Twin Peaks palaa takaisin

2016: 9 uutta Twin Peaks jaksoa, David Lynch ohjaa kaikki. Voisiko viikko paremmin alkaa? Unelmamme on täytetty, rukouksiimme on vastattu. Juhlikaamme! Olen sanaton.

Lucy (2014)

Luc Bessonin kirjoittama ja ohjaama Lucy on puhdas aivot narikkaan-hömppäelokuva, mutta hyvä sellainen. Siinä ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, mutta se silti onnistuu viemään katsojan jännittävälle seikkailulle. Lucy tuskin toimii läheskään yhtä hyvin kotona kuin teatterissa katseltuna. Erityisesti aivan leffan lopussa oleva aikamatkustusepisodi toimii ihan älyttömän hienolla tavalla. Lähdin katsomaan leffaa ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, ja täytyy myöntää että elokuva onnistui yllättämään, varsinkin alkuminuuteilla.

Morgan Freeman on Morgan Freeman. Hän on aika yksipuolinen näyttelijä, mutta mikäpäs siinä kun homma toimii. Scarlett Johanssonin kohdalla taas ulkonäkö tahtoo usein viedä huomion hienolta näyttelytyöltä, mikä sinänsä on vähän harmi. Mutta jokatapauksessa, Lucy on kyllä kaikinpuolin kivaa katseltavaa.

Pointsit myös siitä, että ne korealaiset gangsterit puhui oikeasti omaa kieltään, eivätkä englantia hassulla aksentilla. Mutta mihin katosi tuo leffan alussa esiintynyt amerikkalainen huumebisnesmies? Tai kuka ihme oli se Richard tekostetsoneineen? Käsikirjoitus on sekava ja täynnä aukkoja, mutta liikaa miettimättä niitä ei oikeastaan edes huomaa. Ja mitäpä tuosta, leffa oli silti aika hauska.

8-pallo (2013)

8-pallo on yksi hienoimmista suomalaisista elokuvista. Sitä katsoessa ei tule edes ajatelleeksi katsovansa suomileffaa. Ja se on jo aika paljon se. Katsastin pätkän tänään toista kertaa. Turha odottaa tälläkään kertaa mitään syväluotaavaa tekstiä, leffa puhukoon itse puolestaan. Jos nyt ne perusmoitteet silti listaisin: Mikko Kouki taas alasti, oi miksi? Haloo Helsingin huono laulaja, joka pilaa lähes kaikki omat biisinsä. Vapaus käteen jää on silti ihan hyvä, sitä U-käännöstä lukuunottamatta. Leppilampi on ihan hyvä, mutta hänen roolinsa on jokseenkin turha. Peteliusta olisin katsellut mieluusti enemmänkin.

Eero Aho on roolissaan niin iljettävä kuin kukaan nyt vaan voi yleensäkään olla. Ja Max Ovaska on varastaa shown pienessä narkkariroolissaan. Mika Orasmaa taitaa olla yksi maailman parhaista kuvaajista. Meinaan sen verran hienoa jälkeä hän heittää vuodesta toiseen valkokankaille. Yeah. Loppu.

Jon Stebbins: Dennis Wilson, The Real Beach Boy (kirja)

Lukaisin tämän kirjan puolisen vuotta sitten, joten antakaa anteeksi jos en kaikkea muista oikein. Jon Stebbins on arvostettu ja asiantunteva musiikkiasiantuntija ja kirjailija. Hän on raapustanut mm. neljä Beach Boys-aiheista teosta, joista tämä kyseessä oleva kirja on yksi. Kirjoja ei tietenkään ole käännetty suomeksi, eikä niitä Suomen markkinoilta saa, mutta amazon on esimerkiksi oiva paikka kirjojen etsimiseen. Omani tilasin Yhdysvalloista, kappale on alun alkaen peräisin Calgaryn kirjastosta. No anyway, jokaisen pitäisi tutustua tämän hepun traagiseen tarinaan. Kirjassa ei jätetä mitään arvailujen varaan, vaan Wilsonin perheen keskimmäisen lapsen elämä käydään läpi syntymästä kuolemaan, kappale kappaleelta. Jon Stebbins käytti kirjan kasaamiseen lukemattomia vuosia, hän haastatteli kaikkia mahdollisia henkilöitä, itse Dennis Wilsonia sekä hänen läheisiään, sukulaisia ja rakastajia. Kirja on siis erinomainen opus mieheen ja hänen musiikkiinsa.

Wilsonin elämäntarina on täysin ainutlaatuinen. Isänsä pelossa kasvaneesta hulttiosta kuoriutui yksi aikamme rehellisimmistä ja hienoimmista laulunkirjoittajista. Dennis Wilson ehti lyhyen elämänsä aikana rikastua, menettää kaiken, rikastua uudelleen ja taas menettää kaiken. Hän eli elämänsä täysillä loppuun asti. The Real Beach Boy sisältää lukemattomia ikimuistoisia tarinoita, joista osa on hauskoja, osa surullisia ja osa pelottavia. Mainittakoot esimerkiksi vaikkapa Dennis Wilsonin ja Charles Mansonin ystävyyssuhde, joka päättyi kaikista ikävimmällä tavalla.

Kirjassa on kokonainen luku omistettuna Charles Mansonin ja Dennis Wilsonin yhteisille ajoille.

On melko ironista, että Wilsonin ainoa sooloalbumi Pacific Ocean Blue (1977), on nimetty sen saman meren mukaan joka synnytti ja mahdollisti Dennis Wilsonin ja Beach Boys-yhtyeen maineen ja menestyksen ja johon Dennis lopulta hukkui vuonna 1983 pitkän, vuosia kestäneen itsetuhoisen kierteen jälkeen.

Gone Girl (2014)

Okei, Oscarit menee David Fincherille ohjauksesta, Gillian Flynnille käsikirjoituksesta, Trent Reznorille ja Atticus Rossille musiikeista sekä Ben Affleckille ja Rosamund Pikelle näyttelysuorituksistaan. Jaa, ai niin, eletäänkin tätä päivää. Eivät ne mene näille edellä mainituille henkilöille, mutta he kyllä ansaitsevat kaiken kunnian tästä loistavasta leffasta. Gone Girl saattaa kuulostaa tylsältä ja liian pitkältä (kestoa lähes 2,5 tuntia), mutta todellisuudessa juoni kulkee aivan omia polkujaan ja elokuva tuntuu jopa hieman liian lyhyeltä. Kyseessä ei todellakaan ole se perinteinen jenkkitrilleri.

En sen kummemmin jaksa ylistää Fincherin ohjausta, onhan hän jo aikaa sitten lunastanut paikkansa Hollywoodin taidokkaimpien ohjaajien joukosta. Nine Inch Nails-vaikutteiset musat istuvat kuvaan niin mainiosti, ettei yhtälöön kiinnitä edes liiemmin huomiota. Ben Affleck todistaa jälleen olevansa todella aliarvostettu miesnäyttelijä, vaikkakin hänen roolihahmonsa on pinnalta katsottuna hyvin yksinkertainen ja simppeli.

Gone Girl jätti minut sanattomaksi, itseasiassa se jopa hieman traumatisoi minua, enkä (päätellen muun yleisön äänekkäistä reaktioista tietyssä kohtauksessa) ollut ainoa. No, jokatapauksessa, tästä johtuu tämä tyhjäsanainen arvioni. Normaalisti suosittelisin näin hienoa elokuvaa kaikille, mutta tällä kertaa voin todeta vain että: "älkää missään tapauksessa katsoko tätä elokuvaa, tai jos katsotte, varautukaa". Ja niin, tulihan myös testattua 0,8 litran pahvimukin uusiokäyttömahdollisuuksia. Jees!

Dawn of the Planet of the Apes (2014)

Dawn of the Dead on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Dawn of the Planet of the Apes on vuoden 2014 paras elokuva. (Ainakin tässä vaiheessa kuluvaa vuotta).

Elokuvan juonta en ala sepustamaan, kuten en koskaan muutenkaan. Sen sijaan aloitetaan musiikeista. Michael Giacchinon säveltämä score on loistava. Olkoonkin että valtaosa porukasta mollaa leffan musiikkeja. Mies on hieno elokuvasäveltäjä. Hans Zimmerit ym. pellet jäävät verrattaessa jonnekin kauas kauas piiloon. The Bandin kappale The Weight soi hienossa kohtauksessa, muuten pop-musiikkia ei leffassa käytetä. Hyvin se toimii näinkin.

Näyttelijät ovat kerrassaan loistavia. Pisimmät korret vetävät Gary Oldman pienessä roolissaan, Toby Kebbell Kobana sekä tietysti Andy Serkis pääroolin Caesarina. Homma vaan toimii. Jason Clarke ns. ihmispääosassa ei taasen ole kovin kummoinen. Tietysti Malcolmin hahmokin on aika kehnosti kirjoitettu mikä edesauttaa asiaa. CGI-teknologia muutaman kuvan pientä poikkeusta lukuunottamatta toimii kuin rasvattu. Tehosteet eivät häviä Gravitylle tippaakaan, ja onhan Apinaleffan tehosteet hitusen verran haastavampiakin. Apinat vaan näyttävät niin siisteiltä, etenkin lähikuvissa. Onnistuneimmissa kuvissa on mahdotonta erottaa onko apina oikea vai pelkkää animaatiota. Niin hienosti ne on tehty. Uskokaa.

PG-13 elokuvaksi Dawn of the Apes on yllättävänkin verinen ja synkkä. Yksi fuck-sanakin kuullaan. Eli täysin lapsille suunnattu animaatiosepeilu leffa ei ole. Ohjaus on vallassaan kernaallisen mainiokasta. Kuvaajallakin on homma hienosti hallussa. Ei nähdä sitä surullisen kuuluisaa shaky-camia, vaan ihan oikeaa tyyliä. Parhaimpina ottoina mainittakoon vaikkapa elokuvan avaavat ja lopettavat lähikuvat Caesarin naamasta sekä pitkä otto jossa pääpahis Koba ajelee tankilla tykittäen konekiväärillä kaikkea mikä liikkuu. Dawn of the Apesi on monellakin tapaa samanlainen kuin Dawn of The Dead sompies, erityisesti rytmitys on hyvin samankaltainen molemmissa leffoissa.

Tykkään sitäpaitsi apinoista. Erityisesti simpansseista, gorilloista ja orangeista. Vaikka eihän ne taidakkaan olla edes apinoita (Ape, not monkey!). Tykkään myös tosi paljon hyvistä toimintaleffoista. Siksipä on siistiä nähdä simpanssi ratsastamassa hevosella samalla räiskien kahden konekiväärin voimin ihmisiä. Minusta on kuitenkin vähän surullista etteivät suomalaiset löytäneet tätä leffaa. Se putosi paikallisen teatterin ohjelmistosta jo parin viikon sisällä ensi-illastaan. Mahtaakohan pyöriä Finnkinollakaan enää kauaa.

Apulanta: Plastik (2000)

Suhteeni Apulauta-orkesteriin on vähän erikoinen. Sain 2000-luvun alussa kidutusmaisen yliannostuksen yhtyeen silloisesta tuotannosta siskoni soittaessa levyjä 24/7. Olin silloin myös mukana parilla keikallakin. En oikein osannut suhtautua bändiin mitenkään kummemmin. Se vaan oli. Uusi vuosikymmen jatkui ja minä kasvoin, Apulanta oli ja alkoi soimaan Novalla. Uusin Kaikki kolmesta pahasta levy oli meikäläiselle kuitenkin jonkinlainen käännekohta. Tykkäsin Zombeja! singlestä tosi paljon ja jo sitä ennen ilmestyneestä Vääryyttä!1!!-kipaleesta. Hommasin itse levyn ABC-myymälästä kesällä 2012 ajaessani Kilpisjärveltä Helsinkiin. Selvisin levyn voimalla elossa kotiin saakkaa.

Kaikki yhdestä pahasta-kirja on pistänyt minut kuuntelemaan uudelleen avoimin mielin orkesterin vanhempia levyjä. Ensin tykästyin Mikä ihmeen Apulanta? - ep:n punkbiiseihin. Nyt kuitenkin puhutaan Plastik-levystä. Kirjassa kyseisen levyn mollasivat maan tasalle kaikki muut paitsi itse Wirtanen. Levyä haukuttiin mm. muoviseksi ja huonon tuotannon pilaamaksi. Olen täysin eri mieltä. Apulanta ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta, ei aiemmin eikä myöhemmin. Levy on eeppinen kokonaisuus, Apulannan ensimmäinen täysin vakava albumi ja onnistunein sellainen.

Albumilla ei ole yhtäkään keskinkertaista täyteraitaa. Sanoitukset ovat rautaa, sävellykset Wirtasen parhaimpia. Plastik kuulostaa omaperäiseltä ja ainutlaatuiselta. Nine Inch Nails-vaikutteet ovat useissa kappaleissa hyvinkin selkeitä. Kohokohtana toimii levyn lopettava mahtava kuusi ja puoli minuuttinen Maailmanpyörä. Lisäksi levyn jakava Ei yhtään todistajaa on ehkäpä Apulannan paras rock-kipale. Puhumattakaan henk. koht. suosikistani Maanantaista, joka on hyvin ajaton tekele. Silti levyn parhaat kappaleet ovat ne tuntemattomammat, kuten se levyn lopettava Maailmanpyörä ja levyn avaava Tervetuloa. Plastikilla kaikki kuulostaa tosi siistiltä. Ei amatöörimäiseltä, ei hassulta, ei kornilta eikä ylivakavalta. Se on täydellinen sellaisenaan kuin se on: yksi aliarvostetuimmista suomalaisista rock-albumeista.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 9 - Wouldn't It Be Nice

Sarjassamme kaikkien aikojen parhaat kappaleet, anteeksi, korjaan, 50 parasta Beach Boys-kappaletta, on ollut pitkä tauko. Syystä että laatimani viidenkympin lista on kannettavallani, enkä ole jaksanut käynnistää tuota konetta ja kopioida listaa sieltä. Voitanee kuitenkin olettaa että tämä kyseinen kappale sieltä löytyy.

Mitäpä tästä sen enempään löpisemään. Kappaleen lead-vocalit jakaa Brian ja Mike. Taustavokaalit ovat ehkäpä musiikkihistorian hienoimmat. Kyseinen laulu oli yksi ensimmäisistä jotka saivat minut henkilökohtaisesti koukuttumaan orkesterin musiikista. Suosikkivetoni ja kokemukseni kappaleesta oli liveveto vuonna 2012. Kappale räjähti yllättäen käyntiin Sloop John B:n keskeltä. Se oli hienoa se!

Uudempi profetia

Mun pitäisi kirjoittaa arvostelua Dawn of the Planet of the Apesista ja siitä ekasta osasta. En oo jaksanut. Syksyllä oisi tulossa konserttia Lennyltä, Apulaudalta ja Heikiltä. Näihin on liput hommattu ja sepustusta tulee näistä asianomaisista sitten kun konsertit on pidetty. Ei mulla muuta.

Tikkurila festivaali 2.8.2014 (eli: Samuli Edelmann, Stig & Kullankaivajat, Anssi Kela, Apulanta, Kolmas nainen, Happoradio, Pertti Kurikan nimipäivät, Klamydia, Reckless Love, jne...)

Illan kliimaksi.

Noniin. En tiedä voisiko festivaalilla olla kökömpää nimeä kuin Tikkurila festivaali. Joka tapauksessa olin välittömästi mukana kun kuulin esiintyjälistan. Mukavaa että kerrankin saman genren orkesterit on laitettu esiintymään samana päivänä. Ja mukana tietysti jotain muutakin, mutta jokatapauksessa ihan laadukasta sakkia suurimmaksi osaksi. Tulin paikalle Samuli Edelmannin aloitellessa. Näkemättä jäi siis ainakin Jonna Tervomaa noista tunnetuimmista artisteista. Samuli on mielestäni yksi suomen taidokkaimmista näyttelijöistä, ja ihan kelvollinen laulaja. Hänen musiikkinsa on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, mutta livenä homma toimi todella hienosti. Enpä olisi uskonut hänen osaavan hallita yleisöä niin taidokkaasti. Karismaattinen tyyppi.

Toinen yllättäjä oli Stig. Loistava keikka ja vielä loistavampi bändi. Mitäpä tuohon muuta lisäämään. Stigidilaation olisin kyllä halunnut kuulla, mutta minkäs sille mahtaa, kun ei niin ei. Reckless Lovesta en ole välittänyt aiemmin. Enkä välitä nytkään. Minusta on kyllä hienoa että vielä löytyy nuoriakin kavereita jotka jaksavat pitää yllä tuota 80-lukulaista glam vaikutteista hard rock-viittaa, mutta ei se silti korvaa sitä faktaa että laulajan taidot ovat keskinkertaiset ja sävellyspuolikin jättää toivomisen varaan. Pertti Kurikan nimipäivät-orkesterilla oli hieno asenne. Parasta rehellistä punkkia mitä minä olen livenä kuullut. Ja hauskat sanoitukset. Loistava meno! Klamydia taasen oli aika valtava pettymys. Bändin lavaolemus nostatti lähinnä myötähäpeän tunteen. Viisikymppiset miehet rämpyttämässä jotain ja karjumassa lavalla värjätyt irokeesit päässään paskalla käymisestä. Mietin itsekseni: voiko suomimusa olla juntimpaa? Päädyn yksinkertaiseen tulokseen: Ei voi.

Anssi Kela oli meikäläiselle jälleen se täky, jonka ansiosta näille festareille päädyin. Eihän hänen bändinsä vieläkään pettänyt. Todella rautainen meno, jokaisen suomalaisen tulisi tuo orkesteri edes kerran elämässään nähdä. Pidät Kelan lauluista tai et, et voi kiistää etteikö soitto bändiltä pelaisi. Minulle pettymyksenä tällä festarikeikalla tuli se ettei setlist sisältänyt yhtäkään yllätystä. Odotin kuulevani "sen kuuluisan" Uuden biisin, mutta eipä sitä sitten soiteltukaan. Ensi vuoteen siis. Huoh.

Happoradio. Se Kallio-laulu on tosi siisti. Kaikki muut biisit ovatkin sitten jänniä. Ne eivät kuulosta musiikilta. Ne kuulostaa Happoradiolta. Jotenkin homma ei sytyttänyt meikäläistä livenäkään. Aki on kyllä erittäin hauska persoona ja sinänsä pätevä keulamies, mutta laulut ovat kehnoja. Ja ihmeellistä: se Kallio-biisikin toimii paremmin studioversiona.

Kolmas nainen. Olen aina pitänyt bändin hiteistä ja Pauli Hanhiniemestä, mutta täytyy kyllä myöntää että tämän bändin mahtavuus tuli minulle silti totaalisen puskista. Happoradion jälkeen totesin kolmen kitaristin loistokasta soittoa kuunnellessani itselleni, että tämähän kuulostaa aivan musiikilta! Uskomatonta miten rautaisen kirkas ja siisti soundi bändillä on. Lisäksi Hanhiniemi on lavalla sen verran kiinnostava persoona että pelkällä olemuksellaan saa tuntemattomammistakin kappaleista mielenkiintoisia ja mukaansatempaavia. Hyvää ja kaunista räjäytti pankin viimeisenä vetona. Mahtavuutta.

Illan viimeinen bändi, Apulanta oli hienoa nähdä kymmenen (!?) vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kun minä heitä olin näkemässä seisoi Temonen basson varressa. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää. Mutta mitäpä tuosta showsta nyt muuta mainitsisi, kuin sen että lippu hommattu samaisen orkesterin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Pahempi toistaan soi vielä tänäänkin, siis maanantaina päässä. Etenkin se riffi.