Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"
Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.
Tämä kappalevalinta yllätti jopa itsenikin. Se on peräisin kehnohkolta Still Cruisin' (1989)-albumilta. John Philips sai alkuperäisen idean ja kirjoitti siitä kappaleen. Philipsin narkomaanitytär soitti häämatkaltaan isälleen pyytäen häntä lähettämään joko rahaa tai huumeita, sillä molemmat oli loppu. Kun Phillips kysyi tyttärensä olinpaikkaa, vastasi hän: "I'm somewhere near Japan". Jotain reittiä kappale päätyi lopulta Terry Melcherin, Mike Loven ja Bruce Johnstonin käsiin, jotka sitten muokkasivat biisistä kyseisen Beach Boys-version. John Philipsin oma versio on melko heikko, mutta Beach Boys-biisinä laulu toimii erinomaisesti. Kyseessä on yksi bändin hienoimmista 80-luvun tekeleistä.
Jokainen jäsen Brian Wilsonia lukuunottamatta saa laulun aikana omat rivinsä laulettavakseen. Erityiset ylistykset Carl Wilsonille hienosta laulusuorituksesta ja Alan Jardinelle riveistä: "And now she's driftin' on some Chinese junk / Her world is spinning and her hope has sunk / So I close my eyes and somewhere near Japan". Kaverit osaa tosiaan laulaa. Laulun mahtavasta kitaratyöskentelystä vastaa tuntematon studiomuusikko nimeltään Craig Trippand Fall. Somewhere Near Japan on todella tuntematon ja unohdettu helmi. Se tosin julkaistaan aikanaan singlenä sekä siihen tuotettiin jopa musiikkivideo, joka löytyy alta.
God Only Knows on jopa kliseeksi muodostunut klassikko. Se oli ensimmäinen pop-kappale jonka nimi sisälsi God-sanan. Irrotettuna Pet Sounds-albumilta God Only Knows julkaistiin Wouldn't It Be Nice-singlen b-puolena kesällä -66. Sanojen takana oleva Tony Asher kommentoi kirjassa I Just Wasn't Made for These Times: Brian Wilson and the Making of Pet Sounds (Charles L. Granata. Published by Unanimous Ltd, 2003) kappaletta seuraavanlaisesti:
This is the one [song] that I thought would be a hit record because it
was so incredibly beautiful. I was concerned that maybe the lyrics
weren't up to the same level as the music; how many love songs start off
with the line, 'I may not always love you'? I liked that twist,
and fought to start the song that way. Working with Brian, I didn't have
a whole lot of fighting to do, but I was certainly willing to fight to
the end for that. [...] 'God Only Knows' is, to me, one of the great
songs of our time. I mean the great songs. Not because I wrote
the lyrics, but because it is an amazing piece of music that we were
able to write a very compelling lyric to. It's the simplicity—the
inference that 'I am who I am because of you'—that makes it very
personal and tender.
Kappaleen lead-vocalin laulaa Carl Wilson. Taustat laulavat Brian Wilson sekä Bruce Johnston. Brian äänitti kuitenkin ensimmäisenä pelkän oman laulunsa instrumentaaliraidan päälle. Tuo Brianin veto julkaistiin vasta myöhemmin erikoisjulkaisulla ja löytyy alta linkin takaa.
Long Promised Road lukeutuu Carl Wilsonin hienoimpiin hetkiin. Kappale on hänen käsialaansa, tosin sanoista vastasi bändin silloinen manageri Jack Reiley. Biisi julkaistiin singlenä vuonna -71 kaksi kertaa. Se ei noussut listalle ensimmäisellä yrittämällä - mikä rikos. Toisella kertaa kakkospuolenaan saman Sur's Up-albumin 'Til I Die, se nousi sijalle 89. Voimakas kertosäe ja rauhalliset säkeistöt tekevät laulusta hyvin omintakeisen ja voimakaskontrastisen. Mikä tekee biisistä erityisen on se että Long Promised Road on Carl Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Eikä siinä vielä kaikki, hän myös soittaa raidalla kaikki instrumentit ja laulaa kaikki lauluosuudet.
Kesä lähestyy. On siis aika arvostella kesämusiikin kansainvälinen Opus Magnum. Kyseessä on tietysti Beach Boys-yhtyeen kuudes studioalbumi All Summer Long. Tämä albumi on vaan aika epeli, tänä kesänä 50-vuotta täyttävä levy joka jaksaa vieläkin yllättää ja koskettaa. Hyvä musiikki ei vanhene. Levy sisältää mm. hitit I Get Around, All Summer Long, Little Honda ja Wendy. I Get Around ja Little Honda ovat parhaat bändin "autobiiseistä". Pitää myös muistaa että All Summer Long lopettaa Beach Boysin fun in the sun-vaiheen. Tämän teoksen jälkeen aihepiiri oli jo aikalailla lypsetty loppuun.
GO!
Hushabye on levyn ainoa cover. Kyseessä on kuitenkin yksi bändin uran parhaista cover-vedoista, joten sen moittiminen on täysin aiheetonta. Levyllä on myöskin yksi instrumentaali, Carl's Big Chance. Vielä -63, Surfin U.S.A:n aikoihin bändi luotti instrumentaaleihin niin paljon että kyseisen albumin kappaleista melkein puolet ovat instrumentaalisia. All Summer Longin biisit ovat olleet erittäin mallikkaasti edustettuina myös elokuvissa. Mm. George Lucasin American Graffitin lopputeksteissä soi levyn nimikkoraita. Girls On the Beach-niminen elokuvakin on olemassa. Beach Boys jopa esiintyy kyseisessä pätkässä.
Do You Remember? on levyn heikoin kappale, lähinnä sanojensa takia. Toinen kappale jossa korviin särähtävät sanat ovat pilata kuuntelukokemuksen on Girls On the Beach. Muuten kyseessä on kyllä loistava sävellys. Mutta ne sanat...
"The girls on the beach
On the beach you'll find them there
In the sun and salty air
The girls on the beach
Are all within reach
If you know what to do
How we love to lie around
Girls with tans of golden brown
The girls on the beach
Are all within reach
And one waits there for you
(Girls on the beach)"
Girls On the Beachin pelastaa Dennis Wilsonin laulamat rivit: "The sun in her hair
The warmth of the air / On a summer day". Drive-In on hauska, nimensä mukaisesti Drive-in teatterista kertova kappale. "A big buttered popcorn and an extra large coke /
A few chili dogs and man I'm goin' broke!"
Levyn viimeinen biisi on loistava Don't Back Down. Loppuun on myöskin heitetty lyhyt pariminuuttinen täytepölinäpätkä Our Favorite Recording Sessions. Hauskaa kamaa. All Summer Long on hauska levy. Se saa kevyesti hymyilemään olematta kuitenkaan millään lailla parodiaa tai minkäänlaista huumorimusiikkia. Se saa hyvälle mielelle. Lisäksi sävellysten nerokkuus ja lauluosuuksien sovitukset ihmetyttävät jopa tällaista maallikkoa. I Get Around on yksi siisteimmistä kappaleista ja sävellyksistä ikinä. Se koostuu todella erikoisista muutamien sekuntien mittaisista, periaatteessa irrallisista pätkistä, kuten kitaraluritteluista ja vokaaliosuuksista. Nämä osuudet kuitenkin jotenkin todella kummallisesti sopivat toisiinsa kuin palapelin palaset, eikä kappaletta kuunnellessa edes tajua kuuntelevansa oikeasti hyvin monimutkaista tekelettä. Amazing!
I'm a real cool head... I'm makin' real good bread...
On olemassa vain muutama Beach Boys-albumi josta suoraan sanon: "välttäkää tätä". Still Cruisin' on yksi näistä. Kyseessä on puhdas rahastusyritys. Levy on tuotettu Kokomo-jättihitin jälkimainingeissa. Jotain hommasta kertoo jo se että uutta materiaalia on ollut niin vähän että levyn loppuun on täytynyt heittää kolme 60-luvun hittiä, I Get Around, California Girls ja Wouldn't It Be Nice. Still Cruisin' on toinen Dennis Wilsonin kuoleman jälkeen julkaistu albumi. Onneksi hän ei ollut näkemässä tätä bändin all time low:ta.
Ei Still Cruisin' ihan täyttä roskaa silti sentään ole. A-puolisko on itseasiassa aika siisti. Nimikkokappale on ihan kiva nostalgishenkinen kesäbiisi. Somewhere Near Japan oli itseasiassa paras Beach Boys-kappale moneen kymmeneen vuoteen, siis ennen uusinta That's Why God Made the Radiota. Kyseessä on alunperin John Phillipsin kirjoittama kappale, Beach Boys-version kirjoittajiksi on merkitty Phillipsin lisäksi Terry Melcher, Mike Love ja Bruce Johnston. Laulussa on vahva huume-teemaan pohjautuva surumielinen kertomus. Toimii!
Island Girl on Alan Jardinen kirjoittama Karibianristeily-henkinen pornolaulu. Ihan kiva, vaikka vähän korni onkin. In My Car on levyn ainoa Brian Wilson-laulu. Brianin kulunut falsettiääni on jopa hieman pelottava, yhdistettynä biisissä soivaan todella uhkaavaan bassosyntikka-ääniefektiin. Sanat ovat vähintääkin itsevarmat:
"Wind blowing in my hair I feel like a millionaire Radio is blasting strong Were breaking out in song Blazing trails both near and far Park my car behind a star Life is full of possibilities
In my car Im captain of my destiny In my car Oh pretty babe come cruise with me"
In My Car:ia seuraakin A-puolen viimeinen kipale, se kuuluisa Kokomo. Kuulun niihin faneihin, jotka rakastavat tuota 80-luvun kultaista ikivihreää. Se on itseasiassa kappale, joka saikin minut alunperin tutustumaan Beach Boysin "uudempaan" tuotantoon. Hieno kappale, täydellinen hitti. En tosin vieläkään ymmärrä mitä John Stamos tekee biisin musavideolla, mutta katsokaa niitä naisia ja Tom Cruisen drinkkivatkauksia!
Albumin B-puoli kuuluu syvimpään manalaan. Se lähtee käyntiin järkyttävällä Fat Boysien kanssa tehdyllä rap-kappaleella Wipe Out. Ei saatana. Sitä seuraa kyllä vielä yksi ihan kelvollinen laulu, Make It Big, mutta loput levystä onkin sitten noita vanhoja hittejä, jotka kuuluvat omille levyilleen, eivätkä tälle kasarikalkkunalle. Jos tätä lättyä ei olisi kasattu aivan näin kiireellä, olisi se voinut olla hyvinkin mallikas teos, mutta tällaisenaan se on yhtyeen kahden heikoimman albumin joukossa. Heikoin on Summer In Paradise (1992), mutta sitä ei tarvitse edes vältellä, koska sitä ei mistään ole saatavilla. Levyä myytiin todella vähän eikä uusintapainoksia ole tehty. Ymmärrettävästä syystä.
Haluatko kokea puolituntisen elämyksen täynnä yllätyksiä, nousuja ja laskuja? Haluatko rauhoittua pitkän päivän jälkeen? Jos vastasit molempiin kysymyksiin kieltävästi, älä kuuntele Sunfloweria. Levy on bändin ensimmäinen julkaisu uudella levy-yhtiöllä. Suuri osa albumista äänitettiin Brian Wilsonin kotistudiossa, siinä samassa missä myös Charles Manson äänitti kuopattua esikoislevyään. Sunflowerilla on todella raikas ja kevyt soundimaailma, mutta levyllä on paljon muutakin kuin pelkkiä balladeja.
Sunflower lähtee käyntiin kahdella kovalla rock-kipaleella. Ensimmäinen, Slip On Through on Dennis Wilsonin kirjoittama. Kakkosbiisi This Whole World on taas Brian Wilsonin kyhäämä ja yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista pop-kappaleista. Laululla on pituutta alle kaksi minuuttia, mutta siitä huolimatta se musiikillisesti saavuttaa saman mihin moni yli 10-minuuttinen biisikään ei kykene. Nuotti vaihtuu lähes jokaisen lauletun sanan kohdalla. Kolmas kappale on lähes eeppinen Add Some Music to Your Day, jossa jokainen yhtyeen jäsen saa vuorotellen laulaa omat rivinsä.
Got to Know the Woman edustaa Dennis Wilsonin tylsempää puolta. Kyseessä on nopea mutta hieman junnaava bluesrock-tyyppinen laulu. Keskelle albumia on sujautettu kaksi Bruce Johnstonin kirjoittamaa balladia. Ensimmäinen näistä, Deirdre, on heikompi. Johnstonin laulujen väliin on sujautettu kolmas Dennis Wilsonin kappale, It's About Time. Laulun vetää tyylikkäästi Carl Wilson ja kyseessä on yksi yhtyeen siisteimmistä rock-kappaleista. Johnstonin toinen, Tears in the Morning julkaistiin myös singlenä ja oli jopa jossain päin maailmaa pieni hitti, vaikka itse levy totaalisesti floppasikin.
All I Wanna Do aloittaa levystä sen osuuden jonka aikana kannattaa asettua aloilleen ja sulkea silmänsä. All I Wanna Do:ta ei pidä kuitenkaan sekoittaa edellisen 20/20 (1969) -albumin All I Want to Do -kappaleeseen. Vaikka molemmat biisit tarjoilevatkin Mike Loven vokaaleja sieltä paremmasta päästä, on toinen balladi ja toinen jotain ihan muuta. All I Wanna Do on siellä God Only Knowsin kanssa kaikkien aikojen hienoimpien pop-laulujen listalla. Kyseessä on siis järkyttävän aliarvostettu ja unohdettu helmi.
Forever on Dennis Wilsonin ehkäpä tunnetuin kappale. Erityisesti laulusta kannattaa mainita taustavokaalit ja Brian Wilsonin hieno falsettiääni. Sunflower on muutenkin viimeinen levy jolla tuota Brianin "vanhaa" ääntä kuullaan viimeisen kerran lähes koko levyn mitalla. Our Sweet Love edustaa samaa linjaa All I Wanna Do:n kanssa. At My Window vie taas levyn suunnan hyvin psykedeelisille vesille:
Birds fly up
And down spinnin' round
Flyin' all around
From my window
A little brown sparraw came
Flutterin' down
Le moineau est venu
Se poser ma fenjtre
He came to my window
And as I watched him
I found myself reelin' and turnin' around
And the faster I ran
I ran out of breath and I fell to the ground
(Poof)
He came to my window
He came to my window
He came to my window
From their eyes
The people must look like miniature toys
Fly away
Fly away
Fly away
Cool, Cool Water on peräisin Smile-sessioista vuodelta -67. Keskeneräinen ja julkaisematon kappale kuitenkin äänitettiin uudelleen Sunflowerille. Kyseessä on viisiminuuttinen matka, nimensä mukaan, erittäin viileän veden maailmaan. Jos Cool, Cool Water ei ihmistä rentouta, ei sitten mikään.
Aikanaan Sunflower ei myynyt ollenkaan, eikä sitä muutenkaan järin arvostettu. Tämän vuoden elokuussa se täyttää 44-vuotta ja on saavuttanut erittäin vakaan kulttimaineen. 2003 Rolling Stone listasi Sunflowerin sijalle 380, top-500 kaikkien aikojen parasta albumia listalleen. Maailmalla liikkuu väärinkäsitys että Beach Boysin levyillä ei soittaisi itse Beach Boys, vaan pelkät palkatut muusikot. Tämä väite on hölynpölyä. Beach Boys soittaa itse suurimmalla osalla levyistään ja biiseistään, eikä pidä unohtaa että oikeastaan kaikki bändin jäsenet Mike Lovea lukuunottamatta olivat/ovat multi-instrumentalisteja. Toki mm. Pet Sounds (1966) on äänitetty lähes kokonaan pelkillä sessiomuusikoilla, mutta ei parane unohtaa että se oli tuona aikana kaikista yleisin tapa tehdä levyjä.
Kuva vuoden 2012 50-vuotiskiertueelta.
Jotta seuraava teksti ei menisi liian syvälliseksi ja monimutkaiseksi, jaottelen yhtyeen live-vaiheet yksinkertaisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen sisältää vuodet 1962-1971, toinen vuodet 1972-1983 ja viimeinen 1983-2013. Jaottelua voisi tehdä huomattavasti enemmänkin, mutta en itse tykkää liiasta hifistelystä. Beach Boys on liveorkesterina vaihdellut kokoonpanoa todella paljon, vaikkakin ydinryhmä pysyikin ainakin 80-luvulle asti lähestulkoon samana. Esitysten laatu on vaihdellut vuosien varrella todella radikaalisti ja tämän takia pieni artikkeli onkin paikallaan, etenkin syystä että vastaavia kirjoituksia ei suomenkielellä ennestään löydy.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Wilsonin veljekset Brian, Dennis ja Carl sekä koulukaveri Alan Jardine ja Wilsonien serkku Mike Love. Alanin kuitenkin korvasi hetkellisesti naapuri David Marks, joka soitti yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Kukaan jäsenistä ei oikeastaan osannut soittaa instrumenttejaan ensimmäisillä levyillä 60-luvun alussa. He oppivat tehdessä. Dennis ei saanut rumpuihinsa minkäänlaista opetusta, vaan hän kehitti täysin omanlaisensa soittotyylin, voimakkaan rummutuksen, joka hajotti yhden lyhyen keikan aikana vähintään kymmenen rumpukapulaa... Carl Wilson ja Alan Jardine soittivat kitaraa. Etenkin Carl kehittyi vuosien saatossa erittäin päteväksi lead-kitaristiksi. Brian soitti bassoa. Mike lauloi ja jauhoi purkkaa.
1965.
Identtinen raitapaitatyyli oli bändin managerin, Wilsonin veljesten isän, Murry Wilson idea. Kyseiset paidat pysyivätkin bändin päällä vuoteen 1966 saakka. -67 vanhentuneeseen surf-imagoon liian voimakkaasti yhdistetyt paidat vaihtuivat valkoisiin pukuihin. Alkuvuosien live-esitykset ovat nopeita ja pelkistettyjä. Surf-kitarasoundi on jutun ydin Dennis Wilsonin kovan rytmin ja Brianin falsetin kanssa. Nuo kolme elementtiä yhdistettyinä tekivät bändistä yhden 60-luvun alun kovimmista rock-bändeistä. Siis ennen the Beatlesia tai Rolling Stonesin suosiota. Mainittakoon vielä että Dennis oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen) rumpali, joka heilutti tukkaansa rytmin mukana. Ja tämähän sai kaikki teinitytöt sekaisin!
Massojen ihailu kääntyi nopeasti 60-luvun puolivälissä brittiläisen rockin puolelle. Yhtäkkiä the Beatles oli muodissa ja Beach Boys oli lähinnä nolo nuoruusajan ihastus. Sekään että bändi oli jättänyt surffi- ja hot rod-biisinsä jo vuonna -64 ja siirtynyt tuottamaan huomattavasti kypsempää musiikkia ei muuttanut faktaa: Beach Boys oli out. Good Vibrations-sinkku vuonna -66 nosti bändin vielä hetkeksi maailman huipulle. Edessä oli kuitenkin kuivat vuodet.
60-luvun loppupuoliskolla bändi joutui esiintymään mm. vanhainkodeissa ja puolityhjissä konserttisaleissa. Siis Yhdysvalloissa. Ironisesti Britanniassa Beach Boys-yhtyeen musiikkia arvostettiin todella paljon ja levytkin menivät siellä paremmin kaupaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa levyt floppasivat totaalisesti. Brian ei kestänyt kiertue-elämän stressiä ja olikin jättänyt kiertuebändin jo vuonna -65. Hänet korvasi hetkellisesti legendaarinen Glen Campbell, mutta sijaiseksi vakiintui pian Bruce Johnston. Monien fanien oli vaikea sulattaa Brianin, musiikillisen johtajan, puuttumista kokoonpanosta.
Jopa punkin suuntaan kallistuva All I Want To Do livenä vuonna 1968.
Uusi vuosikymmen toi mukaan suuret muutokset. -72 mukaan otettiin the Flames-yhtyeen Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar. Uutta rumpalia tarvittiin Dennis Wilsonin loukattuaan kätensä onnettomuudessa niin pahasti ettei hän pystynyt soittamaan rumpuja useaan vuoteen. Valkoiset puvut jätettiin naulaan ja lavatyyli muuttui ajanmukaisesti todella villiksi ja vapaaksi. Bruce Johnston erotettiin/erosi bändistä, riippuen kenen suusta asia kuullaan. Mike oli ensimmäinen bändin jäsenistä joka kasvatti parran. Perässä seurasivat loputkin jäsenet. Mike Loven 70-luvun esiintymisasuista voisi koostaa jopa oman kirjansa.
Mallia tämän päivän hipstereille!
Mike Love sutenöörinä 70-luvun puolivälin tienoilla.
Blondie ja Ricky pysyivät mukana vuoteen -74 saakka. Tuona muutaman vuoden aikana Beach Boys onnistui hankkimaan maineen Amerikan yhtenä parhaimmista livebändeistä. Ricky ja Blondie toivat musiikkiin sekä esityksiin vaadittua progressiivisuutta ja kovuutta. Dennis Wilson pääsi vihdoin loistamaan ja näyttämään karismansa edessä laulajana. Jopa Mike soitti muutaman kappaleen aikana instrumenttia, theremin-syntetisaattoria.
Lyhyt versio Wild Honeysta livenä Lontoossa -72.
Vuoden -74 kokoelma-albumi Endless Summer käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Yhtäkkiä maailmaan iski voimakas nostalgia-aalto ja olihan Beach Boysin alkuvuosien surf-musiikki kuulunut miljoonien ihmisten nuoruuteen. 70-luvun alussahan bändi ei esittänyt juuri ollenkaan noita alkuvuosien hittejä. Endless Summer myi triplaplatinaa. Albumi koostuu kokonaan alkuvuosien aurinkoisista hiteistä. Beach Boys-konsertteihin saapuneet uuden herätyksen saaneet fanit eivät halunneet kuulla harvinaisuuksia tai nähdä "progressiivista" rock-showta, vaan paketin nostalgiaa. Bändi jaksoi taistella tätä massojen miellyttämistä vastaan aina vuoteen -83 saakka, antaen kuitenkin pikkuhiljaa askel askeleelta periksi.
1976 oli merkittävä vuosi. Brian Wilson liittyi takaisin kiertuebändiin. Beach Boys julkaisi uuden Brianin tuottaman albumin, 15 Big Ones. Käynnistettiin valtava Brian is back-kampanja, pinsseineen kaikkineen. Näihin aikoihin bändin henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kuitenkin nousta ja näkyä lavalla. Brianin huumeidenkäyttö teki hänestä epäluotettavan esiintyjän. Dennis Wilsonin alkoholiongelma alkoi näkyä yleisöllekin. Mies suoritti kuuluisia viuhahduksiaan lavalla kesken esitysten ja 70-luvun lopulla Mike Loven sekä Wilsonin veljesten pitkään jatkuneet erimielisyydet ja riitelyt kärjistyivät, välillä jopa lähes fyysisiksi, etenkin Dennis Wilsonin ja Mike Loven välillä.
Rock-jumala look vuonna -76.
Dennis erotettiin bändistä. Brian siirtyi basistin roolista kytkemättömän pianon ääreen. Lopulta Dennis kuitenkin suostuttiin ottamaan takaisin, mutta koska häneen ei voitu enää luottaa, pysyi lavalla hänen lisäkseen toinen rumpusetti ja rumpali.Bruce Johnston liittyi takaisin. 80-luvulle tultaessa Brian oli lihonut todella massiiviseksi ja hänen äänensä oli kaukana siitä mitä se alkuvuosina oli ollut. Carl Wilson pysyi kuolemaansa saakka yhtyeen kasassa pitävänä voimana ja johti bändiä silloin kun Brian ja Dennis rypivät päihdeongelmiensa kanssa.
Alkuvuosien Beach Boys-klassikko Brianin "uudella" äänellä esitettynä vuonna 1981.
Brian Wilson 80-luvun alkupuoliskolla.
Dennis Wilson hukkui vuonna 1983. Tästä alkoi lopullinen alamäki bändille. Mike Love sai vihdoin valtapaikkansa johtajana ja bändi muuttui patrioottiseksi nostalgia-aktiksi. Brian Wilson jättäytyi lähes kokonaan pois bändin toiminnasta. Carl Wilson antoi periksi. Alan Jardine jatkoi aina yhtä laadukasta esiintymistään aina vuoteen -98, Carl Wilsonin kuolemaan saakka.
Brianin poissaolo Beach Boysin toiminnasta 80-luvulla selittyy tohtori Eugene Landyn toimilla. Hän otti Brianin 24/7-tyyliseen hoitoon, mikä jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Hoidolla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Brian sai hänen avustuksellaan käynnistettyä vihdoin soolouransa ja ennen kaikkea pääsi eroon päihteistä ja pudotti painonsa. Toisaalta Landy imi Wilsonilta lähes kaikki hänen tulonsa itselleen ja manipuloi Wilsonia vahvojen lääkkeiden avulla. Landy saatiin lopulta pitkän oikeustaistelun jälkeen pois Brianin elämästä.
Brian Wilson 80-luvun puolivälissä.
Beach Boys alkoi olla yhä enemmän riippuvainen taustabändistä. Vielä 80-luvun alkuun saakka yhtye pärjäsi lähes kokonaan omien jäsentensä soittopanoksella, mutta 90-luvulle tultaessa musiikin soittivat jo lähes yksinomaan pelkkä taustabändi (Carl Wilson toki jatkoi lead-kitarointiaan). Lopulta 2000-luvulle tultaessa Beach Boys-nimellä esiintyi bändi, joka sisälsi Mike Loven ja Bruce Johnstonin lisäksi pienen taustabändin. Siis Beach Boys, jossa on YKSI alkuperäisjäsen. Brian Wilson esiintyi oman bändinsä kanssa ahkerasti ja Alan Jardine satunnaisesti omansa kanssa. Mike Love kävi oikeustaisteluita sekä Brianin että Alanin kanssa, koskien Beach Boys-nimeä sekä musiikkirojalteja. Love voitti nostamansa haasteet.
2012 bändin ensimmäisestä levystä tuli kuluneeksi 50-vuotta. Kaikista epätodennäköisin tapahtui, elossaolevat jäsenet lyöttäytyivät yhteen vielä viimeisen kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä vanhojen uudelleen lämmittely, vaan bändi julkaisi myös täysin uuden ja vieläpä loistavan levyn That's Why God Made the Radion.
Brian Wilson 50-vuotisjuhlakiertueella.
Kiertue edusti musiikillisesti bändin koko historian huippua. Mike Loven Beach Boys yhdistyi Brian Wilson bändin kanssa muodostaen yli 10-henkisen orkesterin täynnä huippulahjakkaita soittajia ja laulajia. Mukana oli tietysti Brian Wilsonin, Mike Loven, Alan Jardinen ja Bruce Johnstonin lisäksi myös alkuvuosien kitaristi David Marks. Kiertue soitti yli 70-esitystä ympäri maailman ja huipentui Lontoon kahteen konserttiin syyskuun lopussa. Tuolla viimeisellä keikalla mukana olleena voin rehellisesti sanoa shown olleen paras mitä olen ikinä nähnyt, keneltäkään artistilta.
David Marks ja Alan Jardine.
Kiertueen päätyttyä Mike Love jatkoi oman Beach Boys-yhtyeensä kanssa ilman muita alkuperäisjäseniä, vaikka he olisivatkin halunneet jatkaa. Beach Boys esiintyy edelleenkin Mike Loven ja Bruce Johnstonin johdolla ympäri maailmaa. Heidän bändiään ei nimestä huolimatta tule kuitenkaan sekoittaa siihen oikeaan Beach Boys-yhtyeeseen. Brian Wilson jatkaa edelleen sooloartistina ja valmistelee tätäkin tekstiä kirjoittaessani uutta soololevyään. Tai itseasiassa hän luultavasti tällä hetkellä nukkuu (aikaero), jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Beach Boys on esiintynyt Suomessa kuusi kertaa, vuosina: 1967, 1969, 1993, 1997, 2006 ja 2011. Harmi ettei noista mistään löydy oikein minkäänlaisia tallenteita. Saa vinkata jos tietää mistä löytyisi taikka sattuu omistamaan vaikka kuvia!
In Concert (1973) on loistava keikkataltionti Beach Boysin rokkaavimmalta ajalta. Bändiin ensimmäistä kertaa tutustuville se on loistava läpileikkaus heidän musiikistaan. Levy sisältää live-esityksiä sekä kuuluisista hiteistä että harvinaisuuksista. Suosittelen lämpimästi!
