Näytetään tekstit, joissa on tunniste toiminta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toiminta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Miksi kauhu?



Tappaminen, kuolema, pelko ja kärsiminen ovat pahimpia asioita mitä tässä maailmassa ihminen voi kokea. Miksi sitten kaltaiseni sivistynyt, hyväntahtoinen mutta epätoivoinen kirjoittaja haaskaa aikaansa tuntitolkulla, vuosi toisensa jälkeen, katsomalla kauhuelokuvia? Siis niitä kauheita elokuvia, joissa ihmisiä pelotellaan, säikytellään, kidutetaan, riivataan, paloitellaan ja ennen kaikkea tapetaan. Miksi koen sellaiset elokuvat parempana ajanvietteenä kuin vaikkapa syvälliset taide-elokuvat ynnä muut draamat? Miksi valitsen useimmiten Shawshank Redemptionin sijasta katsottavakseni vaikkapa Lesbian Vampire Killersin (kumpaakaan en ole nähnyt, mutta haluaisin toki molemmat yhtä suurella innolla kokea). En tykkää pelosta taikka väkivallasta. En haluaisi edes ajatella tai kokea sellaisia asioita. Tykkään silti suunnattomasti väkivaltaisista elokuvista. Nautin niistä. Listataanpa siis muutama yleinen kritiikki jota kuulee usein sanottavan, kun puhutaan kauhuelokuvista.

1) Kauhuelokuvat ovat alkukantaisiin tunteisiin vetoavia yksinkertaisia ja pinnallisia elokuvia, toisin kuin draamat, joilla pyritään vetoamaan syvempiin tunteisiin.

2) Kauhuelokuvat ovat kliseisiä, ennalta-arvattavia ja huonosti tehtyjä.

3) Väkivalta ei ole nautinnollista katsottavaa, ei ole olemassa väkivaltaviihdettä.

Ykkösargumentti on hyvin pitkälti totta, lukuunottamatta pinnallisuutta. Mutta mitä tuolla argumentilla pyritään ilmaisemaan? Myös kauhuelokuva voi olla syvällinen, itseasiassa kaikki genren parhaimmat edustajat ja klassikot ovat erittäin monimuotoisia ja syvällisiä, ne ovat kaukana pinnallisista teoksista. Draamaelokuvat, siinä missä kauhuelokuvatkin, ovat 90-prosenttisesti yksinkertaisia ja epäonnistuneita tekeleitä. Kyseessä ei ole genre-ongelma, vaan elokuvien ongelma ylipäätään. Mitä vikaa on alkukantaisiin tunteisiin vetoamisessa? Ja eikös sitten rakkaus ole alkukantainen tunne? Siitähän kaikessa draamassa on lopulta kyse.

Kakkosargumentti pätee totaalisesti jälleen 90-prosenttiin kauhuelokuvista. Mutta täytyy pitää mielessä, että se pätee samalla tavoin myös kaikkiin muihinkin elokuviin, kaikkien muidenkin genrejen sisällä. 90-prosenttia elokuvista on enemmän tai vähemmän kuraa. Palaan myöhemmin uudelleen kauhuelokuvien tuotannollisiin elementteihin.

Viimeinen argumentti. Ei, väkivalta ei ole nautinnollista, ellet ole psykopaattimurhaaja. Tosin eipä se silloinkaan aina nautinnollista ole, kun et pysty nautintoa välttämättä tuntemaan. On olemassa väkivaltaviihdettä. Itseasiassa väkivaltaviihde on parasta viihdettä heti hyvän musiikin jälkeen. Mikä onkaan parempaa katsottavaa, kuin nähdä televisiossa kymmenien ja kymmenien zombien repivän ihmistä osiin tai autojen räjähtelevän ilmaan. Niin, eipä juuri mikään. Mutta tässä tulee se juju, ja tämä on tärkeä juttu. Pelkkä väkivalta tai toiminta ei ole pidemmän päälle kiinnostavaa. Puolitoista tuntia pelkkää verimättöä on todella vaikea saada näyttämään kiinnostavalta koko kestonsa ajan. Kauhuelokuvan ollakseen hyvä, vaatii se sisältöä. Se vaatii mielenkiintoisia hahmoja. Se vaatii myös sitä draamaa. Se vaatii jotain persoonallista ja omaleimaista. Sen pitää tuoda jotain uutta genrensä pöydälle.

Elokuvissa nähtävää väkivaltaa ei tulisi ikinä verrata todelliseen väkivaltaan. Jokainen meistä tietää, katsoessaan elokuvaa, katsovansa fiktiota, kuvitteellista tarinaa. Jokainen meistä tietää, että kuvassa tapahtuvat asiat eivät ole todellisia. Ihmiseltä ei oikeasti katkaistu päätä, zombeja ei oikeasti ole olemassa. Eikä myöskään niitä riivaavia demoneja. Kauhuelokuvat ja ns. "väkivaltaviihde" yleensäkin tarjoavat turvallisen ja puhdistavan mahdollisuuden tutustua elämän pimeimpiin alueisiin. Niihin asioihin joita jokainen enemmän tai vähemmän pelkää. Kauhuelokuvat tarjoavat mahdollisuuden nauraa kuolemalle. Se on jotain erilaista mitä perinteinen draama ei välttämättä tarjoa. Kauhutarinat ovat aina olleet olemassa. Nykyään ne vain sattuvat kulkemaan useimmiten elokuvan muodossa, mikä on ihan älyttömän hieno juttu, sillä elokuva on taiteenmudoista kehittynein ja suurin.

Miksi sitten valitsen iltapalakseni mieluummin b-luokan kauhupläjäyksen, kuin laadukkaan ja arvostetun draamaelokuvan? Oikeastaan, en tiedä itsekään. Tykkään katsoa kevyttä viihdettä. Siksi sitä kutsutaankin viihteeksi. Sen tulisi olla hauskaa, tai jos ei hauskaa, niin herättää edes jotain tuntemuksia. Draamaelokuvat taipuvat liian usein melodramaattisuuden ja sentimentaalisuuden puolelle, mikä taas on mielestäni suuri pahe (ja juu, negatiivisuuskin on tuntemus, en vain liiemmin pidä siitä). En myöskään halua nähdä elokuvaa katsoessani naturalistista kuvausta kansalaisen ankeasta arjesta. Haluan nähdä jotain erilaista, jotain mitä en arkielämässä näe tai koe päivittäin.

Kaiken tämän lisäksi kauhuelokuvat ovat huonoimmillaankin äärimmäisen kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ne ovat täynnä mielenkiintoisia teknisiä toteutustapoja ja kokeiluja, sillä kyseinen genre jopa vaatii tekemään asioita hullunkurisella tavalla väärinpäin. Kauhuelokuvien kuvakerronta on kliseisimmilläänkin erittäin viihdyttävää katsottavaa. Kauhuelokuvissa sallitaan pienet virheet ja rosot. Niiden ei pidä olla kliinisiä tai hiottuja. Ne saavat olla vähän rumia ja huonolla tekniikalla toteutettuja. Useimmiten kaikenlaiset kotikutoisuudet ja pienet viat tuovat vain lisää vetovoimaa kauhuelokuvaan. Kauhuelokuvat yhdistetään liian usein aina nuoriin, mikä on sinällään hieman harhaanjohtavaa. Kun 70-luvulta eteenpäin lanseeratut teinikauhuelokuvat ovat taas aivan oma juttunsa.

Kauhuelokuva on aivan oma taiteenlajinsa, eikä se pyytele anteeksi keltään tai miltään. Se on rohkea ja rajoja rikkova, jopa vallankumouksellinen. Ja ajaton. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä, aivan kuten aina tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka sen ymmärtävät.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Fury (2014)


Fury on loistava sota/toiminta-leffa. Brad Pittillä on hienot hiukset. Mutta yhdessä asiassa ei parane mennä lankaan, elikkä Brad Pitthän ei ole elokuvan päähenkilö, vaikka markkinointimateriaaleissa pällisteleekin isoimpana hahmona keskiössä, kuten vaikkapa tuosta ylläolevasta kuvasta voitanee huomata. Sen sijaan päähenkilö on tuo pienen pieni ukko ylhäällä takana. Että näin.

En lähtökohtaisesti pidä sotaelokuvista, saati mistään jenkkien natsivastaisuuspropagandasta tyyliin Schindlerin lista tai Pelastakaa sotamies Ryan (oliko siinä edes natseja, en muista). Huonoja elokuvia jokatapauksessa. Enkä myöskään pidä suomalaisista sotaelokuvista Rukajärven tietä lukuunottamatta. Tuntematon sotilaskin on aivan kaamea. Hyi olkoon. Mutta Fury onnistuu yllättämään. Se on karu, hahmoiltaan ja tunnelmaltaan realistinen, ahdistava, mutta ennen kaikkea viihdyttävä teos. Se pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja tyydyttää varmasti jokaisen toimintafanin nälän, ainakin hetkeksi. Elokuva jättää myöskin halun nähdä se heti uudestaan.

Kyllähän Fury silti noudattelee aikalailla tarkalleen niitä perinteisiä Hollywood-elokuvan kaavoja, en sitä kiistä. Mutta se missä Fury pistää parastaan on todella vakuuttavat henkilöhahmot. Tässä leffassa kukaan ei ole sotasankari tai puhtoinen sotilas. Samoin tarina on kerrottu persoonallisella otteella. Musiikit ovat eeppiset ja ilmassa viuhuu Star Wars laserit. Mikäpä olisi sen siistimpää.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Lucy (2014)



Luc Bessonin kirjoittama ja ohjaama Lucy on puhdas aivot narikkaan-hömppäelokuva, mutta hyvä sellainen. Siinä ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, mutta se silti onnistuu viemään katsojan jännittävälle seikkailulle. Lucy tuskin toimii läheskään yhtä hyvin kotona kuin teatterissa katseltuna. Erityisesti aivan leffan lopussa oleva aikamatkustusepisodi toimii ihan älyttömän hienolla tavalla. Lähdin katsomaan leffaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ja täytyy myöntää että elokuva onnistui yllättämään, varsinkin alkuminuuteilla.

Morgan Freeman on Morgan Freeman. Hän on aika yksipuolinen näyttelijä, mutta mikäpäs siinä kun homma toimii. Scarlett Johanssonin kohdalla taas ulkonäkö tahtoo usein viedä huomion hienolta näyttelytyöltä, mikä sinänsä on vähän harmi. Mutta jokatapauksessa, Lucy on kyllä kaikinpuolin kivaa katseltavaa.

Pointsit myös siitä, että ne korealaiset gangsterit puhui oikeasti omaa kieltään, eivätkä englantia hassulla aksentilla. Mutta mihin katosi tuo leffan alussa esiintynyt amerikkalainen huumebisnesmies? Tai kuka ihme oli se Richard tekostetsoneineen? Käsikirjoitus on sekava ja täynnä aukkoja, mutta liikaa miettimättä niitä ei oikeastaan edes huomaa. Ja mitäpä tuosta, leffa oli silti aika hauska.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Dawn of the Planet of the Apes (2014)


Dawn of the Dead on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Dawn of the Planet of the Apes on vuoden 2014 paras elokuva. (Ainakin tässä vaiheessa kuluvaa vuotta).

Elokuvan juonta en ala sepustamaan, kuten en koskaan muutenkaan. Sen sijaan aloitetaan musiikeista. Michael Giacchinon säveltämä score on loistava. Olkoonkin että valtaosa porukasta mollaa leffan musiikkeja. Mies on hieno elokuvasäveltäjä. Hans Zimmerit ym. pellet jäävät verrattaessa jonnekin kauas kauas piiloon. The Bandin kappale The Weight soi hienossa kohtauksessa, muuten pop-musiikkia ei leffassa käytetä. Hyvin se toimii näinkin.

Näyttelijät ovat kerrassaan loistavia. Pisimmät korret vetävät Gary Oldman pienessä roolissaan, Toby Kebbell Kobana sekä tietysti Andy Serkis pääroolin Caesarina. Homma vaan toimii. Jason Clarke ns. ihmispääosassa ei taasen ole kovin kummoinen. Tietysti Malcolmin hahmokin on aika kehnosti kirjoitettu mikä edesauttaa asiaa. CGI-teknologia muutaman kuvan pientä poikkeusta lukuunottamatta toimii kuin rasvattu. Tehosteet eivät häviä Gravitylle tippaakaan, ja onhan Apinaleffan tehosteet hitusen verran haastavampiakin. Apinat vaan näyttävät niin siisteiltä, etenkin lähikuvissa. Onnistuneimmissa kuvissa on mahdotonta erottaa onko apina oikea vai pelkkää animaatiota. Niin hienosti ne on tehty. Uskokaa.

PG-13 elokuvaksi Dawn of the Apes on yllättävänkin verinen ja synkkä. Yksi fuck-sanakin kuullaan. Eli täysin lapsille suunnattu animaatiosepeilu leffa ei ole. Ohjaus on vallassaan kernaallisen mainiokasta. Kuvaajallakin on homma hienosti hallussa. Ei nähdä sitä surullisen kuuluisaa shaky-camia, vaan ihan oikeaa tyyliä. Parhaimpina ottoina mainittakoon vaikkapa elokuvan avaavat ja lopettavat lähikuvat Caesarin naamasta sekä pitkä otto jossa pääpahis Koba ajelee tankilla tykittäen konekiväärillä kaikkea mikä liikkuu. Dawn of the Apesi on monellakin tapaa samanlainen kuin Dawn of The Dead sompies, erityisesti rytmitys on hyvin samankaltainen molemmissa leffoissa.

Tykkään sitäpaitsi apinoista. Erityisesti simpansseista, gorilloista ja orangeista. Vaikka eihän ne taidakkaan olla edes apinoita (Ape, not monkey!). Tykkään myös tosi paljon hyvistä toimintaleffoista. Siksipä on siistiä nähdä simpanssi ratsastamassa hevosella samalla räiskien kahden konekiväärin voimin ihmisiä. Minusta on kuitenkin vähän surullista etteivät suomalaiset löytäneet tätä leffaa. Se putosi paikallisen teatterin ohjelmistosta jo parin viikon sisällä ensi-illastaan. Mahtaakohan pyöriä Finnkinollakaan enää kauaa.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Wolf Creek 2 (2013)

John Jarrat Mick Taylorina.

Wolf Creek 2 on komedia - tahaton vai tahallinen, aivan sama. Elokuvassa on yksi loistava kohtaus, loput ovat joko tylsiä tai hauskoja. Tämä yksi pitkä kohtaus löytyy elokuvan loppupuolelta. Kohtauksessa mies on vankina Taylorin kidutuskammiossa ja heidän välillään käydään pitkä ja jännittävä kisailu, minkä panoksena on vähintäänkin köysissä olevan miehen sormet. Wolf Creek 2 on täynnä todella erikoista logiikkaa. Uhreiksi joutuvat retkeilijät ovat ykkösosan tyyppejäkin tyhmempiä. Kannattaako juosta erämaan keskellä sitä ainoaa pikkuista hiekkatietä kun sadistinen murhaaja ajaa kymmenen metrin päässä isolla maasturillaan, aikomuksenaan tappaa sinut? Eikö tule mieleen hypätä sivuun puiden sekaan?

John Jarrat on hysteerisen hauska. Parhaimpina vetoina mainittakoon aloituskohtaus, jossa poliisikonstaapelin pää irtoaa yhdestä kiväärin luodista sekä kohtaus jossa kengurut valtaavat moottoritien. "Welcome to Australia, cocksuckers!". Wolf Creek 2 ei ole kauhua. Se ei onnistu pelottamaan, ja jännitystäkin se osaa luoda vain yhdessä kohtauksessa. Kyseessä ei siltikään ole tylsä elokuva. Koomisia heittoja, loistavaa näyttelyä (John Jarrat) ja upeita kuvia leffasta kyllä löytyy. Silti se on roskaa.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Breaking Bad


Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.



torstai 15. toukokuuta 2014

Godzilla (2014)


Oulussakin on ne ärsyttävät kilon painavat 3D-lasit. Ei kiva. Uuden Godzillan traileri oli lupaava, erittäin lupaava. Bryan Cranston on huippulahjakas näyttelijä ja minä fanitin (ja ylpeästi fanitan vieläkin) sitä -98 Godzillaa. Alkuperäisiä aasialaisia en ole katsonut, vaikka pitäisi. Godzilla alkaa lupaavasti. Ensimmäiset puolisen tuntia ovat ihan kelvollista alustusta jollekin eeppiselle, mutta jokin silti puuttuu. Näyttelijöissä ei ole valittamista, kuvaus on erinomaista ja sitä törkeästi heiluvaa shakycamiakaan ei ole pilaamassa katselukokemusta. Okei, ehkä se jokin tulee sieltä esiin Godzillan kanssa.

Ei tule. Elokuva menettää otettaan koko ajan mitä lähemmäs loppua tullaan. Cranstonin hahmokin kuolee heti leffan alussa. Ja minä kun oletin hänen olevan päähenkilö. Ei, vaan elokuvan pääosassa seikkailee täysin persoonaton Aaron Taylor-Johnsonin roolihahmo, jonka nimeäkään en muista enää. Elokuvan alkupuolisko ja loppu ovat kuin täysin eri elokuvista. Godzilla on yksi suurimmista pettymyksistäni elokuvissa IKINÄ. Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffasta pystyy nauttimaan keskinkertaisen monsterielokuvan tavoin. Sillä sitä Godzilla on, keskinkertaista.

Sinne sun tänne on ripoteltu kyllä hienoja kuvia. Tehosteet ovat näyttäviä. Plussaa myös siitä että itse Godzillaa osataan näyttää juuri oikea määrä. Elokuvan valtava potentiaali hukkuu silti täysin typerään käsikirjoitukseen. Harmi. Ja 3D osoitti jälleen kerran turhuutensa. 3D on typerä myyntikikka, ei mitään muuta. Ja Godzilla on pannukakku, mutta pahemman makuinen.

tiistai 13. toukokuuta 2014

The Amazing Sbyder Man 2 (2014)


Jaa, Flamingossa on näköjään ne painavat 3D-lasit vieläkin käytössä. Joutavaisivat roskiin. Ärsyttävää tökkiä niitä epämukavia härpäkkeitä takaisin päähän minuutin välein yli kahden tunnin ajan. Spider-Man kakkosessa on hienot tehosteet, erityismainintana sähköefektit, jotka näyttävät tosi siisteiltä. Mitään muuta positiivista elokuvasta onkin sitten vaikea löytää.

Ensimmäistä osaa en ole katsonut. Minua ei kiinnosta. Ja sanon tämän kaiken suurena Spider-Man fanina. Omistan edelleen usean vuosikymmenen ajalta alkuperäisiä sarjakuvia. Fanitan edelleen kymmenen vuoden takaista Sam Raimin Spider-Man-trilogiaa. Etenkin osia 1 ja 2, jotka ovat kaikkien aikojen parhaiden supersankarielokuvien joukossa. Uuden Spider-Man kakkosen suurin ongelma on (yllätys yllätys) käsikirjoitus. Elokuva on täynnä todella tyhmää lapsen logiikkaa. Tämä ei tietenkään haittaisi jos elokuva olisi tehty kieli poskella-asenteella, mutta ei, vaan elokuva yrittää olla vakava. Hahmojen motiivit ja toiminta on täysin naurettavaa. Elokuvan pääelementtinä toimintakohtausten ohella on Peter Parkerin ja Gwen Stacyn "rakkaustarina".

Elokuvan rakkaustarinassa on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäisenä se että Emma Stone ei osaa näytellä. Hän on yksi kehnoimmista naisnäyttelijöistä valkokankaalla vuosikymmeniin. Toinen, suurempi ongelma on se että käsikirjoittajilla ei selvästikään ole minkäänlaista käsitystä miten rakkaus toimii. Peter Parkerin ja Gwen Stacyn välillä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Silti katsojan pitäisi uskoa että he ovat jonkin sortin rakastavaisia? Tämä kaikki aiheuttaa valtavan määrän tahattoman koomisia kohtauksia, joille on vaikea edes nauraa.

Elokuvan pääpahis, Jamie Foxxin esittämä Electro, on niin ikään erittäin kehnosti kirjoitettu hahmo. Alussa erittäin sympaattinen, tyypillinen koulukiusattu hahmo joutuu onnettomuuteen ja muuttuu Spider-Manille kostoa janoavaksi sähköhemmoksi. OK. Hahmo muuttuu sekunnissa hyväntahtoisesta koulukiusatusta psykopaatiksi murhaajaksi, ilman mitään selitystä. Onko tämän elokuvan ihan oikeasti kirjoittanut 7-vuotias lapsi?

Muita huomioitavia outouksia: Harry Osbornen ja Peter Parkerin homosuhde? Mitä vittua? Harry Osbornen hahmo noin niinkun muutenkin on todella koomisen epälooginen. Alun ja lopun täysin irralliset ja turhat lentokonekohtaukset. Todella typerät one-linerit, jotka tarjoillaan täysin vakavina. Mutta löytyy elokuvasta vielä pari pientä plussaakin. Ensimmäisenä Peterin huoneen seinällä oleva David Bowien Low-albumin kansikuva ja toisena Paul Giamattin muodonmuutos Rhinon rooliin. Tiesin Paul Giamattin olevan tässä elokuvassa ja odotin hänen ilmestymistään koko ajan. Tajuamatta että hän on mukana jo ensimmäisissä kohtauksissa. Loistava näyttelijä.

Kaikesta tästä mollaamisesta huolimatta Spider-Man 2 on ihan ok. Se on kertakäyttöviihdettä, ei enempää eikä vähempää. Milloin joku tekisi Spider-Man elokuvan, joka olisi uskollinen sarjakuville? Olen kyllästynyt näihin typeriin lastenversioihin. En suosittele tätä uudelleen lämmittelyä kellekään. Katsokaa Raimin trilogia.

tiistai 6. toukokuuta 2014

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Non-stop (2014)

Typerä harhaanjohtava promo-kuva. Non-stop ei ole toimintaa, vaan trilleriä.

Perinteistä. Seuraavaan ratikkaan aikaa 9 minuuttia. Joudun taas juoksemaan asemalta teatteriin, no eipä siinä mitään, ei ainakaan tarvitse odotella salin ulkopuolella. Ehdin vieläpä käydä vessassa ja ostaa keskikoon pippurirenkaat ja pepsin. Jäillä.

Liam Neeson esittää sen perusroolinsa, saman kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Grey:ssä, siinä susielokuvassa. Tykkäsin siitä. Non-stopista en tiennyt etukäteen muuta kuin että siinä ollaan jossain vaiheessa lentokoneessa. Itseasiassa lähes koko elokuva sijoittuu lennolle. Siistiä, tykkään näistä leffoista (mikä se genren nimi nyt onkaan). No siis sellainen Phone Booth taikka Takaikkuna-tyylinen trilleri missä ollaan vain yhdessä tilassa. Non-stopin käsikirjoitus ei sinänsä tarjoa mitään uutta tai yllättävää. Lopun kuka sen teki-twisti tuo mieleen Screamin. Elikkä elokuva siis noudattelee aikalailla perinteisen amerikkalaisen trillerin kaavoja.

 Kyseessä on kuitenkin ihan kelvollinen ajantappopätkä. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia vierähtää teatterissa kuin siivillä. Popcorni- eikun siis pippurirengaskulho tyhjenee salamannopeasti. Pepsiä riittää kolmannen näytöksen alkuun saakka. Plussaa myös siitä että elokuvassa jännitys onnistutaan luomaan ilman seksiä, kiroilua tai verimässäilyä. Elokuvan jälkeen päällimmäisenä nousi ajatus Grey:n katsomisesta uudelleen. Täytyykin kurkistaa jos se jostakin internetin ihmemaailman syövereistä löytyisi. Non-stop on aikalailla aivot narikkaan viihdettä, mutta ihan kelvollista sellaista. Suosittelen.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

24 palaa ruutuihin


24 kävi kahdeksan tuotantokautensa aikana todella pitkän matkan. Samoin Jack Bauer. Erittäin kehnon kutoskauden jälkeen sarja sai vielä kaksi loistavaa tuotantokautta ja ihan kelvollisen lopun, vaikka nykytyyliin päähenkilön kohtalo pitikin jättää auki jotta myöhemmin voitaisiin vielä rahastaa samalla konseptilla. Nyt se aika on koittanut.

Ensimmäinen tuotantokausi oli parasta tv:tä aikoihin, mielestäni kyseinen kausi on edelleenkin yksi parhaista jutuista ikinä koko tv:n historiassa. Ensimmäinen kausi on ylivertainen muihin verrattuna siksi että paketti pidetään pienenä. Tapahtumat ja käänteet ovat realistisia. Bauerin hahmo on realistinen. Viimeistään neloskaudella Jack kadotti ne viimeisetkin aidon ihmishahmon piirteet ja muuttui melko ontoksi supersankariksi. Tarjoaahan kyllä myös tämä super-Jack loistavaa viihdettä ja toimintaa, mutta kaukana ollaan siitä ensimmäisien kausien piinaavasta jännityksestä.

Elisha Cuthbert oli myös ihan kiva sarjan ekalla kaudella.

Tällä hetkellä sarjan maailmassa ainoa elossa oleva oikeasti mielenkiintoinen hahmo (no Bauerin lisäksi) on Tony Almeida. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kasikaudella eikä hän myöskään ole palaamassa uuteen 12-osaiseen sarjaan. Tyhmää. Uusi Live Another Day on kyllä täynnä uusia hahmoja ja loistavia näyttelijöitä. Ehkä tällä kertaa onnistutaankin luomaan mielenkiintoisia hahmoja. Näihin uusiin näyttelijöihin sisältyy mm. Yvonne Strahovski Dexteristä, Tate Donovan, Ross McCall aliarvostetusta Crash-sarjasta ja jopa Stephen Fry heittää pienemmän roolin muutaman jakson verran.

Dennis Hopper 24:n ensimmäisellä kaudella.

Yksi syy katsoa uutta kaksnelosta on uusi tapahtumapaikka, Lontoo. Aikaisemmin sarjaahan on kuvattu Los Angelesissa, Washingtonissa ja New Yorkissa. Unohtamatta sitä Afrikassa kuvattua tv-elokuvaa. Mutta onko aika ajanut jo 24-konseptin ohitse? Kiinnostaako ketään enää? Terroristi-iskut ja presidentin salamurhajutut on nähty jo miljoona kertaa. Aikanaan 24 onnistui tuomaan näihin aiheisiin ja etenkin niiden kertomistapaan jotain uutta. Pystyykö sama sarja keksimään enää pyörää uudestaan, vai onko kaksnelosesta tullut jo pelkkä itsensä parodia? Se jää nähtäväksi. Tosin Suomen fanit saavat melko varmasti latailla jaksot laittomia teitä nähtäväkseen. Täällä ohjelma varmaan nähdään joskus seuraavalla vuosikymmenellä, kuten maan tapana on.

Yksi sarjan huippuhetkistä, kolmoskauden finaali.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Expendables 2 (2012)

Ukot on vaan ihan liekeissä.

Simon West on aika tasapaksu ohjaaja, mutta sentään taitavampi kuin Stallone. Mielestäni tämän pätkän olisi silti saanut ohjata Harlin, mutta ilmeisesti hän ei enää ole tarpeeksi hyvää kaveria Willisin ja Stallonen kanssa. Expandables kakkosen ainoa anti on nähdä mahdollisimman monta vanhaa toimintatähteä samassa kohtauksessa. Tarinalla ei ole oikeastaan mitään merkitystä eikä toimintakaan päätä huimaa. Itseasiassa uudessa Captain America: Winter Soldierissakin oli huomattavasti laadukkaammat action-jaksot.

Sylvester Stallone on kyllä ihmeen lihaksikas tyyppi edelleen. Mutta joo, elokuvan parasta antia on Dolp Lundgrenin heitot ruotsalaisesta alkuperästään sekä Chuck Norrisin pikkuinen cameorooli. Schwarzeneggerin "I'm back" jaksaa vieläkin naurattaa. Van Damme tekee aivan älyttömän loistavaa työtä päävihollista, Vilainia, esittäessään. Periaatteessahan tämä leffa on yksi puolituoistatuntinen sketsi.

-There comes another one!
BAM BAM BAM BUM
-Rest in peaces.

Jotenkin tuohon suuntaan se meni.

Mitään varsinaisesti uutta kumpikaan tämän elokuvasarjan osista ei ole genreen onnistunut tuomaan. Ukkojen vanhat pätkät ovat klassikkoja ja päihittämättömiä siksi, että vaikka niissä onkin nykyisin camp-henkeä, niiden itseisarvo ei ole pelkkä räiskintä ja huulenheitto. Tai, no, itseasiassa kyllä on. Mutta niissä (esim. Commando, Terminator, Rambo, Rocky IV...) homma vaan hoidetaan kymmenen kertaa tyylikkäämmin. En myöskään ole mikään cgi-veren fani ja sitähän tässä pätkässä riittää. Sylvester Stallonen ja Schwarzeneggerin uusin Escape Plan on huomattavasti Expendables kakkosta toimivampi paketti.

On tämä elokuva silti ykkösosaa parempi. Suunta on siis noususuhteinen. Ehkä kolmososa täyttää jo oikeasti hyvän leffan kriteerit. Schwarzeneggerin fanina aion jokatapauksessa kaikki hänen uudet elokuvansa katsoa. Tosin The Last Stand-elokuvaa en ole vieläkään nähnyt. Jospa vilkaisisin sen seuraavaksi.