Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Tämä on taas yksi niistä oudoista asioista. Suurena Jim Carrey fanina on ihme, että kului 10 vuotta ennen kuin katsoin tämän elokuvan. Varsinkin kun se on seissyt hyllyssä jo aikoinaan VHS-kasettinakin. Mielikuvissani, jotka perustuivat elokuvan kansikuvaan ja elokuvan teemamusaan, elokuva oli aina sellainen pieni mestariteos. Vähän kuin graalin malja. Ehkä siksi en sitä koskaan tullut katsoneeksi, en halunnut pettyä. Nyt kun aamupäivästä käynnistelin konetta ja tutustuin hienon nykyajan keksinnön: netflixin maailmaan ja (huonoon) tarjontaan, pähkäilin muutaman hetken tämän elokuvan ja jonkin kauhusplätterin väliltä. Ehkä olisi pitänyt valita se kauhusplätteri.

Ei pidä ymmärtää väärin. Ei Tahraton mieli mikään huono elokuva ole. Mutta se on hyvin kaukana siitä kymmenen vuotta vanhasta mielikuvastani. Se ei ole mestariteos, eikä oikeastaan kovin erottuva muistakaan romanttisista komedioista. Sellainenhan se kuitenkin lopulta on. Elokuva alkaa kyllä lupaavasti, mutta sitten päähenkilön päähän tökätään jokin lähestulkoon piirretyistä tutun oloinen sukkulavehje päähän, ja elokuva seisahtuu noin tunniksi paikoilleen. Muistot, joita tämä melko nimekkäiden näyttelijöiden sakki yrittää pyyhkiä Jim Carreyn pääkopasta, eivät tuo hahmoihin mitään uutta, mitä ei jo leffan kansikuvaa katsomalla katsoja tietäisi. Jo muutaman minuutin jälkeen homma muuttuu pitkäveteiseksi. Harmi, sillä leffa on täynnä loistavia näyttelijöitä ja potentiaalia.

Toinen suuresti häiritsevä seikka elokuvassa on kuvaustyyli, kai sillä on haettu jotakin indie-leffa-mäisyyttä tai jotakin. Mutta miksi sen kameran pitää heilua koko ajan ja miksi pitää kahden sekunnin välein leikata? Levotonta, mutta tylsää katsottavaa. Joo, ei kolahtanut minuun. Näistä aiheista on tehty huomattavasti onnistuneempiakin elokuvia.

8-pallo (2013)

8-pallo on yksi hienoimmista suomalaisista elokuvista. Sitä katsoessa ei tule edes ajatelleeksi katsovansa suomileffaa. Ja se on jo aika paljon se. Katsastin pätkän tänään toista kertaa. Turha odottaa tälläkään kertaa mitään syväluotaavaa tekstiä, leffa puhukoon itse puolestaan. Jos nyt ne perusmoitteet silti listaisin: Mikko Kouki taas alasti, oi miksi? Haloo Helsingin huono laulaja, joka pilaa lähes kaikki omat biisinsä. Vapaus käteen jää on silti ihan hyvä, sitä U-käännöstä lukuunottamatta. Leppilampi on ihan hyvä, mutta hänen roolinsa on jokseenkin turha. Peteliusta olisin katsellut mieluusti enemmänkin.

Eero Aho on roolissaan niin iljettävä kuin kukaan nyt vaan voi yleensäkään olla. Ja Max Ovaska on varastaa shown pienessä narkkariroolissaan. Mika Orasmaa taitaa olla yksi maailman parhaista kuvaajista. Meinaan sen verran hienoa jälkeä hän heittää vuodesta toiseen valkokankaille. Yeah. Loppu.

Gone Girl (2014)

Okei, Oscarit menee David Fincherille ohjauksesta, Gillian Flynnille käsikirjoituksesta, Trent Reznorille ja Atticus Rossille musiikeista sekä Ben Affleckille ja Rosamund Pikelle näyttelysuorituksistaan. Jaa, ai niin, eletäänkin tätä päivää. Eivät ne mene näille edellä mainituille henkilöille, mutta he kyllä ansaitsevat kaiken kunnian tästä loistavasta leffasta. Gone Girl saattaa kuulostaa tylsältä ja liian pitkältä (kestoa lähes 2,5 tuntia), mutta todellisuudessa juoni kulkee aivan omia polkujaan ja elokuva tuntuu jopa hieman liian lyhyeltä. Kyseessä ei todellakaan ole se perinteinen jenkkitrilleri.

En sen kummemmin jaksa ylistää Fincherin ohjausta, onhan hän jo aikaa sitten lunastanut paikkansa Hollywoodin taidokkaimpien ohjaajien joukosta. Nine Inch Nails-vaikutteiset musat istuvat kuvaan niin mainiosti, ettei yhtälöön kiinnitä edes liiemmin huomiota. Ben Affleck todistaa jälleen olevansa todella aliarvostettu miesnäyttelijä, vaikkakin hänen roolihahmonsa on pinnalta katsottuna hyvin yksinkertainen ja simppeli.

Gone Girl jätti minut sanattomaksi, itseasiassa se jopa hieman traumatisoi minua, enkä (päätellen muun yleisön äänekkäistä reaktioista tietyssä kohtauksessa) ollut ainoa. No, jokatapauksessa, tästä johtuu tämä tyhjäsanainen arvioni. Normaalisti suosittelisin näin hienoa elokuvaa kaikille, mutta tällä kertaa voin todeta vain että: "älkää missään tapauksessa katsoko tätä elokuvaa, tai jos katsotte, varautukaa". Ja niin, tulihan myös testattua 0,8 litran pahvimukin uusiokäyttömahdollisuuksia. Jees!

Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Breaking Bad osa 2

              Hups siis Breaking Bad eikä Jessica Alba. Pahoitteluni.

                Noniin.



Sarja on vienyt kaiken vapaa-aikani, enkä ole ehtinyt päivittää blogia. Sain muutama päivä sitten vihdoin viimeisteltyä viimeisen kauden ja olen erittäin tyytyväinen näkemääni. Väitän että Breaking Bad parani jakso jaksolta, tai ainakin melkein. Vitoskausi oli ehkäpä sarjan paras. Tai neloskausi. Jompikumpi kuitenkin. Walter Whiten hahmo on kirjoitettu erittäin hienosti. Samaan aikaan toivoisi hänelle onnellista loppua ja toisaalta haluaisi hänen kuolevan erittäin väkivaltaisesti. Jesse Pinkman on taas (jopa hieman yllättäen) sarjan "hyvämoraalisin" henkilö. Lukuisista töppäyksistään huolimatta kyseessä on sympaattinen hahmo, joka ei tahtoisi pahaa kellekään. Toisin kuin White, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä hänen tekonsa tappavat, kunhan vain hänen perheensä ei joudu kärsimään.

Lopulta sarja kertoo aika simppelin tarinan. Mikä tekee siitä niin loistavan? Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kehno ohjaus ja kuvaus paranevat huomattavasti sarjan jälkimmäisillä kausilla. Etenkin viimeinen kausi on täynnä aivan loistavia kohtauksia ja kuvia. Typerät hiphop-kokkausmontaasit on suosiolla jätetty pois. Kaikki sarjan näyttelijät osaavat hommansa erittäin mallikkaasti. Bryan Cranstonia ei varmaankaan tarvitse erikseen kehua. Dean Norris on mielestäni aina ollut hyvä näyttelijä, tosin hän on aina esiintynyt vain pienissä sivuosissa. On siis kiva nähdä hänet vihdoinkin hieman suuremmassa roolissa Hank Schraderina. Aaron Paul taitaa loistavasti sekä komiikan että draaman.

Sarjan loppu on erittäin tyydyttävä. Mitään ei jätetä auki, mutta tämä ei silti tarkoita että asioita syötettäisiin katsojalle tarjottimella. Päinvastoin. Finaali jättää paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jokainen hahmo saa ansaitsemansa hyvästit, ilman juustoa (tai vaihtoehtoisesti sokeria). Koukuttava. Jännittävä. Ajatuksia herättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Breaking Badia. Koskettava? -Ei niinkään. Mikään itkuohjelma Breaking Bad ei ole. En muistaakseni kertaakaan liikuttunut millään lailla koko sarjan aikana. Ja minä liikutun jopa koiranruokamainoksista.

Breaking Bad on kiva pieni sarja. Sellainen minkä ehdottomasti haluaa omistaa hyllyssään. Se ei ole mitään eeppistä X-Files taikka Lost-tyyliin, eikä se ole mystinen kuten Twin Peaks, eikä se myöskään ole täynnä toimintaa kuten 24 tai Prison Break. Breaking Bad on ns. inhimillisempi versio Brian De Palman Scarfacesta. Harvoin tulee vastaan näin tasalaatuisen loistokasta tv-sarjaa. Hyvin harvoin.

Breaking Bad

Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.

Tökerö Korso (2014)

Seuraava teksti löytyy myös leffatykistä, jos joku ihmettelee. En siis ole varastanut.

Korso-elokuvan traileri nosti odotukset korkealle. Amerikkalaisen unelman perässä juoksevat nuoret miehet vantaalaisesta lähiöstä kerrottuna humoristisella otteella ja todella upealla kuvauksella. Harmi että itse elokuva on jotain aivan muuta.

Heti alkuun täytyy tosin mainita, että läpi elokuvan kuvaus on elokuvan vahvin osa-alue. Korso näyttää upealta. Useammassa kohdassa pelkästään kuvia katsoessa unohtaa tuijottavansa kuitenkin täysin perinteistä Suomi-elokuvaa. Elokuvan idea on mitä mainioin, mutta käsikirjoituksessa mennään niin pieleen kuin vaan on mahdollista. Urheiluelokuva Korso ei ole, vaikka elokuvan trailerin ja julisteen perusteella niin voisi kuvitellakin. Päähenkilö käy muutaman kerran pallottelemassa kentällä ja katsoo netistä koripallovideoita, siinä on elokuvan urheilu-osuudet. Muuten elokuvassa mm. kännätään, kiroillaan, ollaan huonoja äitejä, masturboidaan, juodaan ja leikitään rosvoa ja poliisia. Elokuvan tarinallinen anti jää kovin tyhjäksi. Hahmot eivät kehity, elokuva lähes junnaa paikoillaan.

Kuvauksen lisäksi Korsossa kehumisen arvoista on näyttelijöiden hieno työ. Moitittavaa löytyy ainoastaan päähenkilön pikkusiskon suorituksessa. Toisaalta onhan hahmokin kovin tyhjä ja hänelle annettu dialogi hyvin kliseistä. Erityismaininta loistavalle Petri Manniselle Murikan roolista. Akseli Tuomivaaran toimiva ohjaus pitää elokuvan juuri ja juuri kasassa. Persoonattomalla ohjauksella elokuvaa olisi huomattavasti tuskallisempaa katsoa. Edellä mainitut positiiviset seikat pitävät katselukokemuksen nyt kuitenkin paremmalla puolella.

Musiikit toimivat loistavasti, erityisesti alkutekstijakso on todella hienoa katseltavaa. Pisteet siitä. Korso tulee samaan aikaan varmasti sekä avaamaan että sulkemaan ovia Suomen elokuvateollisuutta ajatellen. Tai ainakin se tulee olemaan osana suurempaa muutosten aaltoa, tavalla tai toisella. Korsolta ei kuitenkaan kannata odottaa liikoja, koska elokuva ei pysty näihin odotuksiin vastaamaan. Korson viat löytyvät kaikki jo käsikirjoituksesta ja silloin mennään mönkään jo alusta alkaen. Sama ongelma vaivaa tällä hetkellä kaikkia suomalaisia elokuvia, harvoja poikkeuksia huomioimatta. Nuorisoelokuva on vaikea laji. Toivottavasti Korso ei kliseisen ja suomielokuville tyypillisen loppuratkaisunsa takia tule ajamaan harvoin Suomi-elokuvia katsovia nuoria lopullisesti pois teattereista.