The Beach Boys: Pet Sounds (1966)

Pet Sounds on Brian Wilsonin soololevy, jossa loput Beach Boys-jäsenet esiintyvät lähinnä taustalaulajan roolissa. 60-luvun puolivälissä pop-musiikin kärjessä oli kaksi nimeä, the Beach Boys ja the Beatles. Vaikka molemmat bändit tunsivatkin lopulta toisensa ja osa jäsenistä jopa ystävystyi keskenään, kävivät he musiikkimaailmassa kovaa taistelua ykkössijasta, eikä pelkästään kaupallisesti vaan myös taiteellisesti. Kun Beatles julkaisi Rubber Soulin vuoden -65 lopussa, Brian Wilson koki velvollisuudekseen päihittää tuo uuden huipun pop-musiikille asettanut levy. Brian oli jo vetäytynyt kiertuemaailmasta ja hänet oli tien päällä basistina korvannut yhtyeeseen liittynyt Bruce Johnston. Brian pystyi täysin keskittymään omassa rauhassaan uuden musiikin luomiseen.

Brian lyöttäytyi yhteen Tony Asherin kanssa. Tony kirjoitti sanat, Brian sävelsi musiikin. Uutta musiikkia syntyi kuin liukuhihnalta, God Only Knows kirjoitettiin vartissa. Ideana oli tehdä Albumi, kokonainen teos, jonka kappaleet käsittelisivät samaa teemaa. Tuohon aikaan oli tapana tehdä singlejä ja myydä levyä yhdellä tai kahdella hitillä, lopun ollessa lähinnä täytettä. Beatles ja Beach Boys alkoivat taistella tuota kaavaa vastaan. 60-luvun puolivälissä kovin tuottajanimi oli Phil Spector, nykyään vankilassa istuva tappaja. Spector oli Brianin suurin idoli, joten Pet Soundsilla soittaa Spectorin vakiomuusikot, ns. Wrecking Crew.

Albumin musiikki on vallankumouksellista. Sointukuviot ovat epätavallisia ja sävellykset ennalta-arvaamattomia. Instrumentteja käytettiin täysin uusilla tavoilla. Perus kitara-basso-rummut kuvio heitettiin suoraan roskakoriin. Levyllä soi mm. kokistölkkejä ja theremin, tuolloin musiikissa vielä käyttämätön instrumentti. Jos soitettiin sähkökitaraa, ei soitettu vain yhtä, vaan kolmea samaan aikaan. Lisäksi laitettiin päälle vielä piano soittamaan täsmälleen samoja nuotteja täsmälleen samaan aikaan. Tällä tekniikalla luotiin aivan uudenlainen äänimaailma, ennen syntetisaattoreiden aikaa.

 Brian Wilson pelleilemässä silmälasien kanssa levyn äänityksissä.

Beach Boys palasi kiertueelta ja lauluosuudet äänitettiin valmiiden instrumenttiraitojen päälle. Capitol Records ei pitänyt valmiista tuotoksesta. Levy ei sisältänyt yhtään hittimateriaalia ja levy-yhtiö tahtoi hylätä teoksen. Bändi sai kuitenkin yhtiön käännyteltyä ja Pet Sounds julkaistiin. Sloop John B toimi ykkössinkkuna, Wouldn't It Be Nice B-puolenaan God Only Knows julkaistiin hieman myöhemmin. Levy ei ollut kaupallinen menestys, se oli floppi. Levy-yhtiö Capital Records alkoi jo kuoppaamaan Beach Boysia ja julkaisi välittömästi perään Greatest Hits-kokoelman. No bändin tarinahan oli vasta alussa, mutta se satu jatkukoon toisessa kirjoituksessa.

Pet Sounds on koskettava läpileikkaus nuoren aikuisen miehen elämästä. Se käsittelee rakkautta, elämän muutoksia, sopeutumista ja sopeutumisen vaikeuksia. Don't Talk (Put Your Head on My Shoulder) on God Only Knowsin ohella yksi kauneimmista pop-musiikin kappaleista. I Just Wasn't Made for These Times on yksi Brian Wilsonin henkilökohtaisimmista lauluista ja levyn kohokohtia. Caroline, No lopettaa levyn surumielisiin tunnelmiin ja siihen kuuluisaan koiran haukkuun. Bruce Johnston vei Pet Soundsin henkilökohtaisesti Lontooseen John Lennonille ja Paul McCartneylle. He kuuntelivat levyn kolmestaan hotellihuoneessa kaksi kertaa peräkkäin. John ja Paul olivat kirjaimellisesti puulla päähän lyötyjä. Miten me voidaan päihittää tämä? Seuraavana vuonna julkaistiin Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band.

Pet Sounds kuuluu yleissivistykseen. Se ei silti ole the Beach Boysin paras albumi, vaikka ehkä tasalaatuisin onkin. Pet Sounds on omaan makuuni ehkä hieman rajoittuvainen tunnelmaltaan. Jotta levystä pystyy täysillä nauttimaan, täytyy itse elää juuri samassa tunteessa kuunteluhetkellä. Suosittelisinkin yhtyeeseen tutustuvalle ensimmäiseksi kuuntelukseen Today! (1965) albumia. Kyseessä on Pet Soundsin taiteellinen edeltäjä. Levy jakautuu nopeatempoiseen A-puoleen ja balladeilla täytettyyn B-puoleen. Tyyliltään muuten levy muistuttaa hyvin paljon Pet Soundsia. Outolintu, lähes kokonaan syntetisaattorein soitettu Beach Boys Love You (1977) on taas eräänlainen Pet Soundsin seuraaja. No, ihan sama mitä kuuntelette, pääasia että kuuntelette!

The Beatles: Abbey Road (1969)

Olenpa tänään ovelalla päällä, sillä valitsin kansikuvan paikalle, en kansikuvaa, vaan kuvan kansikuvan kuvaamisesta. Kaikkihan tuon Abbey Roadin kannen on nähnyt, en jaksa sitä tähän taas läväyttää. Voisin kyllä heittää tähän oman poseeraukseni samaisen suojatien luona, mutta enpä taida sittenkään. Let It Be (1970) äänitettiin ennen Abbey Roadia. Beatles fanit väittelevät yhä tänäkin päivänä siitä, kumpi nyt oikeastaan onkaan se viimeinen albumi. Minun laskuoppini mukaan luku 70 tulee luvun 69 jälkeen.

Abbey Roadhan on tie Lontoossa, jonka varrella sijaitsee maailmankuulu Abbey Roadin äänitysstudio, jossa tämäkin Beatles-levy on äänitetty. Juice Leskinenkin äänitteli samaisella studiolla Grand Slam levynsä Sivilisaatio (1982) ja taisi jokunen Lontoossa äänitetty kappale päätyä myöskin hänen seuraavalle levylleen Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä (1983). Sivilisaation rokkaava Roomalaiset portaat on muuten pakollinen kuunneltava jokaiselle. Jaa, alkaako rönsyillä, asiaan. The Beatles on maailman yliarvostetuin bändi. Abbey Road on The Beatlesin toiseksi paras albumi. Let It Be on paras ja kolmanneksi paras on Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967).

Levyn avausraita Come Together koukutti meikäläisen alunperin Beatlesin tuotantoon. En koskaan ollut pitänyt heidän All You Need Is Love-tyyppisistä rallatuksista. Edelleenkään en ole kovin kiintynyt mihinkään Revolveria (1966) aikaisemmin julkaistuun materiaaliin. Revolverikin on hieman puolikypsytetty paketti. Come Togetheristä löytyy jotain tosi coolia. Kertosäkeistön kitarasoundi on yksi kovimmista jutuista ikinä. Lyriikat ovat suorastaan parhautta. Tästä Beatlesistä minä pidän!

Something on ihan kiva. Maxwell's Silver Hammer on myöskin ihan kiva. Oh! Darling on klassikko ja Octopus's Garden on erinomainen kappale Ringolta. Levyn ekan puoliskon paras kipale on I Want You (She's So Heavy). Laulu on Lennonin kirjoittama, Yoko Onolle omistettu lähes kahdeksanminuuttinen synkkiin äänimaisemiin ja kitarariffiin pohjautuva hieman raskaamman puoleinen luritus. Nerointa kappaleessa on sen loppuminen täysin seinään. CD:ltä tai koneelta kuunnellessa tämä saa aikaan erittäin hienon hetken, sillä B-puolen aloittaa Harrisonin Here Come's The Sun heleine kitaroineen. Kontrasti näiden kahden kappaleen välillä on valtava. Here Come's The Sun on hieno kappale, mutta en voi olla Suomessa ainoa jonka mielestä biisin on pilannut Jiri Nikkisen coveri Elekieltä. Aina nuo kauheat suomenkieliset sanat iskevät tajuntaan kun kuulen intron. Huoh.

B-puoli on kultaa. Because aloittaa koko levyn loppuun asti ulottuvan suite-tyyppisen medleyn. Tämän paremmaksi Beatles (tai yhtään mikään muukaan) ei muutu. En lähde erittelemään näitä kappaleita sen kummemmin, ne toimivat vain kokonaisuudessaan albumilla. Mutta mainittakoon suosikeikseni ainakin You Never Give Me Your Money, Carry That Weight ja The End. Unohtamatta tietenkään levyn lopettavaa Her Majestya.

"OH YEAH! ALL RIGHT!
Are you going to be in my dreams
Tonight?"

Abbey Road on ehdottoman kova luu. Se täytyy kuunnella ajatuksella ja useampaan kertaan. Kesti pitkään että se aukesi minulle kokonaisuudessaan. Varsinkin tuo B-puoli on hitaasti kypsyvä. Harmi että bändi hajosi tämän levyn äänitysten jälkeen. Heidän tuotanto muuttui vuosi vuodelta paremmaksi, ken tietää mitä he olisivat vielä yhdessä pystyneet luomaan. Joo, onhan heillä kaikilla soolotuotantonsa ja Paulilla Siivet. Kokonaisuus on silti aina osiaan parempi, vai miten se sanonta menikään.

          Tämä 30 sekuntinen mullistaa elämäsi täysin.