Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.
Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.
Hups siis Breaking Bad eikä Jessica Alba. Pahoitteluni.
Noniin.
Sarja on vienyt kaiken vapaa-aikani, enkä ole ehtinyt päivittää blogia. Sain muutama päivä sitten vihdoin viimeisteltyä viimeisen kauden ja olen erittäin tyytyväinen näkemääni. Väitän että Breaking Bad parani jakso jaksolta, tai ainakin melkein. Vitoskausi oli ehkäpä sarjan paras. Tai neloskausi. Jompikumpi kuitenkin. Walter Whiten hahmo on kirjoitettu erittäin hienosti. Samaan aikaan toivoisi hänelle onnellista loppua ja toisaalta haluaisi hänen kuolevan erittäin väkivaltaisesti. Jesse Pinkman on taas (jopa hieman yllättäen) sarjan "hyvämoraalisin" henkilö. Lukuisista töppäyksistään huolimatta kyseessä on sympaattinen hahmo, joka ei tahtoisi pahaa kellekään. Toisin kuin White, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä hänen tekonsa tappavat, kunhan vain hänen perheensä ei joudu kärsimään.
Lopulta sarja kertoo aika simppelin tarinan. Mikä tekee siitä niin loistavan? Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kehno ohjaus ja kuvaus paranevat huomattavasti sarjan jälkimmäisillä kausilla. Etenkin viimeinen kausi on täynnä aivan loistavia kohtauksia ja kuvia. Typerät hiphop-kokkausmontaasit on suosiolla jätetty pois. Kaikki sarjan näyttelijät osaavat hommansa erittäin mallikkaasti. Bryan Cranstonia ei varmaankaan tarvitse erikseen kehua. Dean Norris on mielestäni aina ollut hyvä näyttelijä, tosin hän on aina esiintynyt vain pienissä sivuosissa. On siis kiva nähdä hänet vihdoinkin hieman suuremmassa roolissa Hank Schraderina. Aaron Paul taitaa loistavasti sekä komiikan että draaman.
Sarjan loppu on erittäin tyydyttävä. Mitään ei jätetä auki, mutta tämä ei silti tarkoita että asioita syötettäisiin katsojalle tarjottimella. Päinvastoin. Finaali jättää paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jokainen hahmo saa ansaitsemansa hyvästit, ilman juustoa (tai vaihtoehtoisesti sokeria). Koukuttava. Jännittävä. Ajatuksia herättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Breaking Badia. Koskettava? -Ei niinkään. Mikään itkuohjelma Breaking Bad ei ole. En muistaakseni kertaakaan liikuttunut millään lailla koko sarjan aikana. Ja minä liikutun jopa koiranruokamainoksista.
Breaking Bad on kiva pieni sarja. Sellainen minkä ehdottomasti haluaa omistaa hyllyssään. Se ei ole mitään eeppistä X-Files taikka Lost-tyyliin, eikä se ole mystinen kuten Twin Peaks, eikä se myöskään ole täynnä toimintaa kuten 24 tai Prison Break. Breaking Bad on ns. inhimillisempi versio Brian De Palman Scarfacesta. Harvoin tulee vastaan näin tasalaatuisen loistokasta tv-sarjaa. Hyvin harvoin.
Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.
Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.
Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.
Anssi Kela kirjoitti eilen seuraavanlaisen facebook-päivityksen:
Nykyisin
lähes joka haastattelussa kysytään, että lähtisinkö mukaan television
suosittuihin musiikkiohjelmiin? Jos kutsuttaisiin, niin vastaisin
seuraavasti:
Vain elämää: kyllä Tähdet, tähdet: ei
Aloin välittömästi punnitsemaan ukolle sopivaa kumppania Vain elämää-ohjelman seuraavalle kaudelle. Ei tarvinnut minuuttia miettiä: Arttu Wiskari! Näen kirkkaana mielessäni kuinka Arttu Wiskari esittää koskettavan versionsa Rouva Ruususesta, Kelan pojan itkiessä vieressä. Tämän jälkeen Wiskari kiittää ja ylistää tuota mestariteosta ja kertoo kuinka paljon se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja musiikkiinsa. Seuraa Anssin vuoro astua lavalle. Hän esittää sydäntäriipaisevan tulkinnan Wiskarin Mökkitiestä. Arttu itkee vuorostaan. "Isä anna mun ajaa mökkitie lupaan että saunaan puita vieeen" Ui miten koskettavaa! Sadat tuhannet suomalaiset kuuntelevat liikuttuneina kotisohvillaan. Mennään kuukausi-pari eteenpäin. Haluan mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa, vanhaan tapaan. Mutta mitäs tämä onkaan, tapahtuma on loppuunmyyty! Höh, en pääse sisälle. Mennään taas jokunen hetki ajassa eteenpäin, olen ovelana ostanut lipun etukäteen ja saavun paikalle ajoissa. Ravintola alkaa täyttyä ihmisistä, etenkin keski-iän ylittäneistä pulleahkoista naishenkilöistä. Esitys alkaa. Joku vieressäni seisova Kela-paita päällä oleva nainen huutaa: "Vedä Mökkitie!" Ahdistus nousee. Kotona piilotan oman Kela-paitani kaapin syvimpään nurkkaan. Elämä on loppunut, maailmani on kaatunut. Vain elämää on tosi nerokas formaatti. Kaikki voittaa, etenkin levy-yhtiöt sekä neloskanavan pomot (tai kelle hyvänsä ne voittorahat meneekään). Mutta itsensä myyminen ja sen kautta uskottavuuden menettäminen, sitä ei ihan helpolla anneta anteeksi. Vain elämää-ohjelmassa jo vierailleet vanhat tähdet jotka eivät ole enää aikoihin onnistuneet luomaan uutta, säälittävät minua. Ilkka Alanko, Pauli Hanhiniemi. Arvostin teitä ennen, nykyään pelkkiä nuoruus-teitä ja niiden saavutuksia. Ja tiedän etten ole yksin.
Kyllä, se se on.
Aika moni uskoo Jumalaan. Minä uskon rock-musiikkiin ja partoihin. Huomasin tänään että blogistani on kadonnut ensimmäisten kirjoitusteni laadukas huumori. Harmi, sillä huumori on hauskaa. Jatkan kuitenkin asialinjalla. Partoja on monenlaisia:
Dennis Wilsonilla oli paras parta.
Miksi ZZ Topin Frank Parta on yhtyeen ainoa jolla ei ole partaa!? Mahtaa ukkoa nolottaa kun kavereilla on metrin letit eikä itsellä kasva, nimestä huolimatta.
Tv-parrat ovat legendaarisia. Etenkin ns. Jack-parrat:
Vähän tyylikkäämpi malli.
Lostin Jack Paimenen-tekoparta on silti legendaarisin TV-Jack-parta.
-Uouououo!
Myös itse Jeesuksella oli parta.
Tässä piirroskuvassa laulaja Anssi Kelalla on jokseenkin itämainen parta.
Parrat liittyivät 70-luvulla rock-musiikkiin oleellisesti. Mihin tämä trendi katosi? Sinne 70-luvulle kai. No onhan meillä suomalaisilla tänä päivänä edes Toni Wirtanen, joka kasvatti jokunen vuosi sitten tyylikkään leukaparran.
24 kävi kahdeksan tuotantokautensa aikana todella pitkän matkan. Samoin Jack Bauer. Erittäin kehnon kutoskauden jälkeen sarja sai vielä kaksi loistavaa tuotantokautta ja ihan kelvollisen lopun, vaikka nykytyyliin päähenkilön kohtalo pitikin jättää auki jotta myöhemmin voitaisiin vielä rahastaa samalla konseptilla. Nyt se aika on koittanut.
Ensimmäinen tuotantokausi oli parasta tv:tä aikoihin, mielestäni kyseinen kausi on edelleenkin yksi parhaista jutuista ikinä koko tv:n historiassa. Ensimmäinen kausi on ylivertainen muihin verrattuna siksi että paketti pidetään pienenä. Tapahtumat ja käänteet ovat realistisia. Bauerin hahmo on realistinen. Viimeistään neloskaudella Jack kadotti ne viimeisetkin aidon ihmishahmon piirteet ja muuttui melko ontoksi supersankariksi. Tarjoaahan kyllä myös tämä super-Jack loistavaa viihdettä ja toimintaa, mutta kaukana ollaan siitä ensimmäisien kausien piinaavasta jännityksestä.
Elisha Cuthbert oli myös ihan kiva sarjan ekalla kaudella.
Tällä hetkellä sarjan maailmassa ainoa elossa oleva oikeasti mielenkiintoinen hahmo (no Bauerin lisäksi) on Tony Almeida. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kasikaudella eikä hän myöskään ole palaamassa uuteen 12-osaiseen sarjaan. Tyhmää. Uusi Live Another Day on kyllä täynnä uusia hahmoja ja loistavia näyttelijöitä. Ehkä tällä kertaa onnistutaankin luomaan mielenkiintoisia hahmoja. Näihin uusiin näyttelijöihin sisältyy mm. Yvonne Strahovski Dexteristä, Tate Donovan, Ross McCall aliarvostetusta Crash-sarjasta ja jopa Stephen Fry heittää pienemmän roolin muutaman jakson verran.
Dennis Hopper 24:n ensimmäisellä kaudella.
Yksi syy katsoa uutta kaksnelosta on uusi tapahtumapaikka, Lontoo. Aikaisemmin sarjaahan on kuvattu Los Angelesissa, Washingtonissa ja New Yorkissa. Unohtamatta sitä Afrikassa kuvattua tv-elokuvaa. Mutta onko aika ajanut jo 24-konseptin ohitse? Kiinnostaako ketään enää? Terroristi-iskut ja presidentin salamurhajutut on nähty jo miljoona kertaa. Aikanaan 24 onnistui tuomaan näihin aiheisiin ja etenkin niiden kertomistapaan jotain uutta. Pystyykö sama sarja keksimään enää pyörää uudestaan, vai onko kaksnelosesta tullut jo pelkkä itsensä parodia? Se jää nähtäväksi. Tosin Suomen fanit saavat melko varmasti latailla jaksot laittomia teitä nähtäväkseen. Täällä ohjelma varmaan nähdään joskus seuraavalla vuosikymmenellä, kuten maan tapana on.
Tämä ei ole mikään syväluotaava artikkeli. Raapustan ainoastaan päällimmäisiä ajatuksiani kyseisestä tv-sarjasta. Aloin katsomaan Dexteriä erittäin myöhäisessä jälkijunassa, vasta vitoskauden pyöriessä Jenkkilässä. Katsoin kyllä pilottijakson ilmestymisvuonna, mutta ohjelma tuli Suomessa sen verran myöhään etten sitten alkanut sitä seuraamaan. Olin kyllä jo silloin suuri Michael C. Hallin fani, Mullan alla-sarjan takia. Innostuin lopulta hommaamaan Dexterin ensimmäisen kauden dvd-boksin Damon Lindelofin kehuessa Lostin vitoskauden kommenttiraidalla Mark Pellegrinon (Lostin Jacob) roolisuoritusta kyseisessä sarjassa. Pellegrino on muuten todella aliarvostettu näyttelijä. Samoin on Dexterin siskoa näyttelevä Jennifer Carpenter. Hän on mielestäni yksi parhaimmista naisnäyttelijöistä ikinä.
Miami on yksi minun suosikkikaupungeistani. Ja siksi tykkäänkin niin paljon myös Miami Vicesta. Harmi että vain Dexterin ensimmäisen kauden ensimmäinen puolisko on kuvattu oikeasti Miamissa, loput toisella puolella maata Los Angelesissa. Vääryys! Ja muuten C.S.I. Miamikin on kuvattu kokonaan Los Angelesissa. Aivan käsittämätöntä, Los Angelesista ei ole Miamiksi vaikka kuva vedettäisiinkiin lämminsävyisten filtteriefektien läpi, ei sitten millään. Noh, jokatapauksessa, Dexterin ensimmäinen kausi on aivan käsittämättömän loistava. Toinenkin kausi on hieno. Kolmas kausi on ok. Neljäs kausi on hieman kliseinen, mutta Kolmas kivi auringosta-John Lithgown roolisuoritus sarjamurhaajana on aivan jäätävän hieno. Älkää missatko neljättä kautta.
Viides kausi on ihan toimiva, aliarvostettu kausi. Kutoskausi on taas toisaalta erinomainen ja toisaalta aivan karsea. En mene sen syvemmälle sen ongelmiin, mutta no, Tom Hanksin poika pahiksena ei vaan ole kovin vakuuttava. Edward James Olmos olisi voinut olla sarjan ikimuistettavin vihollinen, mutta hän olikin pakaste. Ohos, sori, spoileri. Colin Hanks heittää tosin yhden sarjan ikimuistettavimmista repliikeistä:
Sarjan legendaarisin repliikki kuullaan silti ensimmäisellä kaudella Doakesin suusta:
Kyseinen repliikki kasvoi valtavaksi nettisensaatioksi ja lopulta sarjan tekijät innostuivat jopa nimeämään seiskakauden finaalijakson sen mukaan.
Seiskakaudella tyritään niin monta asiaa käsikirjoitustasolla että oksat pois. Suutuin sarjan tekijöitä kohtaan itseasiassa niin paljon kauden puolivälin tienoilla että lopetin ohjelman seuraamisen. Vasta vuotta myöhemmin jaksoin katsoa kauden loppuun asti. Kahdeksas, viimeinen kausi taas oli selkeä parannus. Aivokirurgi, päävihollinen, on todella hyvin kirjoitettu hahmo. Lisäksi pidin Dexterin "apupojasta". Harmi että kaikki kauden aikana kirjoitettu kehitys ja draamaa heitetään finaalissa roskikseen. Oikeasti, what the fuck? No en minä Dexterin päätösosaa vihaa. Se on sinänsä ihan toimiva jakso. Mutta mielestäni koko sarjan parhaimman ja hienoiten käsikirjoitetun henkilön ei olisi tarvinnut kuolla. Homma maistui pahasti suomalaisittain tutulle "tunnepornolle".
Harva televisiosarja on aiheuttanut yhtä paljon kohua ja paheksuntaa kuin Dexter. Onhan sarjan käsittelemät teemat erittäin arkaluontoisia. Ja muuten ihan sivumainintana, kolmoskaudesta sarjan loppuun asti mukana oleva Quinn, jota näyttelee loistava Desmond Harrington, on yksi hahmoista jota minulle tulee ikävä, jopa enemmän kuin itse Dexteriä. Dexter on kokonaisuutena yksi valtavan iso hukattu potentiaali. Jospa sarjaa olisi vain kuvattu Miamissa ja jospa käsikirjoittajat olisivat kolmoskaudesta eteenpäin olleet vähän enemmän perillä työstään. Aina voidaan jossitella. Kaikesta tästä huolimatta Dexter on silti yksi suosikkisarjoistani, ei tarinan tai juonen, vaan loistavien henkilöhahmojen takia.
Jukka Rasila, Suomen ensimmäinen toimintasankari.
Mennen tullen on Ylen tuottama, Julmahuvi-porukan kyhäämä neliosainen minisarja. Kokonaisuudessaan ohjelma on parituntisen elokuvan mittainen, itseasiassa harmi ettei ohjelmaa tehty elokuvan muodossa. Sellaisena se olisi tavoittanut huomattavasti suuremman yleisön. Mennen tullen löytyy Studio Julmahuvin DVD-boksilta, ja jos en erehdy, sitä on myyty myös omana painoksenaan. Studio Julmahuvin katsominen ennen Mennen tullenia auttaa varmasti ymmärtämään kuvioiden ja hahmojen taustoja, mutta ei se välttämätöntä ole. Ihan erilliset teokset ne kuitenkin ovat. Mennen tullen on todella vaikea kategorisoida, toisaalta se on salapoliisijännäri, toisaalta komedia ja toisaalta scifi/fantasia. Se ei siltikään ole mikään epämääräinen tilkkutäkki, vaan hienosti toimiva kokonaisuus.
Pääelementtinä sarjassa toimii metro. Maanalaisesta on luotu mystinen ja pelottava onkalo, jonne laskeutumisesta seuraa vähintäänkin kuolema. Toinen keskeinen tapahtumapaikka on Pasilassa sijaitseva Ohjelmakeskus. Tv-maailman ympärille on kehitetty täysin oma fantasiamaailmansa, jossa kaikki lähetykset tulevat suorana ja televisio toimii eräänlaisena jumala-laitteena. Ota tuosta nyt sitten selvää. Jokatapauksessa Mennen tullen on todella moniulotteinen ja jopa yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Mukaan on saatu mahdutettua jopa idea maan alla asuvista tontuista(!?).
Harvinaislaatuisen sarjasta tekee myös musiikin käyttö. Jaksoissa soi mm. Fight Clubin tunnusmusaa, Jan Hammerin Miami Vice-sävellyksiä sekä monia kansainvälisiä hittibiisejä. Sarjan budjetti on ollut varmasti aika tähtitieteellinen, verrattuna muihin aikalaisiinsa. Mennen tullen on ajaton. Vaikka 70-luku (sekä 80-luku) onkin tiheään tahtiin pilkan kohteena, ei tarvitse olla elänyt tuota aikaa ymmärtääkseen huumoria. Pieni yleissivistys auttaa silti ymmärtämään useita viittauksia muunmuassa ajan populaarikulttuuriin.
Twin Peaks anyone?
Mikä parasta, Mennen tullenin huumori kestää loputtomasti katselukertoja. Levyn saa pyörittää kirjaimellisesti loppuun ennen kuin vitsit käyvät vanhoiksi. Useampi katselukerta on muutenkin ehdoton jos tahtoo kaiken mahdollisen poimia. Ensimmäiseen jaksoon on upotettu loputtomasti pieniä johtolankoja ja jippoja jotka ensimmäisellä katselukerralla menevät täysin ohi. DVD:ltä löytyy ekstramateriaaleina erilaisia klippejä ja poistettuja kohtauksia. Nämä klipit joista itse ohjelmassa näytetään vain lähinnä muutaman sekunnin pätkiä toimivat kokonaan itsenäisinä sketseinä. Hienoa nähdä kuinka paljon vaivaa tämän palapelin kasaaminen on vaatinut.
-Me and Marshuu... On a boat!
Mennen tullen on kaiken tämän lisäksi vielä koskettava kertomus ystävyydestä ja kuolemasta. Kyllä, koskettava! Henkilöhahmot eivät ole pelkkiä irtoperuukkeja ja maskeja, vaan oikeasti moniulotteisia ja persoonallisia ihmisiä. Harvasta näinkin hullusta komediasta pystyy sanomaan samaa. Tietysti näyttelijätkin ovat Suomen kärkijoukkoa, erityismaininnat antaisin Jukka Rasilalle ja Tommi Korpelalle, tosin kyllä Janne Reinikainen ja Petteri Summanen pääsevät myös loistamaan. Jokaisella näyttelijällä on useita rooleja, välillä jopa saman kohtauksen sisällä. Jani Volanenkin vilahtaa muutamassa pienessä roolissa. Muuten hän keskittyy kameran takana olemiseen.
Mikä tuo saksalainen laulu on joka tässä hienossa kohtauksessa soi? En muista...
Mennen tullen on ehdottomasti television merkkipaaluja. Se on yksi parhaista tuotoksista mitä Suomessa on viihdealalla ikinä tehty. Näköjään sarja esitettiin uusintana vuoden alussa ja ylen sivuilta löytyy ainakin osa jaksoista. Hienoa nähdä että tätä merkkiteosta yhä arvostetaan!
Selasin Iltasanomien viihdesivun nopeasti lävitse: Voicea, Miley Cyrusta. Muita ei sitten mieleen jäänytkään. Ketä kiinnostaa? No ilmeisesti aika monia. Saakohan amerikkalaista Rolling Stone-lehteä tilattua Suomessa? Siinä on loistava viihdelehti jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, politiikka ja taide viihteelliseen, luettavaan muotoon. Rolling Stonessa on lisäksi siisteimmät kansikuvat.
Seiska on toinen hyvä lehti. Syväluotaavat artikkelit tähtien arjesta työn ulkopuolella ovat kaunista luettavaa. Laadukkaat kuvat kruunaavat koko paketin. Toivon Seiskalle pitkää ikää laatujournalismin parissa.
Televisio taas on kuollut jo aikaa sitten. Kuka sitä enää katsoo? Internet on ykkönen. Harva tuntemistani edes omistaa enää televisiota. Laitehan on lähinnä iso laatikko täynnä turhia mainoksia ja uutisia. Radio on vielä tyhmempi kapistus. Onneksi nuo ovat jo aikansa eläneitä juttuja, en tule kaipaamaan tv:n orjana olemista. 60 years a slave, siinäpä tuore elokuva-aihio Suomen elokuvasäätiön pampuille taikka nouseville ohjaajalupauksille.
Vielä muutama vuosi sitten maailma tuntui kaatuvan jos yksi Selviytyjien jakso jäi välistä, tai videosoittimen tallennus oli taas epäonnistunut. Muutenkin tallentaminen täytyi aina suorittaa valtavan manuaalin kanssa, joka ikinen kerta. Painettavia nappeja säätimessä oli noin tuhat ja parasta oli se, ettei niistä oikeasti tarvinnut kuin ehkä kolmea. Manuaalista piti vain jokaisella kerralla tarkistaa että mitkä kolme nappia ne olikaan.
Vanha, mustavalkoinen laatikkotelevisio takaisin kunniaan. Samoin putkiradio. Niissä on sitä nykyajasta puuttuvaa, mutta tarvittavaa fiilistä!
Damon Lindelof ja J.J. Abrams raiskaamassa Simon Peggiä.
Damon Lindelof on ehkäpä mielikuvituksellisin käsikirjoittaja nykypäivän Hollywoodissa.
No... Ainakin yksi parhaista. Lindelof aloitti uransa kirjoittamalla jaksoja 2000-luvun alussa mm. sarjoihin Nash Bridges ja Crossing Jordan. Nash Bridgesissä Don Johnson ja Cheech Marin esittävät sanfranciscolaisia poliiseja, sarja pyöri vuosina 1996-2001. Kannattaa vilkaista, kyseessä on humoristinen toimintasarja lukuisilla hauskoilla cameorooleilla varustettuna. Lindelofin läpimurto tapahtui kuitenkin TV-sarjassa Lost (2004-2010).
Carlton Cusen kanssa Lindelof johti Lost-laivaa, sekä käsikirjoittajana että showrunnerina. Lost onnistui ilmiönä suututtamaan enemmän ihmisiä kuin Obaman vaalivoitto. Mikään muu televisiosarja ei ole ikinä ennen, tai jälkeen, onnistunut jakamaan mielipiteitä yhtä paljon kuin Lost. Sarjan päätyttyä jopa puolet uskollisimmista faneistakin käänsivät takkinsa ja hylkäsivät raamattunsa. Cuse ja Lindelof suunnittelivat jo ensimmäisen kauden aikana koko sarjan pääpiirteittän alusta loppuun. Tarkoituksena oli tehdä noin 6 tuotantokautta ja jokaisella kaudella avata mysteeriarkkua enemmän ja enemmän.
Lost oli sarjan puolijuoksussa yksi parhaiten tuottavista ilmiöistä. Tästä huolimatta Lindelof neuvotteli ABC:n kanssa Lostille päättymispäivän. Kuinka monta vuotta, kuinka monta jaksoa. Tämä oli täysin ennenkuulumatonta jenkkiläisessä showbisnesmaailmassa jossa lehmä lypsetään aina kuiviin. Cuse ja Lindelof saivat tahtonsa läpi ja sarjaa alettiin kirjoittamaan todella tiiviillä vauhdilla päätökseensä neloskaudesta alkaen. Kontrasti sarjan ensimmäisen ja vaikkapa viidennen kauden välillä on valtava. Se matka mikä on tultu survivor-tyyppisestä draamasta aikamatkustusta käsittelevään scifi-sarjaan on jotain käsittämättömän hienoa. Heitetään sekaan vielä viimeisen kauden fantasiaelementit ja kasassa on ehkäpä kaikkien aikojen parhaiten kerrottu tarina.
Eihän tosi-tv-tavikset ikinä ymmärtäneet Lostia. Ei heidän tarvitsekaan ymmärtää. Sarjan finaali jakoi mielipiteet todella jyrkästi. Jopa jyrkemmin kuin Sopranosin finaali. Tämä on kuitenkin tavallaan aika erikoista, koska tyydyttävämpää päätöstä sarjalle ei olisi voinut luoda. Lost eli täyden ympyrän ja päätös yhdisti kaikki tärkeimmät langanpätkät yhteen, sitoi lopun alkuun. Näinhän sen aina kuuluikin päättyä. Ei Lost täydellinen ole. Täydellistä ei ole olemassakaan. Matkan varrella jopa Lindelofkin teki huonoja päätöksiä, kirjoitti turhia hahmoja ja käänteitä. Annettakoot nämä pienet virheet kuitenkin anteeksi.
Myönnetään, kyllä minua siltikin vielä harmittaa alkuperäisen John Locken kauhea kohtalo. Ei kukaan ansaitse tulla kuristetuksi likaisessa motellihuoneessa ainoan ystävänsä toimesta. Oho, oliko se spoileri. Mutta toisaalta ilman tuota tapahtumaa emme olisi saaneet nähdä ns. Evil-Lockea. Ohos, taisin tehdä sen taas. Aika lopettaa Lost-pulinat.
Minäkö kuolin turhaan?
Lindelof on kirjoittanut Lostin jälkeen mm. Cowboys & Aliens (2011) leffan kässäriä, Prometheuksen (2012), Star Trek Into Darknessia (2013) ja World War Z:taa (2013). Seuraava projekti näyttäisi olevan Brad Birdin ohjaama scifi-elokuva Tomorrowland, jonka on määrä tulla teattereihin vuonna 2015. Prometheus on edellämainituista elokuvista ainoa jossa Lindelofin taidot kirjoittajana pääsivät oikeuksiinsa, lopuissa värkkääjiä on ollut niin paljon ettei lopputuloksessa näy oikein kenenkään kädenjälkeä. Ja niin, onhan Lindelof myös kirjoittajataitojensa lisäksi aivan sikahauska tyyppi.
.png)
