Okei, täytyy myöntää että odotin tätä levyä hieman pelonsekaisin tuntein. Edellinen Kelan albumi Anssi Kela (2013) oli vähän liiankin hyvä, joten ajatuksissa tietysti tiesin tulevani vertaamaan seuraavaa albumia suoraan siihen. Ja mainittakoot tuosta edellisestä albumista tässä arviossa vielä se, että sen kappaleet eivät ole vieläkään kuluneet puhki vaikka levy on pyörinyt mm. ajomatkoilla nyt pari vuotta melko tiuhaan tahtiin.
Nostalgiaa onnistuu pelottavasta nimestään huolimatta olemaan paljon muutakin kuin pelkkää nostalgiaa. Ensimmäinen single ja samalla levyn nimikkoraita on levyn keskinkertaisin kappale. Se muistuttaa musiikillisesti ehkä vähän liikaakin Levotonta tyttöä, muttei sanoituksiltaan yllä ihan kyseisen biisin tasolle. Kyseessä on silti ihan jees-raita. Albumin avaava Tanssilattialla on juuri niin rohkea ja yliampuva kuin pitääkin olla. Jos tuo biisi jättää kuulijan kylmäksi niin en suosittelisi kuuntelemaan levyltä mitään muutakaan. Hieno ja rohkea veto. Tällaista pop-musiikki on parhaimmillaan.
Levyn suurimman hittipotentiaalin omaava Viimeinen yö löytyy heti albumin kakkospaikalta. Sanoituksiltaan sekä musiikillisesti pelkkää timanttia oleva Fleetwood Mac-vaikutteinen kipale on hienosti rakennettu ytimekäs laulu, jota varmasti tullaan vielä pari kertaa radion kautta kuulemaan kuluvan vuoden aikana. Kolmas kappale, Tyhmä kuu, on hieno kuvaus pakkomielteisestä rakastumisesta. Synkkä yleismeininki tukee hienosti sanoja - vai menikö se toisinpäin... Piirrä minuun tie ei ole meikäläiselle vielä ehkä täysin auennut. Sen lyriikat ovat ERITTÄIN juustoiset enkä oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sävellykseltäänkin kyseessä on melkoisen tavallinen kappale. Lisäksi sieltä löytyy ne tosi kornit tom-rummut, jotka myös soivat tosi kovaa.
Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) seikkailee jossain mahtavuuden ja myötähäpeän rajamailla, jättäen kuitenkin päällimmäiseksi erittäin positiivisen kuuntelukokemuksen. Hieno biisi. Levyn lopettavat neljä raitaa ovat kaikki timanttia. Nahkaa ja luuta on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa kuultavaa falsettilauluineen ja bassoineen. Tähän biisiin tarvitaan joku tosi siisti musavideo! Huomaatko mitä sait aikaan on albumin tuoreimpia kappaleita, toisten (kuten nimikkoraidan) ollessa jo vähintään parin vuoden ikäisiä. Hienot, hauskat sanoitukset, jotka kulkevat hyvin lähellä hyvän maun ja juustoisuuden rajaa, mutta säilyvät paremmalla puolella. Päättäkää itse kumpi on se parempi puoli.
Teit musta viisaan-kipaleen nostaisin ehkäpä albumin kolmen parhaimman kappaleen joukkoon. Se on sekä instrumentaalisesti että lyriikoiltaan huomattavasti karsitumpi kuin monet muut levyn teokset ja erottuu siksi edukseen muuten melkoisen täyteläiseltä levyltä. Kuolleen miehen kitara on eeppisyydessään jotain todella hienoa. Pidän Kelan tyylistä aloittaa lyriikat pienestä tapahtumasta keikkapaikalla ja viedä tarina lopuksi jopa avaruuteen. Tämä tulee toimimaan livenä erittäin mallikkaasti.
Onko Nostalgiaa sitten parempi levy kuin Anssi Kela (2013)? Tällä hetkellä vastaisin kyllä. Sovitukset ovat vieläkin loppuunhiotumpia, levy on vauhdikkaampi ja albumin flow toimii ehkäpä ihan pikkuisen Anssi Kelaa paremmin. Olen erittäin ylpeä siitä, että meiltä täältä Suomesta löytyy näin hieno artisti. Ei kukaan muu tee tällaista kamaa, ei yhtään missään.
ISO peukalo.
Beach Boys reunion-albumin That's Why God Made the Radion jälkeen bändi lähti mittavalle maailmankiertueelle. Levy sekä kiertue olivat molemmat menestyksiä, mutta vuosi 2012 päättyi kuitenkin Wilsonin, David Marksin ja Al Jardinen kannalta ikävästi. Mike Love päätti jatkaa kiertämistä yksikseen, vaikka edellämainitut olisivat halunneet tehdä uuden levyn ja jatkaa kiertuetta. Brian Wilson ei kuitenkaan jäänyt itkemään rannalle, vaan kirjoitti ja äänitti kahden vuoden aikana kasan toisiaan hienompia uusia lauluja, joista 16 löytyy tältä äskettäin julkaistulta No Pier Pressure Deluxe-versiolta. Mukana on myös uusi versio Love & Mercysta sekä 1975 vuoden pianosooloversio vuoden -65 Today! albumin laulusta In the Back of My Mind. Kaiken tämän lisäksi levyllä on mukana Wilsonin lisäksi vierailemassa Al Jardine, David Marks sekä Blondie Chaplin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että levyllä on yhteensä neljä originaalia Beach Boys-jäsentä.
Albumilta löytyy myös läjä muitakin vierailijoita. Albumin kakkosraidalla Runaway Dancer laulaa Capital Cities-yhtyeen Sebu Simonian. Nelosraidalta, bossanova-vaikutteiselta kevyeltä kappaleelta On the Island löytyy She & Him. Half Moon Bayssa soittaa puhallinputkia Mark Isham. Kuka lie ikinä sitten onkaan. Our Special Love-nimisellä "90-luvun poikabändipastillilla" laulaa Brianin kanssa Peter Hollens. Guess You Had to Be There on country-sävytteinen pop-kipale, jonka säkeistöjä laulaa Kacey Musgraves. Kirsikkana kakun päällä on levyn toiseksi viimeinen raita, Saturday Night, jolla taitojaan pääsee esittelemään Nate Ruess. Kaiken kaikkiaan voisi tästä listasta päätellä kyseessä olevan melkoinen sekasotku, erilaisilla vierailijoilla kuulijoita houkutteleva piikkisiili. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jokainen vierailija istuu lauluunsa kutakuinkin täydellisesti. Vierailijoita ei ole valittu ensisijaisesti myynnin edistäminen mielessä, vaan Wilson on itse ollut vastuussa heidän valitsemisesta. Ihan kuin silloin 60-luvullakin.
Deluxe version heikoimmat raidat ovat Somewhere Quiet (joka on uusintaversio 60-luvun Beach Boys äänitteestä Summer Means New Love) sekä What Ever Happened, jolla Jardine ja Marks vierailevat. Nämäkään eivät kuitenkaan ole huonoja kappaleita, pidettäköön se mielessä. Albumin kohokohtia ovat technodance-sävytteinen Runaway Dancer, I'm Feeling Sad (joka voisi olla kappale suoraan Beach Boys Friends-hippialbumilta vuodelta 1968) sekä Saturday Night, jolla on järjetön määrä hittipotentiaalia. Sail Away, kappale jolla Blondie vierailee, lainailee musikaalisesti hieman Sloop John B:tä sekä Sail On, Sailoria, mikä on sinällään aivan turhaa ja harhaanjohtavaa, sillä biisi itsessäänkin on aivan mahtava, eikä tarvitsisi turhaa värittelyä. One Kind of Love oli kirjoitettu tulevaan Love & Mercy-elokuvaan, siis juuri siihen joka kertoo Wilsonin elämästä 60- sekä 80-luvuilla. Levyn lopettava Last Song on erittäin monitulkinnallinen ja kaikinpuolin koskettava kappale jonkin päättymisestä ja irtipäästämisestä. Toivotaan kuitenkin että kyseessä ei kirjaimellisesti ole artistin viimeinen laulu.
Mitä muuta tästä hienosta albumista voisi sanoa? Brian kuulostaa näissä lauluissa paremmalta kuin miltä on moneen kymmeneen vuoteen kuulostanut. Lauluissa, niiden melodioissa ja sanoissa välittyy uskomaton määrä iloa, rakkautta ja pinnan alla piinaavaa tuskaa, ikävää ja pelkoa. Kyseessä on tasalaatuisin ja laadukkain Beach Boys/Brian Wilson albumi sitten vuoden 1977 Love You:n. Tuotannollisesti No Pier Pressure muistuttaa kuitenkin harmillisesti aivan liikaa Joe Thomasin vuonna 1998 tuottamaa Imagination-albumia kliinisine ja kylmine soundeineen. Tämä ei kuitenkaan pilaa kuuntelunautintoa saati vie itse laulujen hohtoa minnekään. No Pier Pressure on hieno pop-albumi.
Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.
Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.
Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.
Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.
Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.
I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.
Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.
Sen lisäksi että tänään huomasin blogistani kadonneen huumorin aivan tyystin, huomasin myös että minä kirjoitan aiheista jotka eivät kiinnosta kiviäkään. Kulturellin blogin kuuluisa kai olla myös ajankohtainen saadakseen seuraajia. Minä olen jämähtänyt jonnekin sinne 80-luvulle. Sivistykäämme siis ja googlataan mikä musiikin saralla on juuri nyt suosituinta. Hakusanaksi "musiikki suosittu". Vanhoja radioiden soittolistoja, ei, lisää soittolistoja, ei, AVICII, mikäs se tämä on? "Maailman suosituin elektronisen musiikin artisti AVICII Summer Sound Festivalille!" seisoo NRJ:n uutisen otsikossa. Elektronista musiikkia, jes, tästähän minä diggaan. Kaverilla on muka jotain hittejäkin. Jaahas, kuunnellaanpa hemmon levy Spotifystä.
Levyn avaa yli seitsemänminuuttinen Wake Me Up. Pitkästyn kappaleeseen parin minuutin jälkeen. Nappaan vieressäni lojuvan kitaran ja alan rämpyttää G-sointua ja D:tä. Oikeastaan muuta en sitten osaakaan. Mitä hittoa, tämä rämpytyksenihän soi yksi yhteen biisin kanssa. Ei ihmekään, tarkistan ja Wake Me Upissa käytetään paria hassua sointua. Laulu jonka minäkin, täysin soittotaidoton pelle, osaisin säveltää. Hassuintahan tässä on se että Wake Me Up on näköjään aika iso hitti. Selvä...
You Make Me on aivan järkyttävän huono ysärityylinen autotunejumputus. Hey Brotherin olen jopa kuullutkin. Kappaleessa on sentään edes jonkinlainen melodia. Halpa teknotuotanto kuitenkin pilaa pohjalla olevan (keskinkertaisen) biisin. Seuraava, kiitos. Addicted To You lähtee käyntiin ihan kivalla kasarihenkisellä rumpukoneella. Toimii. Minuutin kohdalla jotain kuitenkin tapahtuu. Siisti rumpu katoaa ja tilalle tulee tylsä pianopimputus ja rasittava naisääni. Ei toimikaan. Seuraava, kiitos. Dear Boy alkaa (yllätys, yllätys) yksinkertaisella bassobeatilla. Sitten iskee se autotuneääni. Kiitos, riittää. Seuraava potilas. Liar Liar, paskaa heti ensisekunnista lähtien. Seuraava, kiitos.
Shame On Me. Jaahas, ärsyttävä naisääni palaa jälleen. Seuraava, kiitos. Lay Me Downissa laulaa se järkyttävä wannabe-Mercury Adam Lambert. Ei, ei, ei. Ei näin. Levyn lopettaa kappale nimeltään Hope There's Someone. Mitäpä tuosta muuta sanoisi kuin että tylsää. Ja tämä albumi on myynyt miljoonia? Mitä vittua? Summer Sound Festival on yksi maailman järkyttävimmistä tapahtumista. Listaan sen samaan sarjaan Stalinin tai Hitlerin hirmutekojen kanssa. Avicii (mikä ihme se on) näyttää homoseksuaaliselta ruotsalaiselta. No, eipä tämä mikään kauneuskilpailu ole. Ihmettelen vain miksi Ruotsista puskee vuodesta toiseen tällaista roskaa.
Arvosteluni taisi nyt mennä vähän reisille. Jos luet kirjoitukseni tänne saakka, olet luultavasti joko vihasta punaisena huutamassa Avicii on paras, turpa kiinni idiootti!, tai sitten naurat höpötyksilleni. Oli kyseessä kumpi reaktio tahansa, Avicii on huonoa musiikkia. Korviini sattuu jokaisella kerralla kun elektronisesta musiikista puhuttaessa mainitaan ensimmäisenä Aviciin kaltaisia "artisteja". Jean Michel Jarre on edelleenkin se kuningas, piste.
Very cool kansi! Levyn koko sisälehtisen taide on todella upean näköistä.
Aukio on bändilevy. Se on äänitetty perinteiseen, mutta Kelalle epätyypilliseen tyyliin studiolla yhtyeen kanssa. Toisaalta kyseessä on hieno juttu, toisaalta ei. Bändi soittaa hienosti ja on kiva kuunnella Kelan orkesterin soittajien työpanosta näin studiolevylläkin. En silti voi välttää ajatusta siitä millainen ja kuinka paljon omaperäisempi levyn äänimaailma olisi jos se olisi uskallettu tuottaa rohkeammin, vaikkapa syntikoiden kanssa. No jossittelut sikseen. Aukio on monella tapaa Kelan mestariteos, etenkin tarinankertojan roolista tarkasteltuna. On todella harmillista että levy jäi flopiksi.
Levyn avaava Huuto on siisti kipale. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista joka sisältää suoraa huumoria. Tekstiltään kappale on rautaa: "Otin rintaan tatuoinnin: Aake Kallialan pään / Se ei naurata enää". Uni-nimisessä laulussa päästään päähenkilön, kaivosmiehen, unen sisälle. Mutta kuten levyn lopussa kuulemme, kyseessä ei olekaan ihan tavallinen uni. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sisältää monta kerronnallista koukkua ja jujua jotka avautuu vasta levyn kolmen viimeisen kappaleen aikana. Kutsuisinkin Aukiota mieluummin elokuvaksi. Vaikkei se elävää kuvaa olekaan. Aika nerokasta luoda elokuva ilman kuvaa, eikö?
Kaivos on levyn tylsin kappale. Järjetön veto levy-yhtiöltä valita tuo biisi kakkossingleksi. Veikkaanpa että tuo (ja kehno markkinointi muutenkin) oli suurin syy levyn floppaamiseen. Kakkossinglenä olisi kuulunut ehdottomasti olla jopa ahdistava Romahdus. Albin Stenman on jo nimensä puolesta legenda. Vaikkakin uskonnolliset rivit: "Musta savupatsas nousi maasta taivaaseen / Kuin paholaisen sormi herjaamassa Jumalaa", heiluvat jossain karmean ja menettelevän rajamailla.
Erityisesti ylistäisin kuitenkin levyn kolmea viimeistä kappaletta. Ihme-Paluu-Aukio muodostavat trilogian joka on kokonaisuudessaan parasta mitä Kela on koskaan kirjoittanut. Paluun ollessa se kolmikon kovin. Kyseessä on musiikiltaan erittäin pirteä kappale, mutta surumieliset sanat ovat ihan omaa luokkaansa. Noita biisejä ei vaan voi ylistää liikaa. Harmi ettei niitä ole bändin kanssa ikinä(?) soitettu livenä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten.
Aukio ilmestyi väärään aikaan. Se ei uponnut kriitikoihin eikä yleisölle. Väitän että se kuitenkin kaukaisessa tulevaisuudessa tulee vielä saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Aukiolta on todella vaikea irrottaa kappaleita, levy pitää kuunnella kokonaisena ja kunnolla keskittyen. Ei autossa samalla pölisten vieressä istuvan kanssa, eikä imuroidessa tai ruokaa laittaessa. Ai niin, albumin paras kappale Paluun jälkeen on tietysti Aukion ainut hitti, Aamu. Nämä kaksi kappaletta ovatkin käytännössä saman jatkumon osat 1 ja 2. Aamu on vain yksinkertaisesti täydellinen laulu, piste. Sen hienojen sanojen monimerkityksellisyyden ymmärtää vasta koko albumin kuultua.
Aukio löytyy Spotifystä, fyysisenä kopiona sitä alkaa olla jo hieman hankalampi tavoittaa. Huuto.net taitaa olla se varmin paikka CD:n löytämiseksi. Itse löysin Aukioni Helsingin Stockmannin musaosastolta vuosi sitten. Kyseessä oli ainakin silloin viimeinen kappale.
Sanottakoon nyt vielä se että jos et pidä Aamusta, et pidä muustakaan levyllä olevasta materiaalista.
Anteeksi, minä olen sittenkin näin epätoivoinen. Wiskarin debyyttialbumi ei iskenyt. Ei sitten ollenkaan. Itsensä kidutus-metodia käyttäen laitoin seuraajan soimaan. Ilmeisesti Vexi Salmi avaa levyn "Arttu Wiskari yhtyeineen!" kuulutuksella. Naamapalmu. Taas. Onko Tappavan hiljainen rivarinpätkä täsmälleen sama levy kuin Arttu Wiskari (2011), vain eri nimellä? Kyllä on. Anteeksi Arttu, mutta en pystynyt kuuntelemaan tätä Tappavan puuduttavaa "musiikkia" kuin neljän ensimmäisen kappaleen verran. Ei tällaista roskaa pysty kuuntelemaan ilmaiseksi.
Nolotus ja myötähäpeän tunne iskee jo kansikuvaa tuijottaessa.
Muistan puolusteelleeni Tuntematonta potilasta sen soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostikin ihan ok:lta, myönnän että minuun upposi nuo junttiviittaukset. Kappale kuitenkin huononi jokaisella kuuntelukerralla. Nyt tekee pahaa kuunnella edes Wiskarin narisevaa ääntä. Sanat naurattavat. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Ehkä itse albumilla onkin huomattavasti parempi meno, ikinä ei saisi pelkän radiohitin perusteella tuomita koko artistia.
Levyn avaa Loirin kuulutus: "Arttu Wiskari bändeineen!", tai jotain sellaista. Tähän sopisi se kuuluisa naamapalmu-hymiö. Myötähäpeä pomppaa vitostasolta levelille kymmenen. Ja se on se korkein taso! Eikä itse musiikki ole edes vielä alkanut! Waikka Wiskari muuta väittääkin, on levy alusta loppuun laskelmoitu suomalaiselle junttikansalle. Jokaisessa biisissä on kymmeniä junttikulttuurin viittauksia. Jokaisessa kappaleessa pelataan varman päälle. Levy on rytmitetty varman päälle: ne hitit Mökkitie ja Tuntematon potilas löytyvät heti levyn alusta ja vieläpä peräkkäin.
Tämä video on NEROKAS.
Arttu Wiskari vaikuttaa kyllä tyyppinä todella mukavalta ja järkevältä, musiikin teko ei vaan häneltä luonnistu. Arvostan myös miehen rohkeutta lähteä hänen musiikkiaan pilkkaavaan Paparazzit-ohjelmaan mukaan silloin pari vuotta sitten. Arttu Wiskari on mielenkiintoinen tekele siinä mielessä, että aina kun luulet ettei rimaa voi enää alittaa, alitetaan se tuplasti seuraavalla kappaleella.
"
Silloin pakarat lauloi jätkien
kun mummo pitsalla hakkasi sättien,
ja huusi kovaan ääneen:
Pojat pitäkää Jumala mielessä,
ja oppikaa isienne virheistä,
niin tyttöjen kanssa pysyy housut jalassa.
Vuonna 2003, tuolloin 19-vuotias artisti, kommentoi kyseisenä vuonna ilmestynyttä Anssi Kelan toista soololevyä, Suuria kuvioita seuraavin kommentein. - Mun mielestä Kenssi Ala on kyllä ihan paska. Biiseissä ei mitään svengiä ja sanotukset on ihan paskoja.
Wirttu Arskari, näytä minulle Mökkitien svengi tai osoita Rautakauppiaan nerokkaat lyriikat. Ai niin, eihän niitä ole. Taitaa Arskari olla vain kateellinen kun ei itse lauluja osaa kirjoittaa. Tekisi mieli ihan piruuttani kuunnella miehen kakkoslevy Tappavan hiljainen rivarinpätkä. Toisaalta, en ihan niin epätoivoinen vielä ole.
Kyseessä on Beach Boys-solistin julkaisematon sooloalbumi. Mieheltähän on virallisesti julkaistu vain yksi sooloalbumi, Looking Back With Love (1981). Tuon levyn kaameat kappaleet on kirjoittanut aivan muut henkilöt kuin Love itse. Vaikkei Mike Love olekaan mikään Wilson, on hän parhaimmillaan loistava laulunkirjoittaja. Mike Love Not War on itseasiassa aivan mahtava albumi. Koska levyä ei virallisesti ole julkaistu pystyy sen 14 raidasta jokainen väsäämään vieläpä itselleen mieluisen soittolistan. Minun listani on seuraavanlainen:
1. Unleash The Love
2. Cool Head, Warm Heart
3. Anything For You
4. Pisces Brothers
5. 10,000 Years Ago
6. Daybreak Over The Ocean
7. Too Cruel (feat. Christian Love)
8. I Don't Wanna Know (feat. Christian Love)
9. Love Foundation
Kyseessä on loistava kesälevy, eikä albumia kuunnellessa tule miettineeksikään että musiikin takana on tosiaan lähes seitsemänkymppinen lippiksellä kaljuaan peittävä parhaat päivänsä elänyt äijä. Omat suosikkini levyltä ovat yltä löytyvät Anything For You ja Pisces Brothers. Mainittakoon että jälkimmäinen kipale julkaistiin ihan virallisestikin tänä keväänä netissä ja Mike Love esittää sitä paraikaa Beach Boysinsa kanssa myös livenä. Laulu on omistettu edesmenneelle George Harrisonille. Lisäksi Daybreak Over The Ocean julkaistiin vuoden 2012 That's Why God Made The Radiolla, viimeisellä Beach Boys-levyllä.
Olisi hienoa nähdä Mike Love Not War:in saavan oikean julkaisunkin jokin kaunis päivä. Kyseessä ei ole mikään Sibeliuksen kadonnut sinfonia, vaan laadukas hyvälle mielelle saava helposti lähestyttävä pop-albumi. Suosittelen!
Kesä lähestyy. On siis aika arvostella kesämusiikin kansainvälinen Opus Magnum. Kyseessä on tietysti Beach Boys-yhtyeen kuudes studioalbumi All Summer Long. Tämä albumi on vaan aika epeli, tänä kesänä 50-vuotta täyttävä levy joka jaksaa vieläkin yllättää ja koskettaa. Hyvä musiikki ei vanhene. Levy sisältää mm. hitit I Get Around, All Summer Long, Little Honda ja Wendy. I Get Around ja Little Honda ovat parhaat bändin "autobiiseistä". Pitää myös muistaa että All Summer Long lopettaa Beach Boysin fun in the sun-vaiheen. Tämän teoksen jälkeen aihepiiri oli jo aikalailla lypsetty loppuun.
GO!
Hushabye on levyn ainoa cover. Kyseessä on kuitenkin yksi bändin uran parhaista cover-vedoista, joten sen moittiminen on täysin aiheetonta. Levyllä on myöskin yksi instrumentaali, Carl's Big Chance. Vielä -63, Surfin U.S.A:n aikoihin bändi luotti instrumentaaleihin niin paljon että kyseisen albumin kappaleista melkein puolet ovat instrumentaalisia. All Summer Longin biisit ovat olleet erittäin mallikkaasti edustettuina myös elokuvissa. Mm. George Lucasin American Graffitin lopputeksteissä soi levyn nimikkoraita. Girls On the Beach-niminen elokuvakin on olemassa. Beach Boys jopa esiintyy kyseisessä pätkässä.
Do You Remember? on levyn heikoin kappale, lähinnä sanojensa takia. Toinen kappale jossa korviin särähtävät sanat ovat pilata kuuntelukokemuksen on Girls On the Beach. Muuten kyseessä on kyllä loistava sävellys. Mutta ne sanat...
"The girls on the beach
On the beach you'll find them there
In the sun and salty air
The girls on the beach
Are all within reach
If you know what to do
How we love to lie around
Girls with tans of golden brown
The girls on the beach
Are all within reach
And one waits there for you
(Girls on the beach)"
Girls On the Beachin pelastaa Dennis Wilsonin laulamat rivit: "The sun in her hair
The warmth of the air / On a summer day". Drive-In on hauska, nimensä mukaisesti Drive-in teatterista kertova kappale. "A big buttered popcorn and an extra large coke /
A few chili dogs and man I'm goin' broke!"
Levyn viimeinen biisi on loistava Don't Back Down. Loppuun on myöskin heitetty lyhyt pariminuuttinen täytepölinäpätkä Our Favorite Recording Sessions. Hauskaa kamaa. All Summer Long on hauska levy. Se saa kevyesti hymyilemään olematta kuitenkaan millään lailla parodiaa tai minkäänlaista huumorimusiikkia. Se saa hyvälle mielelle. Lisäksi sävellysten nerokkuus ja lauluosuuksien sovitukset ihmetyttävät jopa tällaista maallikkoa. I Get Around on yksi siisteimmistä kappaleista ja sävellyksistä ikinä. Se koostuu todella erikoisista muutamien sekuntien mittaisista, periaatteessa irrallisista pätkistä, kuten kitaraluritteluista ja vokaaliosuuksista. Nämä osuudet kuitenkin jotenkin todella kummallisesti sopivat toisiinsa kuin palapelin palaset, eikä kappaletta kuunnellessa edes tajua kuuntelevansa oikeasti hyvin monimutkaista tekelettä. Amazing!
I'm a real cool head... I'm makin' real good bread...
Kahdeksas studioalbumi, vaikka levytysuraa on takana vasta 3 vuotta. Aikamoinen tahti. Siitä huolimatta yksikään kiireessä julkaistu albumi ei ole huono ja joukossa on jopa loistavia levyjä, kuten -63 Surfer Girl. Today! on silti ehdoton huippu, ainakin ennen seuraavan vuoden Pet Soundsia (1966). Today:lla soi ns. post-surfrock kitara. Kappaleet ja koko levykin muistuttaa Pet Soundsia todella paljon, erot tulevat siinä että suuren orkesterin sijaan Today:lla soittaa huomattavasti pienempi bändi ja pop-musiikin perusinstrumentit kitara, basso ja rummut ovat huomattavasti suuremmassa roolissa kuin seuraajallaan. Tosin näiden kahden välillä bändi ehti julkaista vielä kolmannenkin levyn, Summer Days (And Summer Nights!!) (1965). Tuo kyseinen levy sisältää mm. hitit California Girls ja Help Me, Rhonda, mutta on albumina melko kehno eikä pärjää Today:lle, saatika Pet Soundsille.
Today:n ensimmäinen puoli on täynnä nopeita, tanssittavia kappaleita. Toinen puolisko sisältää pelkkiä balladeja. Teemallisesti levy käsittelee rakkautta, etenkin nuoren pojan näkökulmasta. Kappaleet on rytmitetty levylle niin että paketista muodostuu yhtenäinen konsepti. Levyn aloittaa sekä lopettaa Dennis Wilsonin laulamat kappaleet. Albumilla on kaksi coveria, Do You Wanna Dance? ja I'm So Young. Loput kappaleista on Brian Wilsonin säveltämiä, sanoituksista vastaavat pääosin Brian sekä Mike Love. Levyltä ei löydy yhtäkään heikkoa kappaletta. Hienoimmat vedot ovat Dance, Dance, Dance, MAHTAVA Please Let Me Wonder, Kiss Me Baby, She Knows Me Too Well ja levyn lopettava In the Back of My Mind.
Brianin falsettiääni on ehkäpä vahvimmillaan tällä levyllä. Toki hän veti hienoja suorituksia vielä 70-luvun loppupuoliskollakin, mutta Today! on se magnum opus. Huijasin tuossa ylempänä hieman, Today! loppuu oikeasti pariminuuttiseen lavastettuun pulinaraitaan, jossa bändin jäsenet syövät hampurilaisaterioita jossain levytyssession välissä. Kyseessä on puhdas huumoritäyte: "Dick Rising from Capitol records, he's one of the greatest guys I've ever met!"
Today! kuuluu ehdottomasti jokaisen hyvää musiikkia arvostavan kuuntelijan levyhyllyyn. Kyseessä on albumi joka on ehkä Pet Soundsiakin parempi. Ja pituutta muuten löytyy ainoastaan 28 minuuttia! Tämä on hyvä seikka, sillä eihän nykypäivän puolitoistatuntisia albumeita kukaan jaksa kuunnellakaan.
Haluatko kokea puolituntisen elämyksen täynnä yllätyksiä, nousuja ja laskuja? Haluatko rauhoittua pitkän päivän jälkeen? Jos vastasit molempiin kysymyksiin kieltävästi, älä kuuntele Sunfloweria. Levy on bändin ensimmäinen julkaisu uudella levy-yhtiöllä. Suuri osa albumista äänitettiin Brian Wilsonin kotistudiossa, siinä samassa missä myös Charles Manson äänitti kuopattua esikoislevyään. Sunflowerilla on todella raikas ja kevyt soundimaailma, mutta levyllä on paljon muutakin kuin pelkkiä balladeja.
Sunflower lähtee käyntiin kahdella kovalla rock-kipaleella. Ensimmäinen, Slip On Through on Dennis Wilsonin kirjoittama. Kakkosbiisi This Whole World on taas Brian Wilsonin kyhäämä ja yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista pop-kappaleista. Laululla on pituutta alle kaksi minuuttia, mutta siitä huolimatta se musiikillisesti saavuttaa saman mihin moni yli 10-minuuttinen biisikään ei kykene. Nuotti vaihtuu lähes jokaisen lauletun sanan kohdalla. Kolmas kappale on lähes eeppinen Add Some Music to Your Day, jossa jokainen yhtyeen jäsen saa vuorotellen laulaa omat rivinsä.
Got to Know the Woman edustaa Dennis Wilsonin tylsempää puolta. Kyseessä on nopea mutta hieman junnaava bluesrock-tyyppinen laulu. Keskelle albumia on sujautettu kaksi Bruce Johnstonin kirjoittamaa balladia. Ensimmäinen näistä, Deirdre, on heikompi. Johnstonin laulujen väliin on sujautettu kolmas Dennis Wilsonin kappale, It's About Time. Laulun vetää tyylikkäästi Carl Wilson ja kyseessä on yksi yhtyeen siisteimmistä rock-kappaleista. Johnstonin toinen, Tears in the Morning julkaistiin myös singlenä ja oli jopa jossain päin maailmaa pieni hitti, vaikka itse levy totaalisesti floppasikin.
All I Wanna Do aloittaa levystä sen osuuden jonka aikana kannattaa asettua aloilleen ja sulkea silmänsä. All I Wanna Do:ta ei pidä kuitenkaan sekoittaa edellisen 20/20 (1969) -albumin All I Want to Do -kappaleeseen. Vaikka molemmat biisit tarjoilevatkin Mike Loven vokaaleja sieltä paremmasta päästä, on toinen balladi ja toinen jotain ihan muuta. All I Wanna Do on siellä God Only Knowsin kanssa kaikkien aikojen hienoimpien pop-laulujen listalla. Kyseessä on siis järkyttävän aliarvostettu ja unohdettu helmi.
Forever on Dennis Wilsonin ehkäpä tunnetuin kappale. Erityisesti laulusta kannattaa mainita taustavokaalit ja Brian Wilsonin hieno falsettiääni. Sunflower on muutenkin viimeinen levy jolla tuota Brianin "vanhaa" ääntä kuullaan viimeisen kerran lähes koko levyn mitalla. Our Sweet Love edustaa samaa linjaa All I Wanna Do:n kanssa. At My Window vie taas levyn suunnan hyvin psykedeelisille vesille:
Birds fly up
And down spinnin' round
Flyin' all around
From my window
A little brown sparraw came
Flutterin' down
Le moineau est venu
Se poser ma fenjtre
He came to my window
And as I watched him
I found myself reelin' and turnin' around
And the faster I ran
I ran out of breath and I fell to the ground
(Poof)
He came to my window
He came to my window
He came to my window
From their eyes
The people must look like miniature toys
Fly away
Fly away
Fly away
Cool, Cool Water on peräisin Smile-sessioista vuodelta -67. Keskeneräinen ja julkaisematon kappale kuitenkin äänitettiin uudelleen Sunflowerille. Kyseessä on viisiminuuttinen matka, nimensä mukaan, erittäin viileän veden maailmaan. Jos Cool, Cool Water ei ihmistä rentouta, ei sitten mikään.
Aikanaan Sunflower ei myynyt ollenkaan, eikä sitä muutenkaan järin arvostettu. Tämän vuoden elokuussa se täyttää 44-vuotta ja on saavuttanut erittäin vakaan kulttimaineen. 2003 Rolling Stone listasi Sunflowerin sijalle 380, top-500 kaikkien aikojen parasta albumia listalleen. Maailmalla liikkuu väärinkäsitys että Beach Boysin levyillä ei soittaisi itse Beach Boys, vaan pelkät palkatut muusikot. Tämä väite on hölynpölyä. Beach Boys soittaa itse suurimmalla osalla levyistään ja biiseistään, eikä pidä unohtaa että oikeastaan kaikki bändin jäsenet Mike Lovea lukuunottamatta olivat/ovat multi-instrumentalisteja. Toki mm. Pet Sounds (1966) on äänitetty lähes kokonaan pelkillä sessiomuusikoilla, mutta ei parane unohtaa että se oli tuona aikana kaikista yleisin tapa tehdä levyjä.
Elvis Presleyn ensimmäinen albumi armeijavuosien jälkeen. Tyyliltään levy on aika kaukana Elviksen 50-luvun rock n' rollista, se muistuttaa enemmän doo-woppia ja jotakin mitä Suomessa iskelmäksi kutsutaan. Levyllä ei myöskään ole mitään valtavia hittejä, mikä itseasiassa on hyvä juttu. Ne nyt on muutenkin niin loppuun soitettu. Elviksellä oli kyllä hieno ääni ja olihan hän karismaattinen esiintyjä. Miehen musiikkikin on hyvää. Säveltäjän taitojahan hänellä ei ollut ja siksi pidän häntä yliarvostettuna muusikkona. Elvis osasi soittaa komppikitaraa ja laulaa. Hän oli aikansa Justin Bieber, vaikkakin sata kertaa parempi, mutta silti. Sori.
Fever on huono kappale, vaikkakin Elviksen coveri on parempi kuin alkuperäinen taikka muut kuulemani versiot. Muita huonoja biisejä ei tältä levyltä löydy. Tuotanto on todella puhdasta ja musiikki kuulostaa paikoitellen aivan siltä kuin se olisi tänään äänitetty. Kuuntelin levyn uudemman deluxe-editionin minkälie, kuitenkin levyn lopussa on bonuskappaleita. Erityisesti Fame and Fortune jäi hienona lauluna mieleen. Are You Lonesome Tonight on toinen hieno veto.
Tutustumisen arvoinen levy Elvis on selkä! on, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän Elviksen rokkaavammasta tyylistä ja toisaalta rehellisistä rakkauslauluista (niistä hiteistä). Tämä levy muutenkin vaatii useamman kuuntelun, kappaleet on sen verran samanlaisia etteivät ne oikein ensikuuntelulla erotu toisistaan hyvässä taikka pahassa.
Hohhoijaa, tulipa tästä nyt huono ja turha arvio, antakaa anteeksi. Ehkä se kertoo itse levystäkin sitten jotain.
Kelan kolmas albumi on edeltäjäänsä tasapainoisempi kokonaisuus. Levyn nimi antaa jo melko selvän kuvan pääteemasta, eli suurin osa kappaleista käsittelee rakkausteemaa, toki monista erilaisista näkökulmista. Levyn ainoa paikkansa keikkalistoilla pitänyt hitti on Jennifer Aniston. Karhusaari soi kyllä aikanaan radiossa, mutta on sittemmin unohtunut jonnekin. Anssihan on tunnettu kuvailevasta sanoitustyylistään, jokainen laulu on kuin elokuva. Tällä albumilla mies vetää tuon kykynsä aivan tappiinsa ja saavuttaakin jonkinasteisen huipun kappale-tason tarinankerronnassa. Seuraava albumi Aukio (2009) olikin jo koko levyn pituuteen mitoitettu yksittäinen kertomus ja Anssi Kela (2013) askel kohti jotain aivan uutta.
Levyn avaavalla Joella ei ole nimestään huolimatta oikeastaan mitään samaa Springsteenin Riverin kanssa. Intro muistuttaa jonkin verran Dennis Wilsonin River Songia, mutta tuo on luultavasti täysin sattumaa. Jokatapauksessa Joki ja sen perään kuultava Jennifer Aniston toimivat todella hienona avauksena tälle muuten melko rauhalliselle levylle. Rock-unelma ja Kaveria ei jätetä ovat noiden kahden kappaleen lisäksi levyn ainoat rock-vedot. Rock-unelma on kuin laulettu elokuvan käsikirjoitus:
Tikkanurkkauksesta voimasointu kajahtaa
Johnny spiikkaa: ”Kiiminki, oottekste valmiit rokkaamaan?”
Kuulijoista toinen on kaunis Aino, hän näkee Jayn
Jay hymyilee
Ja Ainon sukat pyörii
Kaveria ei jätetä taas lainaa mielenkiintoisella tavalla Mikan faijan BMW:tä. Onkohan kyseessä pelkkä vitsi vai onko tuolla lainauksella joku merkityskin, se jää epäselväksi. Huoneessa on kornista kertosäkeistöstään huolimatta yksi levyn monista huippuhetkistä ja sitä seuraava Karhusaari toimii kappaleelle jonkinlaisena kakkososana. Toimii!
Rakkaus on murhaa, levyn nimikkoraita, on nimensä mukaisesti aika masentavan oloinen biisi. Hienot yksityiskohtaiset sanat tekevät kappaleesta helposti samaistuttavan. Siis jos olet kävellyt keväällä Bulevardia tai katsellut näyteikkunaa roskapussi kädessäsi. Älä mene pois on levyn kaunein kappale, vaikkakin Pekka Kuusiston viulu on lähellä pilata homman heti alkuunsa. Älä mene pois toimii kaikista parhaiten akustisesti pelkän pianon taikka kitaran kanssa. Alla oleva veto on taltioiduista paras.
Hakaniemen harmaa mies on puhdasta parhautta. Kappale sijoittuu juhannuksen jälkeiseen aamuun, hiljaiselle Hakaniemen torille. Anssi tuntuu taitavan nämä kummituskappaleet hienosti, antaa tulla lisää vaan. Kuitenkin kappaleen viimeisestä säkeistöstä löytyy se hienoin käänne: "Hissillä toiseen kerrokseen / Käytävän päästä löydän huoneen / Siellä minuun takertuu / Maailman pienimmät sormet". Levyn lopettava Insomnia on kuvaus myrsky-yöstä. Siis pintapuolisesti. Musiikillisesti kyseessä on todella mielikuvituksellinen kappale, vaikka yksinkertainen onkin. Akustisen kitaran näppäily luo hienon tunnelmanjakertosäkeistö on yksinkertaisuudessaan yksi miehen parhaista:
"Mietin sua
Mietin mua
Ja tietä jolla kuljetaan
Matka on
Vielä loputon
Moni loppu onneton
Vierelläni unta näät
Tiedän että selvitään
Sillä meidät
Tehty on kestämään"
Karhusaari ja Insomnia ovat levyn parhaat kappaleet, mutta joukosta ei silti löydy yhtäkään kehnoa taikka keskinkertaista biisiä. Jokainen laulu toimii. Rakkaus on murhaa on tutustumisen arvoinen teos, ellet sitten satu olemaan tunteeton sika jota levyn teemat eivät kosketa.
Paleface valitsi joukon räppäreitä ja tuottajia jotka sitten väsäsivät J. Karjalaisen Et ole yksin-albumin raidoista täysin uusia, itsenäisiä kappaleita. Kyseessä ei siis ole perinteinen remix-levy, vaan enemmänkin jonkinsortin fan-fictionin tapainen itsenäinen teos. Ainoastaan Paleface, Tommy Lindgren ja Asa ovat minulle ennestään tuttuja levyn artisteista. En ole mikään suomiräpin suurkuluttaja, mutta pidän todella paljon Palefacen ja Lindgrenin tuotannosta.
Levyn avaava Miljoona vuotta on erittäin hyvä kappale. Koko albumin parhaita. Ei se yhtä hyvä ole kuin alkuperäisteos Meripihkahuone, mutta ei se nyt hirvittävän kaukanakaan siitä ole. Kakkobiisi Et ole yksin on hieman tylsähkö, aivan kuten samanniminen esikuvansakin. Nykyään näin on hieman parempi kyhäelmä. Kappaleen on tehnyt Kevin Tandu & Toinen Kadunpoika, ihan tuntemattomia nimiä minulle, mutta kyllä he hommansa osaavat. Nykyään näin on myöskin levyn toinen sinkkubiisi, selkeästi J. Karjalaisen tarttuvan kertosäkeen ansiosta.
Tommy Lindgrenin Mitätön, Riisinjyvän pohjalta tehty kappale on levyn paras. Ainakin toisen kuuntelukerran jälkeen. Kun Karjalainen vetää: "Hei eiks tää oo mitään?" ja Lindgren vastaa: "No on se jotain", ei voi olla hymähtämättä. Hienot sanat. Lindgrenillä on muutenkin juuri oikeanlainen hypnoottinen tyyli räpätä. Eipä löydy Suomenmaasta vastaavaa äänenkäyttäjää.
Käänteinen matadorikin on ihan kiva laulu. Oikeastaan kaikki levyn biisit on ihan kivoja, paitsi Mi Chica Canela, Junon ja Alex Sandungan kyhäämä kipale on ärsyttävä. Juno nyt on muutenkin aina ärsyttävä. Palefacen Ingouba, Kreosootin pohjalta värkätty kappale jättää myöskin jotenkin kylmäksi.
Nyt kolisee on huomattavasti tasapainoisempi teos kuin Karjalaisen alkuperäinen Et ole yksin. Se ei kuitenkaan sisällä yhtä ikimuistoista musiikkia kuin alkuperäisteoksen parhaimmat biisit. En osaa sanoa kumpi levy lopulta on parempi. Nyt kolisee-levyn paras biisi on huomattavasti Karjalaisen levyn parasta heikompi. Toisaalta Nyt kolisee-levyllä Karjalaisen levyn heikoimpia biisejä on hienosti ehostettu paremmiksi.
Musiikista kuulee sen että porukalla on ollut hauskaa levyä tehdessä. Se on mielestäni levyn suurin plussa ja syy miksi tätä yleensäkään jaksaa kuunnella.
Okei, Et ole yksin-levyn kansikuva on yksi siisteimmistä ikinä. Mennyt mies on J. Karjalaisen tuotannon top-5 kamaa. Ei siis ollenkaan huonot lähtökohdat albumille. Meripihkahuonekin iski omaan hermooni aivan täydellisesti, ehkä jopa kovempaa kuin Mennyt mies. Levy lähtee käyntiin Menneellä miehellä, sitä seuraa kaunis Riisinjyvä. Kreosootissa on jännä, omintakeinen poljento ja kitarasoundi. Sitä seuraava Yksi kerrallaan on minun suosikkini, siis noitten hittien jälkeen. Se sisältää siistin pianointron ja loistavat sanat:
"Valvoo yksin kammiossaan kirjoitella säkeitänsä kuunnella kun mustarastas laulaa lauluaan lajitella pullonkorkkei ajatella tyttöö joka maailmassa kaikkee paitsi häntä rakastaa"
Ympäri levyä on piiloteltu siistejä syntikkaääniä. Ne olisi voitu paikoitellen nostaa vieläkin enemmän kuuluville.Nimikkoraitakin on ihan kelvollinen biisi. Mutta sitten tapahtuu jotain outoa. Loput albumin kappaleista, siis lähes puolet, voitaisiinkin heittää suoraan roskakoriin. Okei, Marquita ja Kurkien äänet ovat toimivia, vaikkakin keskinkertaisia. Albumilta puuttuu punainen lanka tyystin. Mennyt mies lupaa aloitusbiisinä jotain todella eeppistä, mitä ei kuitenkaan lunasteta edes puolittain takaisin. Muutenkin tuntuu vähän siltä että levylle nyt vaan heitettiin ekat 12 kappaletta mitkä valmiiksi saatiin. Karjalainen pystyy kyllä parempaankin, näyttäähän tämänkin levyn 5 ensimmäistä kappaletta ettei hänen taitonsa ole mihinkään kadonnut.
Moitetta tulee myöskin vinyylipainoksen järjettömästä ideasta sijoittaa albumi kahdelle vinyylille. Mitä helvettiä? Tämän päätöksen takia levyä saa olla kääntämässä kolmen kappaleen välein ja lisäksi levyä saa soittaa tuplanopeuksilla. Eihän tässä ole mitään tolkkua. Onneksi painoksen mukana tulee myös CD-versio. Olen lataillut levyn kännykkääni ja kuunnellut sitä useaankin otteeseen. Mielipiteeni on pysynyt samana. Ensimmäinen puolikas toimii, toinen ei sitten ollenkaan.
Ehkä vain odotin tältä levyltä liikaa. Muuten täysin järjetöntä että levyn huonoin kappale, Sydänlupaus, valittiin kolmanneksi sinkuksi. Yksi kerrallaan tai vaikkapa Marquita olisi toimut paljon paremmin. No, mennyttä se jo on, kuten on koko levykin. "Rap-versio" Nyt kolisee (2014) kuulostaa hyvältä. Ehkäpä Karjalainen ottaa seuraavalla levyllään täysin uuden suunnan. Mennyttä miestä on kylläkin hittinä aika vaikea enää ylittää, mutta toisaalta, J. Karjalainen on J. Karjalainen.
Ja muuta asiaa: Elokuvajutut ovat nyt toistaiseksi jääneet vähemmälle, johtuen siitä etten niitä nyt ole katsellut. Ensi viikolla asian pitäisi korjaantua.
Senkin uhalla että minut vedetään tästä hyvästä oikeuteen, lainasin muusikon omilta sivuilta levyn promokuvan, sillä en löytänyt tarpeeksi hyvälaatuista kansikuvaa mistään. Siisti sekin on, vinyylipainosta kehiin vaan! Kyllä niitä ostajia löytyy. Suuria kuvioita-albumi ilmestyi haastavaan rakoon. Jos esikoisalbumi myy yli 150 000 kappaletta, on aika paha lähteä tekemään seuraajaa. Tietysti tuossa imussa mikä tahansa myy, mutta pidemmällä kaavalla ajateltuna musan pitäisi tyydyttää vanhoja faneja olematta kuitenkaan vanhan toistoa. Suuria kuvioita ottaakin askeleen täysin erilaiseen suuntaan Nummelan hip-hop/folk tyylistä.
1972 oli se suurin hitti. Nykyäänkin se taitaa olla se kappale mistä Kela lähinnä muistetaan, jos nyt ei uutta Levotonta tyttöä lasketa. Laulu petetyille, Faijan haamu, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita ja Uudet autot ovat kaikki kappaleita jotka Kela soittaa levyllä täysin itse. Jokaisen soittimen siis. Bändivaikutelma on todella uskottava, pointsit ja suuri arvostus siitä! Suuria kuvioita on kuitenkin Kelan epätasaisin albumi. Se sisältää sekä miehen uran heikoimman että kenties parhaimman (realistisemmin ilmaistuna yhden parhaista) kappaleen. Mies ja meri on puoliksi mietitty kyhäelmä. Säkeistöt toimii, itseasiassa pidän niitä aivan huippuina, mutta kertosäe on äärimmäisen tylsä ja korni: "Kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa". Todellako?
Kipinöitä on todella kaunis ja herkkä kappale Jasper Pääkkösen ja Elsa Saision teiniromanssista elokuvassa Pahat pojat. Muutenkin aika rohkea veto levynavausraitana, mutta toimii. Lisäksi on hauskaa kuulla Sipe soittamassa baritonikitaraa. Ympyräkin sulkeutui vihdoin viime vuonna Anssin soittaessa slide-kitaraa Apulannan Poltetussa karmassa. Kymmenen vuotta välissä, selkeästi etukäteen suunniteltu veto! Laulu petetyille toimii livenä paremmin. Studioversio on jotenkin väsähtänyt, ottaen huomioon sen kuinka hyvä kappale kuitenkin lopulta on (siis livenä). Mutta ei tämäkään versio huono ole.
Faijan haamu olisi pitänyt pistää aikoinaan singleksi, aivan loistava biisi, yksi Kelan uran parhaista. Kaatuneiden muistolle on Arttu Wiskari-nimestään huolimatta erittäin toimiva ja koskettava. Hittiainesta sekin. Sormus on yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pidän erityisesti sen hauskasta introsta. Hyvät sanat tietysti kruunaavat paketin. Ensilumessa on kaunis tunnelma. Musiikkipuoli on hanskassa, mutta ensimmäisen säkeistön sanat jotenkin laahaavat. Harmillisen usein skippaan tämän yli, ehkä osin siksi että seuraava kappale, levyn nimikkoraita on vaan niin kova.
Suuria kuvioita kuulostaa aivan Neil Youngin kitararämistelyltä, vaikutteet on aika selvät, eikä se mikään salaisuus ole. Kyseessä on täydellinen biisi, ei vain täydellinen Anssi Kelan biisi, vaan täydellinen millä tahansa mittapuulla. Kovaa iskevä intro, tarttuvat riffit, tarttuva kertosäkeistö, loistava kitarasoolo ja hienosti kirjoitettu (ei liian totinen) tarina. Ja sitäpaitsi mikä tahansa laulu, joka sisältää ns. girl on girl-toimintaa on peukalonnoston arvoinen. Ja jos joku tulee väittämään minulle että kappaleen päähenkilö on mies, saa minulta henkilökohtaisen kurmuutuksen. Mainittakoon erikseen vielä biisin taustalaulut, toimii!
Albumin lopettava Uudet autot on myöskin nimestään huolimatta todella kaunis laulu. Hämäävä nimi, eihän se mistään uusista autoista kerro. Neil Young mainitaan. Syksy, yö, jänis, ambulanssi. Hieno maisema piirtyy mieleen, mutta ei pelkästään sanojen ansiosta. Sanat tukevat musiikin luomaa mielikuvaa. Anssilla on hieno taito käyttää erikoisia ääniä ja instrumentteja niin että ne tukevat laulun tekstiä, tai enemmänkin sen luomaa mielikuvaa. Suomessa kun ollaan yleensä musiikkialalla niin mielikuvituksettomia. Soitetaan kitaraa, soitetaan rumpuja, soitetaan bassoa. Vedetään päälle ehkä viulu ja piano jos kyseessä on herkistelybiisi. Onneksi löytyy sentään Kelan tuotanto piristämään muuten melko ankeaa Suomimusagenreä.
Suomessa bändit ja laulajat pysyttelevät lähes aina siellä omalla mukavuusalueellaan. Miksipä sieltä poistuisikaan jos levyt myyvät tasaisesti. Siksi kuuntelen melko vähän suomalaista musiikkia, tai enemmänkin kuunneltavien artistien kirjo on huomattavasti pienempi kuin ulkomaisten puolella. Silloin harvoin kun uskalletaan hypätä pois sieltä omasta lootasta syntyy lähes poikkeuksetta jotain hienoa, kuten Apulannan räpklassikko Vihollinen tai Freemanin yhteistyö Uuden fantasian kanssa. Sitten on Anssi Kelan tai vaikkapa Ismo Alangon tyyppisiä artisteja jotka pystyvät liikkumaan saumattomasti genrestä toiseen, sillä heillä ei ole niin selkeää laatikkoa. Olkoonkin niin että Kela on edelleenkin monen silmissä iskelmätähti (!?).
Viime aikoina on saanut paljon lukea (useista lähteistä) Kelan vanhan tuotannon olevan mm. sisäänpäinlämpeävää, liian totista, keskinkertaista ja ties mitä muuta. Nuo väitteet ovat täyttä höpöä ja pelkästään asiaan perehtymättömien löpinöitä. Älkää uskoko heitä vaan kuunnelkaa ja vetäkää itse johtopäätöksenne. Suuria kuvioita on hieno levy, ei aivan Nummelan tasoinen, mutta jo yksinään nimikkoraidan ansiosta se kannattaa hankkia levyhyllyyn.
"Boys of Summer"-kappaleen innostamana päätin kuunnella koko paketin. Eaglesista pidän (sen verran mitä nyt olen kuunnellut) ja etenkin Glenn Freyn soolojutut toimii. Sanottakoon nyt heti alkuun että Building the Perfect Beast on kestänyt huomattavasti heikommin ajan hammasta kuin aiemmin tänään arvostelemani Hall & Oatesin saman vuoden Big Bam Boom. Tuotanto on paikoitellen melko kliseisen kuuloista, mutta toisaalta minua se ei juurikaan haittaa, päinvastoin. Kasariäänet (etenkin ne kliseiset) on vaan niin kovia.
Albumista jää vähän puolikypsytetty maku. Avausraita Boys of Summer on levyn paras kappale, harmi ettei mikään muu raidoista nouse samalle tasolle. "A Month Of Sundays" on toinen levyn huippukohta. Näiden biisien väliin mahtuu täytettä, sekä hitit "Not Enough Love In The World" ja "All She Wants to Do Is Dance". Kahdeksas kappale "A Month Of Sundays" liukuu hienosti lauluun "Sunset Grill", joka myöskin on hittikipale. "A Month Of Sundays" poikkeaa levyn muusta materiaalista minimalistisella tyylillään. Tällaista, sekä Boys of Summerin kaltaista musaa kaipaisin lisää levylle. "Sunset Grillissä" on tyylikäs ja pitkä lopetus puhallinsoittimineen.
Nimikkoraita on myöskin ihan käyttökelpoinen kappale, muistuttaa ehkä vähän Genesiksen juttuja. "Drivin' With Your Eyes Closed" alkaa kovalla kitarariffillä. Asiaa! Levyhän on Henleyn toinen sooloalbumi. Se myi yli 3 miljoonaa kopiota ja teki hänestä tähden sooloartistina. Boys of Summerista mies voitti vielä kaiken lisäksi Grammyn. Kyllähän noilla meriiteillä kelpaa ukon elvistellä! Viimeinen kappale, "Land of the Living", edustaa musiikillisesti ehkä levyn korneinta kasariäänimaailmaa. Voin kuvitella laulun jonkin kliseisen, mutta nautittavan toimintaelokuvan lopputeksteihin.
Nimikkoraita.
Kuten jo yllä kirjoitin, levy sisältää sekä täytettä että hittikamaa. Ei Building the Perfect Beast mikään 80-luvun paras levy ole, lähimainkaan. Kelpaa sitä silti kuunnella. Levy sisältää muutaman tarttuvan kipaleen noiden hittienkin lisäksi. Don Henleyn ääni on persoonallinen, mielipiteet jakava. Jos tykkäät hänen äänestään pystyt varmasti antamaan anteeksi myös levyn vanhentuneen äänimaailman.
Kromme Waal, Amsterdamin läpi kulkeva kanava kuvattuna ylösalaisin Hollannin kannessa.
Seuranhakuilmoitus: Beach Boysista oikeasti diggaavat miehet taikka naiset ilmoittautukaa minulle. Et ole yksin.
Ja itse asiaan. Hollanti-levyhän on vahvasti nykyhipsterien suosiossa. Kyseessä on yksi historiamme aliarvostetuimmista rock-opuksista. Levy äänitettiin bändin manageri Jack Reileyn ehdotuksesta Hollannissa. Projekti maksoi satoja tuhansia dollareita, sillä koko studiokalusto lennätettiin maahan yhdysvalloista. 70-luvun alussa Brian Wilson eli hiljaista aikaansa enemmän tai vähemmän masentuneena ja käytti erittäin paljon huumeita, alkoholia ja oikeastaan kaikkia mahdollisia päihteitä. Ideana oli saada hänet uusiin maisemiin Hollantiin ja sitä kautta irti masennuksesta. Kenties hän alkaisi taas kirjoittamaan bändille uusia hittejä, joita he eivät olleet saaneet sitten vuoden -67.
70-luvun alku on epäilemättä bändin cooleinta aikaa, sekä live-bändinä että levyillä. Mukaan pestatut etelä-afrikkalaistaustaiset Blondie Chaplin ja Ricky Fataar toivat musiikkiin tarvittavaa särmää ja ajankohtaisuutta. Jack Reileyn yhteiskunnallisesti kantaaottavampien lyriikoiden ansiosta Beach Boys oli jo vuoden 1971 Surf's Up albumillaan saanut pientä menestystä, etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Vuoden -72 Carl and the Passions - So Tough (toinen järkyttävän aliarvostettu albumi)ei menestynyt toivotulla tavalla.
Carl Wilson, Alan Jardine, Ricky Fataar, Dennis Wilson, Blondie Chaplin ja Mike Love.
Kahden yrityksen jälkeen Brian saatiin lopulta lennätettyä Hollantiin. Hänen matkansa jäi tosin lyhyeksi. Hollannissa hän työsti kappaletta Funky Pretty sekä 10-minuuttista satua, joka kertoi maagisesta transistoriradiosta ja prinssistä. Molemmat ovat musiikillisesti syntetisaattoreihin pohjautuvia, taianomaisia teoksia. Muu bändi oli pettynyt. Mount Vernon and Fairway (A Fairy Tale) ei mennyt läpi, eikä sitä suostuttu käyttämään itse albumilla. Lopulta se julkaistiin bonus-singlenä. Brian pettyi ja vetäytyi yhä kauemmas musiikkimaailmasta. Sekä Funky Pretty että Mount Vernon and Fairway (A Fairy Tale) jäivät kesken. Muu bändi viimeisteli kappaleet ilman Briania.
Hollannilla on erikoinen, lähes mutaisen synkkä tuotantotyyli. Akustiset soittimet soivat yhdessä analogisten syntetisaattorien kanssa luoden todella omalaatuisen äänimaailman. Jokainen bändin jäsen pääsee loistamaan omilla kappaleillaan. Mike Love kirjoitti levylle California saagan, kolmeosaisen medley-tyyppisen kokonaisuuden ensimmäisen osan, Big Sur:in. Kyseessä on Loven ehdottomasti hienoin hetki laulunkirjoittajana sekä laulajana. Lisäksi Love kirjoitti sanat Dennis Wilsonin säveltämään upeaan Only With You-kappaleeseen sekä Funky Prettyyn, Rieleyn avustuksella.
Dennis Wilson sävelsi levylle Only With Youn lisäksi kappaleen Steamboat. Steamboatin loppupuoliskolla on todella hieno kitarasoolo. Jos kitarasooloa kuunnellessa unohtaa kuuntelevansa kitarasooloa, ollaan hyvillä vesillä. Itseasiassa koko kappale on siitä erikoinen, että sitä kuunnellessa unohtaa kokonaan kuuntelevansa soittimia soittavaa bändiä ja sanoja laulavaa laulajaa. Kappaletta kuunnellessa voi hetken aikaa kuvitella olevansa höyrylaivan kyydissä.
Alan Jardine kirjoitti levylle California saagan keskimmäisen sekä viimeisen osan, kappaleet Beaks of Eagles sekä California (On My Way to Sunny Californ-i-a). Beaks of Eagles on tunnelmaltaan erittäin synkkä. Se pohjautuu Robinson Jeffersin runoon, josta lausutaan pätkiä lauluosuuksien väleissä.
"Spilled down the hill a wagon load of bodies lay scattered, shipwrecked
at sea.
Limestone ore is all that mattered.
They took it from the hills right through the cargo doors
How many ships have come and gone at Thurso's landing shore?"
Lähes satumaisen kaunis huilu sitoo California saagan osaset toisiinsa. Levyn huippuhetki on Beaks of Eaglesin sekä Californian siirtymä. Jopa ahdostavan synkästä tunnelmasta siirrytään huilun avustuksella uptempoiseen rytmiin, C-duuria soittavaan banjoon, ja hassuun analogiseen syntetisaattoriin. Sitten yhtäkkiä oikesta kaiuttimesta kuullaan koko levyn ainoat Brian Wilsonin lapsellisen iloisella äänellä laulamat linet: "On my way to sunny California / On my way to spend another sunny day". Ikonisen tuosta replasta tekee myös se, että seuraavan kerran Brianin ääntä kuullaan Beach Boys-albumilla 15 Big Ones(1976), jossa hänen äänensä on muuttunut jo lähes tunnistamattomaksi päihteiden käytön takia.
Linkin videosta löytyy California Saga kokonaisuudessaan.
Carl Wilson työsti levylle vain yhden kappaleen, mutta laatuhan ei korvaa määrä. Vai oliko se toisinpäin? Jokatapauksessa The Trader on Carl Wilsonin mestariteos. Jack Reiley kirjotti kappaleeseen koskettavat anti-imperialistiset sanat ja kappale musiikillisesti koostuu kahdesta osasta: nopeasta ensimmäisestä osasta sekä balladimaisesta toisesta osasta. Kappaleen aloittaa Carl Wilsonin kolmevuotias poika tokaisemalla iloisesti: "Hi!" Tämän kauemmas alkuvuosien fun in the sun-meiningistä ei Beach Boysin musiikki pääse.
Lisäksi levyltä löytyy Blondien ja Rickyn säveltämä Leaving This Town, balladimainen laulu, joka sisältää eeppisen syntetisaattorisoolon ja yhden maailman parhaista tageistä. Biisin lopussa Mike Loven laulaessa tutulla bassoäänellään toistuvasti "Leave this town..." iskee tajuntaan fakta: wow, kuuntelen oikeasti Beach Boys levyä, enkä jotain 70-lukulaista progressiivista underground rock-bändiä. Hollantia varten äänitettiin myös kaksi muuta Blondie/Ricky kappaletta: We Got Love ja Hard Times. Molemmat kappaleet olisivat ansainneet pysyä levyllä, mutta levy-yhtiön painostuksesta ne tiputettiin pois. Kolmas tunnettu kappale, joka ei levylle mahtunut liian synkän aihepiirinsä takia on Dennis Wilsonin säveltämä Carry Me Home. Kappaletta ei vieläkään ole julkaistu virallisesti. Huonolaatuinen bootleg-versio löytyy kyllä youtubesta. Laulu kertoo kuolevasta sotilaasta ja hänen viimeisistä ajatuksistaan mutaisessa kuopassa, kenties Vietnamin viidakossa.
We Got Love löytyy onneksi rokkaavana liveversiona mahtavalta In Concert (1973)-albumilta. Jäljelle jää enää kaksi kappaletta, levyn aloittava Sail On, Sailor ja levyn lopettava Funky Pretty. Molempien kirjoittajaksi on merkitty Brian Wilson. Sail On, Sailorin on tosin pääosin kirjoittanut Van Dyke Parks ja sanoista vastaa jälleen kerran Jack Reiley. Holland-albumi esitettiin levy-yhtiölle ensin ilman Sail On, Sailoria, erilaisella kappalelistauksella. Levyä ei suostuttu julkaisemaan. Van Dyke Parks pelasti projektin viimetipassa kasetillaan, joka sisälsi demon kappaleesta Sail On, Sailor. Laulusta tuli levyn ainoa hitti. Blondie Chaplin pistettiin laulamaan biisi Dennis Wilsonin lähdettyä surffaamaan.
Funky Pretty on äänimaailmaltaan todella erikoinen. Kappaleessa on todella omituisesti iskevät rummut. Koitappa ottaa selvää siitä rytmistä. Ei mikään ihmekään ettei siitä selvää saa, Brian soittaa itse kyseisessä kappaleessa rumpuja. Jokainen bändin jäsen Dennistä ja Briania lukuunottamatta saa vuoronsa säkeistöjen riveissä vuorotellen lead-vokalistina. Siistiä!
Toivottavasti Holland-levystä julkaistiin jossain vaiheessa jonkin sortin deluxe-edition, joka sisältäisi myös nuo kauan pantatut julkaisemattomat raidat. Onhan Holland on Beach Boys-yhtyeen ehkä viimeinen todellinen ryhmätyö ja yksi 70-luvun parhaista albumeista.
A Pisces lady loves romance (She loves romance)
Her movements tell you at a glance (She loves to dance)
Why they say Pisces rules the dance (She's got the glance)
She values flowers more than gold (She flows like gold)
Thinks of her men as knights of old (She's never bold)
She's very spiritual I'm told (She has never told)
Whoa
But where's my spark in the dark?
Glow glow glow c'mon glow
The funky pretty flame in my heart
Me and my Pisces lady are apart
Her calender is not like ours (She rules the hours)
The hieroglyphs mark changing hours (She rules the stars)
Her guiding light is from the stars (She's got the powers)
Whoa
A book of verse a jug of wine (She's soft like wine)
She'll always tell what's on your mind (She's much like time)
By just your birthday place and time (She's very fine)
'Cause it's a silent night in the sea
And if you're cosmic'ly conscious you'll see
Why she's a princess incarnate to me
Daughter of Neptune the ruler of the sea
The queen in Copenhagee (Funky pretty)
The dream of Amsterdamee (Pretty funky)
The cream of gay Parisee (Funky pretty)
The theme of U Say Asee (Pretty funky)
The scene in Great Britainyee (Funky pretty)
The meaning in Los Angees (Pretty funky)
The heat in Tokyosee (Funky pretty)
The treat in Manhattohsee (Pretty funky)
Yeah yeah funky pretty
She said "Don't worry it's alright
I'm coming back when the aspects are right"
And now I look in the paper each day
Wonderin' what my horoscope will say
Funky (oooo funky)
I still remember funky pretty (ooooo)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Funky (ooo funky) (something so why)
I still remember funky pretty (something so why)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Funky (ooo funky) (something so why)
I still remember funky pretty (something so why)
Why shouldn't my Pisces lady tell me why
(Why can't you tell me why)
Daryl Hall & John Oateshan on etenkin 80-luvun hiteistään tunnettu miesduo. Mielestäni he ovat turhan aliarvostettuja. Big Bam Boom on yksi 80-luvun myydyimmistä albumeista (etenkin duoista), ei ihme että sitä löytyykin lähes jokaisen kivijalkadivarin vinyylivalikoimasta. Ei kannata antaa kornin kannen hämätä, levyn musiikki ei ole ollenkaan vanhentunutta, vaikka edustaakin 80-lukulaista new wave rockia parhaimmillaan/pahimmillaan näkökulmasta riippuen.
Out of Touch taitaa olla levyn suurin hitti. Moni pelaajanörtti on kuullut kappaleen legendaarisessa Grand Theft Auto Vice Cityssa. Albumin aloittava, eräänlaisena introna Out of Touchille toimiva Dance on Your Knees on hauska ja yllättävä tekele. Se liukuu saumattomasti kakkosbiisiin Out of Touch, joka on levyn paras kappale. Sitä seuraa hieno Method of Modern Love, joka oli aikoinaan myöskin jonkintasoinen hitti. 80-luvun tuotantotyylistä en vaan voi saada tarpeekseen ja nuo edelliset biisit edustavat sitä parhaimmillaan. Olen kuunnellut viime aikoina enemmän Anssi Kelaa (2013), joten efekti on kääntynyt hassusti väärinpäin: kuulostaapa Hall & Oates Anssi Kelalta!
Bank on Your Love on aika tyypillinen, keskiverto kappale. Tykkään laulussa soivasta lehmänkellosta ja saksofonista. A-puolen lopettava Some Things Are Better Left Unsaid jää heti ensimmäisella kuuntelulla mieleen. Muttei sekään pelkkä rallatus ole. Hyvä pojat!
B-puolen avaava Going Thru the Motions liikkuu jossain mahtavuuden ja ärsyttävän rajamailla. Kyllä se enemmän sinne positiivisella puolelle kaatuu. Kappaleen intro on todellinen mitä ihmettä-hetki. Cold Dark and Yesterday lähtee käyntiin todella siistillä tunnelmoinnilla. Tämähän on kuin musiikkia korvilleni! Ehdottomasti yksi levyn parhaista kappaleista. Samoin on All American Girl. Itseasiassa ei tältä levyltä huonoja biisejä edes löydy, heikoin on Bank on Your Love eikä sekään huono ole. Levyn lopettava Possession Obsession on myöskin hieno raita. Kappale loppuu gospel-henkisiin tunnelmiin.
Out of Touchin pidempi singleversio.
Big Bam Boom on tutustumisen arvoinen levy vaikket 80-luvun fani olisikaan. Loput taas tykkäävät tästä aivan varmasti. Tai ainakin minä tykkään (tosin sitä ei aina kannata ottaa laadun takeena). Levy tuntuu kaiken lisäksi paranevan jokaisella kuuntelulla, tätä tekstiä kirjoittaessa soitin sen kolmannen kerran ja pidän siitä yhä enemmän. Perään voisikin kuunnella hyllystäni löytyvän toisen Hall & Oates levyn Ooh Yeah! (1988). Siitä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia.
.JPG)