansaitsemansa hyvästit, ilman juustoa (tai vaihtoehtoisesti sokeria). Koukuttava. Jännittävä. Ajatuksia herättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Breaking Badia. Koskettava? -Ei niinkään. Mikään itkuohjelma Breaking Bad ei ole. En muistaakseni kertaakaan liikuttunut millään lailla koko sarjan aikana. Ja minä liikutun jopa koiranruokamainoksista.

Breaking Bad on kiva pieni sarja. Sellainen minkä ehdottomasti haluaa omistaa hyllyssään. Se ei ole mitään eeppistä X-Files taikka Lost-tyyliin, eikä se ole mystinen kuten Twin Peaks, eikä se myöskään ole täynnä toimintaa kuten 24 tai Prison Break. Breaking Bad on ns. inhimillisempi versio Brian De Palman Scarfacesta. Harvoin tulee vastaan näin tasalaatuisen loistokasta tv-sarjaa. Hyvin harvoin.

Mennen tullen (2000)

Jukka Rasila, Suomen ensimmäinen toimintasankari.

Mennen tullen on Ylen tuottama, Julmahuvi-porukan kyhäämä neliosainen minisarja. Kokonaisuudessaan ohjelma on parituntisen elokuvan mittainen, itseasiassa harmi ettei ohjelmaa tehty elokuvan muodossa. Sellaisena se olisi tavoittanut huomattavasti suuremman yleisön. Mennen tullen löytyy Studio Julmahuvin DVD-boksilta, ja jos en erehdy, sitä on myyty myös omana painoksenaan. Studio Julmahuvin katsominen ennen Mennen tullenia auttaa varmasti ymmärtämään kuvioiden ja hahmojen taustoja, mutta ei se välttämätöntä ole. Ihan erilliset teokset ne kuitenkin ovat. Mennen tullen on todella vaikea kategorisoida, toisaalta se on salapoliisijännäri, toisaalta komedia ja toisaalta scifi/fantasia. Se ei siltikään ole mikään epämääräinen tilkkutäkki, vaan hienosti toimiva kokonaisuus.

Pääelementtinä sarjassa toimii metro. Maanalaisesta on luotu mystinen ja pelottava onkalo, jonne laskeutumisesta seuraa vähintäänkin kuolema. Toinen keskeinen tapahtumapaikka on Pasilassa sijaitseva Ohjelmakeskus. Tv-maailman ympärille on kehitetty täysin oma fantasiamaailmansa, jossa kaikki lähetykset tulevat suorana ja televisio toimii eräänlaisena jumala-laitteena. Ota tuosta nyt sitten selvää. Jokatapauksessa Mennen tullen on todella moniulotteinen ja jopa yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Mukaan on saatu mahdutettua jopa idea maan alla asuvista tontuista(!?).

Harvinaislaatuisen sarjasta tekee myös musiikin käyttö. Jaksoissa soi mm. Fight Clubin tunnusmusaa, Jan Hammerin Miami Vice-sävellyksiä sekä monia kansainvälisiä hittibiisejä. Sarjan budjetti on ollut varmasti aika tähtitieteellinen, verrattuna muihin aikalaisiinsa. Mennen tullen on ajaton. Vaikka 70-luku (sekä 80-luku) onkin tiheään tahtiin pilkan kohteena, ei tarvitse olla elänyt tuota aikaa ymmärtääkseen huumoria. Pieni yleissivistys auttaa silti ymmärtämään useita viittauksia muunmuassa ajan populaarikulttuuriin.

Twin Peaks anyone?

Mikä parasta, Mennen tullenin huumori kestää loputtomasti katselukertoja. Levyn saa pyörittää kirjaimellisesti loppuun ennen kuin vitsit käyvät vanhoiksi. Useampi katselukerta on muutenkin ehdoton jos tahtoo kaiken mahdollisen poimia. Ensimmäiseen jaksoon on upotettu loputtomasti pieniä johtolankoja ja jippoja jotka ensimmäisellä katselukerralla menevät täysin ohi. DVD:ltä löytyy ekstramateriaaleina erilaisia klippejä ja poistettuja kohtauksia. Nämä klipit joista itse ohjelmassa näytetään vain lähinnä muutaman sekunnin pätkiä toimivat kokonaan itsenäisinä sketseinä. Hienoa nähdä kuinka paljon vaivaa tämän palapelin kasaaminen on vaatinut.

-Me and Marshuu... On a boat!

Mennen tullen on kaiken tämän lisäksi vielä koskettava kertomus ystävyydestä ja kuolemasta. Kyllä, koskettava! Henkilöhahmot eivät ole pelkkiä irtoperuukkeja ja maskeja, vaan oikeasti moniulotteisia ja persoonallisia ihmisiä. Harvasta näinkin hullusta komediasta pystyy sanomaan samaa. Tietysti näyttelijätkin ovat Suomen kärkijoukkoa, erityismaininnat antaisin Jukka Rasilalle ja Tommi Korpelalle, tosin kyllä Janne Reinikainen ja Petteri Summanen pääsevät myös loistamaan. Jokaisella näyttelijällä on useita rooleja, välillä jopa saman kohtauksen sisällä. Jani Volanenkin vilahtaa muutamassa pienessä roolissa. Muuten hän keskittyy kameran takana olemiseen.

Mikä tuo saksalainen laulu on joka tässä hienossa kohtauksessa soi? En muista...

Mennen tullen on ehdottomasti television merkkipaaluja. Se on yksi parhaista tuotoksista mitä Suomessa on viihdealalla ikinä tehty. Näköjään sarja esitettiin uusintana vuoden alussa ja ylen sivuilta löytyy ainakin osa jaksoista. Hienoa nähdä että tätä merkkiteosta yhä arvostetaan!

David Lynch: Crazy Clown Time (2011)

Okei, jos joku tänne eksynyt ei ole sitä huomannut tai vain tiedä, blogin nimi viittaa tietysti Twin Peaks-nimisen tv-sarjan mystiseen paikkaan, josta erilaiset henkiolennot ovat kotoisin. Tykkään henkiolennoista, myös Joulupukista. Ajelin pitkästä aikaa tänään autolla, kuuntelin ajaessani David Lynchin Crazy Clown Time-levyä. Tuli sellainen fiilis että tämä levy on pakko arvostella välittömästi. Koneelle päästyäni googlasin löytyykö levystä jo suomenkielisiä arvosteluita. Ensimmäinen löytämäni juttu oli Kalle Kinnusen kirjoittama lyhyt artikkeli Blue Velvetin poistetuista kohtauksista. Artikkelissa Kinnunen kutsui levyn musiikkia hölmöksi. Pidän hänen jutuistaan, mutta tuosta asiasta olen rehellisesti eri mieltä.

Varoitus tähän väliin: alla tulee olemaan todella paljon lainauksia levyn lyriikoista. Yksinkertaisesta syystä siksi että ne on niin älyttömän hyviä. Crazy Clown Time on pitkä levy, sillä on kestoa 68 minuuttia. Wikipedia on listannut genreiksi alternative rock, experimental, electronica ja trip hop. Levyn yleistunnelma on bluesia. Lynch on kirjoittanut sekä säveltänyt kaikki levyn kappaleet. Ensimmäinen laulu, Pinky's Dream on kuin kohtaus painajaismaisesta elokuvasta. Kohtaus jossa auto, tarkemmin sanottuna Dodge, kiitää öisellä tiellä. Laulajana toimii Yeah Yeah Yeahs' yhtyeen Karen O. Oudolla tavalla mielenkiintoisen kappaleesta tekee Karen O:n orgasmiset ääntelyt lauluosuuksien välissä.

Levyn toinen kappale Good Day Today on oikeastaan koko levyn ainoa "uptempoinen" laulu. Kappaleen päähenkilö on kyllästynyt synkkyyteen ja toivoo hyvää päivää. Tärkeä sanoma ja niin yksinkertainen laulu. Tyyliltään kappale edustaa synthpoppia. "Send me an angel, save me/I wanna have a good day today". Noah's Ark on levyn kolmas kohokohta. Kappale ei nimestään huolimatta liity Nooaan tai Nooan arkkiin millään lailla. Laulussa on aivan sairaan kova biitti. Sanat ovat jälleen yksinkertaisen nerokkaat: "I know a song to sing on this dark night of rain. It's the song of love."

Strange and Unproductive Thinking on erikoinen tapaus. Kyseessä on lähes kahdeksanminuuttinen, hienon biitin päälle robottivocoderin läpi vedetty monologi. Monologissa kerrotaan mm. meditaatiosta ja hammashygienian merkityksestä maailmanparannuksessa. Skippaan useimmiten kyseisen kappaleen ohi, sillä se on aika puuduttavan pitkä. Mielenkiintoinen se silti on. The Night Bell With Lightning on kitarafiilistelyinstrumentaali, suoraan Twin Peaks-maisemista. Sitä seuraava Stone's Gone Up on koko levyn kohokohta. Kappaleessa on liikkeelle pistävä rytmi ja aivan sairaan kova basso. Sanat edustavat puhdasta parhautta:

"She laughed a lot  

And he found out  

His arms 

Too long 

And his head
Too small
To crawl the way she made him feel
The sound is givin' up
I looked around
And the place was empty
That girl was funny that way
Stone's gone up babe
White light
O'r the mountain space
That night
Of stars
All the wishes I had
All the dreams I had
Stone's gone up
White light"

Nimikkoraita Crazy Clown Time on levyn heikoin kappale. Kannattaa silti vilkaista biisin hieno musiikkivideo. Löytyy Youtubesta.

            Crazy Clown Time-videolta. Hän kaataa kaljaa Sallyn päälle.

Yhdestoista kappale These Are My Friends on Stone's Gone Upin jälkeen levyn toiseksi paras kappale. Se elää täysin omassa maailmassaan:

 "I got a truck and a single bed
Got a stove, got a table painted red
Got some beer, Uuuu jeee, 

and a barbecue
Got two good ears 

and my eye on you"

Speed Roadster kertoo seonneesta miehestä, jonka nainen on pettänyt häntä. Mies haaveilee speed roadsterin ostamisesta, käy apteekissa ja stalkkaa entistä naisystäväänsä. Kyseessä on yksi levyn synkimmistä ja tunnelmaltaan aggressiivisimmista kappaleista.

"I know you fucked Al
He's supposed to be my pal
I guess you could say, I might be stalking you
I might be stalking you, baby"

Kaksi viimeistä laulua, Movin' On ja She Rise Up, ovat hitaampia, oudolla tavalla koskettavia lauluja. Oikeassa mielentilassa kuunneltuna ne saattavat saada jopa ns. tipan linssiin. 

"A rose stashed away
By the liars and
Its in the mirror,
I seen this text before
I dont recognize, anything, anymore
If I could fix it I would
But there is too
Blue gone"

-Movin' On

"Then she came, looking for someone, looking for me
I've got someone, someone to be around
I let her know, it's me baby
She loved me sweet, I let it be
Not giving it over
She's taken nothing from me
Just given
She came with me
I was all she had, for awhile

Then she rise up
Rising
Rising like the sun
She rise up
Shining like the sun
That light, so bright
And I knew all I can do was watch her leave"

-She Rise Up

She Rise Upissa soi mahtava, todella yksinkertainen ja raskas ohjelmoitu rumpulooppi läpi koko kappaleen. Lynchin ääni kuuluu jälleen vocoderin läpi, itseasiassa taitaa näin olla levyn jokaisessa kappaleessa. Mutta ei näistä jaksa sen tarkempaa analyysia vetää. Nämä pitää itse kuunnella.

Levyn kakkosmies Dean Hurley soittaa rumpuja sekä sekoilee tarvittaessa taustalla Fruity Loopsin kanssa. Hurley on myöskin merkattu levyn tuottajaksi. Kitaran kanssa vuorottelevat Hurley sekä Lynch. Kaikki muutkin soittimet soivat pelkästään näiden miesten käsissä. Kansitaide on tietysti Lynchin omaa. Pidin Crazy Clown Timesta aivan valtavasti heti vuonna 2011. Kuuntelen sitä edelleen joka kuukausi. Levynä se on hieman epätasainen. Strange and Unproductive Thinking sekä nimikkoraita laskevat kuuntelun mielekkyystasoa. Viime vuotinen The Big Dream on kokonaisuutena huomattavasti tasaisempi eikä häviä sisällön laadussa ollenkaan Crazy Clown Timelle, vaan jopa päinvastoin. Molemmat ovat loistavia levyjä.

Pulinaa David Lynchistä

                             Heitä se tupakka pois! Heitä se pois!

David Lynch, 68 v. aloitti uransa valokuvaajana, maalarina sekä lyhytelokuvien värkkääjänä. Hänen ensimmäiset animaationsa 60-luvulta ovat jo melko sairaita. Six Men Getting Sick (Six Times) (1967) on vain yksi esimerkki hänen alkuvuosien töistä. 25-vuotiaana vuonna 1971 Lynch muutti vaimonsa ja lapsensa kanssa Los Angelesiin ja alkoi opiskella elokuvantekoa. Samaan aikaan hän aloitti työskentelyn ensimmäisen kokopitkän elokuvansa kanssa. Eraserheadin käsikirjoitus oli vain parikymmentäsivuinen. Elokuvaa kuvattiin mm. hylätyissä tehdasrakennuksissa.

Pian Lynch erosi ensimmäisestä vaimostaan, Eraserhead saatiin valmiiksi monen vuoden taistelun jälkeen vuonna 1976. Surrealistinen nollabudjetin kauhuelokuva jakoi kriitikoiden mielipiteet kahtia, mutta elokuva avasi Lynchille ovia kohti suurempaa menestystä. Stanley Kubrick, yksi Lynchin suurimmista ihailun kohteista, ylisti myöhemmin Eraserheadia kutsumalla tätä yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Minä en ole vieläkään katsonut kyseistä elokuvaa, koska vastustan waretusta ja DVD on liian hintava. Hirttäkää minut!

Elefanttimies (1980) teki Lynchistä mainstreamimman kuin koskaan. Elokuva sai jopa Oscar-ehdokkuuksia. Lontooseen 1800-luvulle sijoittuva mustavalkoinen elokuva John Merrickistä on ehdoton klassikko Citizen Kanen ja Vertigon kanssa. En ole nähnyt Citizen Kaneakaan. Lynch on aina onnistunut pitämään taiteellisen vapautensa täysin itsellään, Dunea (1984) lukuunottamatta. Lynchin ainoa ison budjetin leffa floppasi täysin. Hänellä ei ollut viimeistä leikkausoikeutta, eikä taiteellista vapautta. Elokuva oli virhe. Ennen Dyyniä, Elefanttimiehen jälkeen, George Lucas tarjosi Lynchille pestiä ohjata Imperiumin vastaisku. Lynch oman sanansa mukaisesti sai valtavaa päänsärkyä Lucasin esitellessä hänelle Wookieita. Mies siis kieltäytyi työstä.

Puku-ukkoja ja David Bowie. Mitä ihmettä!? Kuva Fire Walk With Me:n kuvauksista.

Miehen monipuolisesta urastaan huolimatta se yksi juttu mistä hänet tullaan aina muistamaan on Twin Peaks. Kakkosena Mulholland Drive (2001). Mulholland Drivessä on kieltämättä todella omintakeinen tunnelma. Alunperin tv-sarjaksi tarkoitettu pilottijakso muokattiin lisäkuvauksilla elokuvaksi, sarjan saadessa kieltävän vastauksen isoilta pomoilta. Ihmeen hyvin se elokuvana toimiikin. 2000-luvulla Lynch teki uuden aluevaltauksen internetissä. Hän päivitteli ahkerasti mm. legendaarisia säätiedotuksia nettisivuilleen:

Inland Empiren (2006), Lynchin (toistaiseksi) viimeisen pitkän elokuvan sisältö on ehkäpä koko miehen uran sekointa. Täytyykin katsoa tuo tasan kolmetuntinen eepos lähipäivinä uudelleen. Koko elokuva kuvattiin ilman käsikirjoitusta ja kamerana käytettiin digitaalista kotivideokameraa. Kokeellisuus on siis viety todellakin tappiinsa. Vuonna 2011 Lynch julkaisi sooloalbuminsa Crazy Clown Time:n. Täytyykin kirjoitella tarkempi arvostelu siitä myöhemmin. Viime vuonna ilmestyi miehen toinen levy The Big Dream. Molemmat levyt kannattaa kuunnella.

Lynch on tullut tunnetuksi taiteensa lisäksi aktiivisena transsendenttisen meditaation sanansaattajana. Hän on perustanut oman hyväntekeväisyyssäätiön, David Lynch Foundationin. Säätiö järjestää vuosittain mm. konsertteja. Esiintyjinä ja muutenkin säätiön toiminnassa mukana on ollut mm. seuraavia nimiä: Paul McCartney, Ringo Starr, Moby, Howard Stern ja Mike Love. Mistä transsendenttisessä meditaatiossa on kyse? En tiedä, mutta moni sitä tuntuu edelleenkin vuosikymmenien jälkeen ylistävän. Jos sinulta löytyy muutama tonni ylimääräistä, mene valtuutetun opettajan vetämälle kurssille ja kerro minulle mitä siellä tehdään.

Seitsemääkymppiä lähestyvä taiteilija näyttäisi paraikaa elävän luovaa huippuaan. Aika harvinaista, sanon minä. Ihmiset vaativat hänen palaavan vielä elokuvien pariin. Toiset vaativat paluuta Twin Peaksiin. En tiedä, minulle tärkeintä on se että heppu tekee sitä mitä lystää. Jos se on musiikkia, minähän kuuntelen, meinaan nuo kaksi viimeistä albumia on aikas sairaan hyviä. Lynch nyt joka tapauksessa on täysin korvaamaton persoona. Taiteeseen tulee jäämään suuri aukko hänen poistuessaan. Hei, unohdinpa mainita The Straight Storyn (1999). Lynchin paras elokuva, ja vielä kokoperheen sellainen! Lisäksi Angelo Badalamenti sävelsi elokuvaan aika hienot musat. Etsikää käsiinne jos ette ole jo katsoneet.

Muistutat tänään pientä Meksikolaista chihuahuaa

Gordon Cole, tuo Twin Peaksin kuulovikainen agentti, jota sattumoisin esittää itse herra Lynch, on aika hassu. Olisi siistiä nähdä tuo Twin Peaksin KAUAN odotettu kolmas tuotantokausi, jota ei ole edes olemassa. Lähestymme kovaa vauhtia tuota 25 vuoden rajapyykkiä. Sarjan tapahtumathan sijoittuvat (jos oikein muistan) vuoteen -89. Sarja ilmestyi 1990-91. Mestariteos Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva ilmestyi vuonna 1992. Kuten Laura Palmer pahamaineisessa Black Lodgessa Cooperille toteaa: "I'll see you again in 25 years". Nähdäänkö sittenkään?

Huhut sarjan uuden paluun ympärillä ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Twin Peaksin suureksi kasvanut uskollinen fanikunta vaatii päätöstä. Jos joku sitä ei tiedä, sarja päättyi isoon cliffhangeriin. Viimeinen jakso tehtiin kolmatta kautta ajatellen, kautta jota ei ikinä saatu, koska ABC-kanava veti töpselin irti. Fire Walk With Me-elokuva tehtiin sillä oletuksella, että elokuvia tehtäisiin useampi ja Fire Walk With Me olisi vasta sarjan ensimmäinen osa. No elokuvahan floppasi pahasti ja sai valtavan kritiikkivyöryn. Twin Peaks jäi historiaan. Fire Walk With Me:n parjaaminen on älytöntä. Kyseessä on ehkäpä Lynchin paras elokuva. Tyyliltään se on itse sarjaa synkempi ja toivottomampi. Huumori on todella pienieleistä. Elokuvan kruunaa alkupuoliskolla nähtävät agenttiroolit Chris Isaakilta, Kiefer Sutherlandilta ja David Bowielta. Sääli että yksi hienoimmista TV:n aikakauden tarinoista jäi kesken.

True Detective, 8-osainen HBO:n uusi sarja, jota Matthew McConaughey sekä Woody Harrelson tähdittävät, on nostanut Twin Peaksin jälleen pöydälle. True Detective on tämän hetken kuumin uusi sarja ja Twin Peaks-vaikutteet paistavat kilometrien päähän. Katsoin kaikki 8-osaa muutamassa päivässä. Pidin sarjasta todella paljon, erityisesti jaksoista 3,4,5 ja 7. Nelosjakson kuusiminuuttinen yksittäinen ns. tracking shot, ansaitsee kunniamaininnan yksistä hienoimmista otoista ikinä sekä television että elokuvan historiassa. Viimeinen jakso oli tyydyttävä. Pidän siitä että asioita jätetään auki, eikä kaikkea väännetä rautalangasta katsojalle. Olisin silti toivonut enemmän mytologian avausta. Käy sääliksi niitä jotka käyttivät satoja tunteja jaksojen uusintakatseluun ja vihjeiden etsimiseen, huomaten lopussa ettei näillä asioilla ollut loppupeleissä mitään väliä. Täsmälleen sama sattui tietysti aiemmin Lostin kanssa.

Tänä vuonna pitäisi jossain vaiheessa kauppoihin ilmestyä Twin Peaks Blu-ray-boksi. Tämän boksin on kerrottu sisältävän tosiaan koko sarja Full-HD:na sekä extramateriaaleja, kuten Fire Walk With Me:n kuuluisat poistetut kohtaukset, joita fanit ovat vaatineet nähtäväksi jo monta vuotta. David Lynch, Kyle Maclachlan (kirjoitinkohan oikein, no Dale Cooperin näyttelijä kuitenkin), Ray Wise sekä useat muut tahot ovat ilmaisseet halunsa palata Twin Peaksin maailmaan uudelleen. Jos Blu-ray boksi myy hyvin, uskon että olemme hyvin lähellä Twin Peaksin paluuta. Ehkä tällä kertaa vaikkapa True Detectiven tyyliin HBO:lla minisarjana.
Siihen asti rukoilkaamme.

Hipstereitä Tavastialla

Otsikko viittaa 13.9.2013 Tavastialla pidettyyn yhdysvaltalaisen synthpop-bändin, Au Revoir Simonen konserttiin. Minulla on jossakin arkistojen kätkössä kuviakin tuolta, harmi etten nyt tähän hätään niitä löydä. Löysin kyseisen bändin David Lynchin kautta. Olen huomannut että mistä ikinä hän pitääkään, pidän myös minä. Etenkin musiikin suhteen. David Lynch on tehnyt yhteistyötä Au Revoir Simonen kanssa mm. erilaisissa tapahtumissa David Lynch Foundationiin liittyen. Olen koukuttunut kyseisen orkesterin kolmanteen albumiin Still Night, Still Light, joka on vuodelta 2009. Viime vuonna he julkaisivat uuden levyn Move In Spectrums, joka on vahvasti 80-lukulaisvaikutteinen.

Palataan tuohon konsertti-iltaan. Lämmittelijäbändi oli ihan ok, en muista nimeä. Esitystä katsellessa huomasin itse pääesiintyjät yleisön joukossa katselemassa myöskin lämmittelijää. Yleisöä oli paikalla mukavasti, mutta sali ei ollut täynnä. Sääli sinänsä. Suurin osa väestä oli selkeää hipsterikandidaattia. Oli joukossa myös muutamia vanhempia kuulijoita, mutta suurin osa oli selkeästi lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä ikävuotta. Lopulta tuli aika itse pääorkesterille. Oli siistiä huomata heidän soittavan samanlaisella Micro Korgilla, jonka itsekin omistan. En tiedä oliko vika akustiikassa vai miksauksessa, joka tapauksessa vokaaleista oli vaikea saada selvää. Hennot äänet hävisivät lähes kokonaan musiikin alle.

Tunnelma sekä lavalla että salissa oli tosi hieno ja ennen kaikkea rento. Musiikki on tanssittavaa, mutta itse olen enemmän fiilistelyihmisiä. Koko paketti oli jotenkin taianomainen. Bändi soitti melko paljon uusia ennenkuulemattomia kappaleita. Somebody Who ja Crazy, molemmat uuden levyn kappaleita, toimivat kaikista parhaiten liveyleisön edessä. Soittivat he myös  tuon Still Night, Still Light albumin kolme ensimmäistä kappaletta, jotka ovat myös minun suosikkejani ja jonkintason "hittejä".

Illan kohokohtana oli omalta osaltani päästä keikan jälkeen ns. "myyntikojun" ensimmäiseksi asiakkaaksi. Yksi bändin kolmesta jäsenestä, Annie Hart, saapui myymään uutta levyä ja kyniä(!?). Uutta levyä ei oltu vielä virallisesti julkaistu, mutta bändillä oli mukana muutamia promokappaleita levystä, sekä vinyylinä että CD:nä. Sain olla onnekkaana ensimmäinen koko maailmassa joka osti tuon kyseisen levyn. Ja vielä nimmari päälle, very cool!

Arvostan tosi paljon heidän tyyliään hoitaa musakuvioita. Vaikka kiertävätkin maailmaa, he ovat todella helposti lähestyttäviä ja pitävät jokaista fania tärkeänä. Lisäksi he pitävät omaa facebook-sivuaan ja jopa vastailevat yksityisviesteihin! Moni suomalainen artisti saisi ottaa heistä mallia. Ja miksei ulkomainenkin.

Alla vielä jonkun kuvaama klippi kyseiseltä Tavastian keikalta, yksi uuden levyn tarttuvimmista kappaleista!