Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 9 - Wouldn't It Be Nice

Sarjassamme kaikkien aikojen parhaat kappaleet, anteeksi, korjaan, 50 parasta Beach Boys-kappaletta, on ollut pitkä tauko. Syystä että laatimani viidenkympin lista on kannettavallani, enkä ole jaksanut käynnistää tuota konetta ja kopioida listaa sieltä. Voitanee kuitenkin olettaa että tämä kyseinen kappale sieltä löytyy.

Mitäpä tästä sen enempään löpisemään. Kappaleen lead-vocalit jakaa Brian ja Mike. Taustavokaalit ovat ehkäpä musiikkihistorian hienoimmat. Kyseinen laulu oli yksi ensimmäisistä jotka saivat minut henkilökohtaisesti koukuttumaan orkesterin musiikista. Suosikkivetoni ja kokemukseni kappaleesta oli liveveto vuonna 2012. Kappale räjähti yllättäen käyntiin Sloop John B:n keskeltä. Se oli hienoa se!

Uudempi profetia

Mun pitäisi kirjoittaa arvostelua Dawn of the Planet of the Apesista ja siitä ekasta osasta. En oo jaksanut. Syksyllä oisi tulossa konserttia Lennyltä, Apulaudalta ja Heikiltä. Näihin on liput hommattu ja sepustusta tulee näistä asianomaisista sitten kun konsertit on pidetty. Ei mulla muuta.

Tikkurila festivaali 2.8.2014 (eli: Samuli Edelmann, Stig & Kullankaivajat, Anssi Kela, Apulanta, Kolmas nainen, Happoradio, Pertti Kurikan nimipäivät, Klamydia, Reckless Love, jne...)

Illan kliimaksi.

Noniin. En tiedä voisiko festivaalilla olla kökömpää nimeä kuin Tikkurila festivaali. Joka tapauksessa olin välittömästi mukana kun kuulin esiintyjälistan. Mukavaa että kerrankin saman genren orkesterit on laitettu esiintymään samana päivänä. Ja mukana tietysti jotain muutakin, mutta jokatapauksessa ihan laadukasta sakkia suurimmaksi osaksi. Tulin paikalle Samuli Edelmannin aloitellessa. Näkemättä jäi siis ainakin Jonna Tervomaa noista tunnetuimmista artisteista. Samuli on mielestäni yksi suomen taidokkaimmista näyttelijöistä, ja ihan kelvollinen laulaja. Hänen musiikkinsa on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, mutta livenä homma toimi todella hienosti. Enpä olisi uskonut hänen osaavan hallita yleisöä niin taidokkaasti. Karismaattinen tyyppi.

Toinen yllättäjä oli Stig. Loistava keikka ja vielä loistavampi bändi. Mitäpä tuohon muuta lisäämään. Stigidilaation olisin kyllä halunnut kuulla, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei niin ei. Reckless Lovesta en ole välittänyt aiemmin. Enkä välitä nytkään. Minusta on kyllä hienoa että vielä löytyy nuoriakin kavereita jotka jaksavat pitää yllä tuota 80-lukulaista glam vaikutteista hard rock-viittaa, mutta ei se silti korvaa sitä faktaa että laulajan taidot ovat keskinkertaiset ja sävellyspuolikin jättää toivomisen varaan. Pertti Kurikan nimipäivät-orkesterilla oli hieno asenne. Parasta rehellistä punkkia mitä minä olen livenä kuullut. Ja hauskat sanoitukset. Loistava meno! Klamydia taasen oli aika valtava pettymys. Bändin lavaolemus nostatti lähinnä myötähäpeän tunteen. Viisikymppiset miehet rämpyttämässä jotain ja karjumassa lavalla värjätyt irokeesit päässään paskalla käymisestä. Mietin itsekseni: voiko suomimusa olla juntimpaa? Päädyn yksinkertaiseen tulokseen: Ei voi.

Anssi Kela oli meikäläiselle jälleen se täky, jonka ansiosta näille festareille päädyin. Eihän hänen bändinsä vieläkään pettänyt. Todella rautainen meno, jokaisen suomalaisen tulisi tuo orkesteri edes kerran elämässään nähdä. Pidät Kelan lauluista tai et, et voi kiistää etteikö soitto bändiltä pelaisi. Minulle pettymyksenä tällä festarikeikalla tuli se ettei setlist sisältänyt yhtäkään yllätystä. Odotin kuulevani "sen kuuluisan" Uuden biisin, mutta eipä sitä sitten soiteltukaan. Ensi vuoteen siis. Huoh.

Happoradio. Se Kallio-laulu on tosi siisti. Kaikki muut biisit ovatkin sitten jänniä. Ne eivät kuulosta musiikilta. Ne kuulostaa Happoradiolta. Jotenkin homma ei sytyttänyt meikäläistä livenäkään. Aki on kyllä erittäin hauska persoona ja sinänsä pätevä keulamies, mutta laulut ovat kehnoja. Ja ihmeellistä: se Kallio-biisikin toimii paremmin studioversiona.

Kolmas nainen. Olen aina pitänyt bändin hiteistä ja Pauli Hanhiniemestä, mutta täytyy kyllä myöntää että tämän bändin mahtavuus tuli minulle silti totaalisen puskista. Happoradion jälkeen totesin kolmen kitaristin loistokasta soittoa kuunnellessani itselleni, että tämähän kuulostaa aivan musiikilta! Uskomatonta miten rautaisen kirkas ja siisti soundi bändillä on. Lisäksi Hanhiniemi on lavalla sen verran kiinnostava persoona että pelkällä olemuksellaan saa tuntemattomammistakin kappaleista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Hyvää ja kaunista räjäytti pankin viimeisenä vetona. Mahtavuutta.

Illan viimeinen bändi, Apulanta oli hienoa nähdä kymmenen (!?) vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kun minä heitä olin näkemässä seisoi Temonen basson varressa. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää. Mutta mitäpä tuosta showsta nyt muuta mainitsisi, kuin sen että lippu hommattu samaisen orkesterin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Pahempi toistaan soi vielä tänäänkin, siis maanantaina päässä. Etenkin se riffi.

Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Twin Peaks : Entire Mystery (Uusi blu-ray boksi)!

Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.

Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.

Wolf Creek 2 (2013)

John Jarrat Mick Taylorina.

Wolf Creek 2 on komedia - tahaton vai tahallinen, aivan sama. Elokuvassa on yksi loistava kohtaus, loput ovat joko tylsiä tai hauskoja. Tämä yksi pitkä kohtaus löytyy elokuvan loppupuolelta. Kohtauksessa mies on vankina Taylorin kidutuskammiossa ja heidän välillään käydään pitkä ja jännittävä kisailu, minkä panoksena on vähintäänkin köysissä olevan miehen sormet. Wolf Creek 2 on täynnä todella erikoista logiikkaa. Uhreiksi joutuvat retkeilijät ovat ykkösosan tyyppejäkin tyhmempiä. Kannattaako juosta erämaan keskellä sitä ainoaa pikkuista hiekkatietä kun sadistinen murhaaja ajaa kymmenen metrin päässä isolla maasturillaan, aikomuksenaan tappaa sinut? Eikö tule mieleen hypätä sivuun puiden sekaan?

John Jarrat on hysteerisen hauska. Parhaimpina vetoina mainittakoon aloituskohtaus, jossa poliisikonstaapelin pää irtoaa yhdestä kiväärin luodista sekä kohtaus jossa kengurut valtaavat moottoritien. "Welcome to Australia, cocksuckers!". Wolf Creek 2 ei ole kauhua. Se ei onnistu pelottamaan, ja jännitystäkin se osaa luoda vain yhdessä kohtauksessa. Kyseessä ei siltikään ole tylsä elokuva. Koomisia heittoja, loistavaa näyttelyä (John Jarrat) ja upeita kuvia leffasta kyllä löytyy. Silti se on roskaa.

Kesäpäivitys - Uusi profetia

Alkuun heti pahoittelen kirjoitusten vähäisyyttä viime kuukausin aikana. Nyt on vain käynyt näin että kesäloman vietto on allekirjoittaneella ollut sen verran railakasta, etten ole kertaakaan selvinpäin koneen äärellä ollut. Ja silloin kun olen ollut, on mielessäni ollut toiset asiat kuin kirjoittaminen. Maito yhdistettynä Coca-Colaan sotkee kyllä ihmisen pään totaalisesti.

Wolf Creek (2005)

Korkeat odotukset. Pettymys. Mitä muuta tästä keskinkertaisesta kauhupätkästä voi edes sanoa? Päävihollinen, tai oikeastaan sankari, miten sen nyt sitten ottaakaan, on elokuvan hauskin ja mielenkiintoisin hahmo. Mick Tayloria esittävä John Jarrat on aivan loistava. Siinä kaikki. Elokuvan (kaiketi) päähenkilö, Ben joku on aivan saatanan ärsyttävä pelle, jonka toivoisi kuolevan mahdollisimman pian jottei häntä tarvitsisi enää ruudulla kestää. Vaan hänpä on ainoa joka jää eloon.

Elokuva on täynnä valtavia epäloogisuuksia. Sinulla on ase kädessäsi ja edessäsi sadistinen murhaaja, ei et tietenkään tapa häntä vaan juokset pakoon, vain palataksesi hetken päästä takaisin tapettavaksi. Älkää katsoko tätä elokuvaa. Tai katsokaa, ihan sama minulle. Annan kuitenkin itse vielä mahdollisuuden jatko-osalle Wolf Creek 2, mutta pelkästään John Jarratin takia. En odota liikoja.

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.