Munger Road (2011)

Tämä elokuva on yksi sellaisista löydöistä, joita ei mistään muualta olisi koskaan tullutkaan vastaan kuin tuolta elokuvien kaatopaikalta, eli netflixistä. Tämä kauhujännäri on kuvattu kahdensadan tuhannen dollarin budjetilla, eikä se saanut ilmestyessään kuin pienen levityksen Chicagon alueella. Se juuri ja juuri tuotti edes budjettinsa verran rahaa. Kyseessä on kaikenlisäksi esikoisohjaaja/käsikirjoittajan tuotos. Ja aivan älyttömän siisti elokuva onkin. Nicholas Smith on onnistunut tekemään jotakin oikeasti omaperäistä ja tyylikästä pienellä rahalla.

Munger Road ei mässäile verellä tai seksillä. Ei edes päihteiden käytöllä. Näitä kaikkia elementtejä silti pyöritellään leikitellen ilmassa, hienosti väistellen pahimmat tyylilajin kliseet. Elokuva on filmattu upeasti. Se yhdistelee toimivalla tavalla found-footage videota ja perinteistä jännärikerrontaa. Ei shaky-camia. Kummitusjutuissakaan ei mennä liian pitkälle, vaan kaikki jätetään katsojan oman mielen pureskeltavaksi. Tämä on samaan aikaan sekä elokuvan vahvin että heikoin lenkki. Munger Road päättyy täysin avoimesti. Se ei ratkaise yhtäkään herättämistään kysymyksistä. Se vain päättyy, tekstiin: "to be continued". Jatko-osa on ollut rahoitusvaikeuksissa, ilmestyneekö koskaan. Harmi. Tässä leffassa on oikeasti potentiaalia. Kannattaa tsekata.

(ps. IMDB:n mittarissa elokuvalla on vain 4,5 pisteen keskiarvo, mikä on täysin ala-arvoinen. Ilmeisesti pisteyttäjät ovat pettyneet, kun eivät olekaan nähneet kidutuspornoa.)

Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Tämä on taas yksi niistä oudoista asioista. Suurena Jim Carrey fanina on ihme, että kului 10 vuotta ennen kuin katsoin tämän elokuvan. Varsinkin kun se on seissyt hyllyssä jo aikoinaan VHS-kasettinakin. Mielikuvissani, jotka perustuivat elokuvan kansikuvaan ja elokuvan teemamusaan, elokuva oli aina sellainen pieni mestariteos. Vähän kuin graalin malja. Ehkä siksi en sitä koskaan tullut katsoneeksi, en halunnut pettyä. Nyt kun aamupäivästä käynnistelin konetta ja tutustuin hienon nykyajan keksinnön: netflixin maailmaan ja (huonoon) tarjontaan, pähkäilin muutaman hetken tämän elokuvan ja jonkin kauhusplätterin väliltä. Ehkä olisi pitänyt valita se kauhusplätteri.

Ei pidä ymmärtää väärin. Ei Tahraton mieli mikään huono elokuva ole. Mutta se on hyvin kaukana siitä kymmenen vuotta vanhasta mielikuvastani. Se ei ole mestariteos, eikä oikeastaan kovin erottuva muistakaan romanttisista komedioista. Sellainenhan se kuitenkin lopulta on. Elokuva alkaa kyllä lupaavasti, mutta sitten päähenkilön päähän tökätään jokin lähestulkoon piirretyistä tutun oloinen sukkulavehje päähän, ja elokuva seisahtuu noin tunniksi paikoilleen. Muistot, joita tämä melko nimekkäiden näyttelijöiden sakki yrittää pyyhkiä Jim Carreyn pääkopasta, eivät tuo hahmoihin mitään uutta, mitä ei jo leffan kansikuvaa katsomalla katsoja tietäisi. Jo muutaman minuutin jälkeen homma muuttuu pitkäveteiseksi. Harmi, sillä leffa on täynnä loistavia näyttelijöitä ja potentiaalia.

Toinen suuresti häiritsevä seikka elokuvassa on kuvaustyyli, kai sillä on haettu jotakin indie-leffa-mäisyyttä tai jotakin. Mutta miksi sen kameran pitää heilua koko ajan ja miksi pitää kahden sekunnin välein leikata? Levotonta, mutta tylsää katsottavaa. Joo, ei kolahtanut minuun. Näistä aiheista on tehty huomattavasti onnistuneempiakin elokuvia.

Joulupäivitytys

Joulu on taas joulu on taas, lattiat täynnä karvaa. Joulu on taas joulu on taas, Arttu Wiskari suosittu on vaan. Siis oikeasti, ihan tosi! Edellistä Sirpaleet-levyn arviotani on katsottu pian jo sata kertaa. Hienoa! Harmi sinänsä, että tuo teksti on aivan ala-arvoisen huono. Mutta klikkaajia, niitä on kyllä kiva saada välillä tähänkin rotankoloon. Itseasiassa nyt kun olen kuullut pari kertaa sitä discossa suudeltiin-kappaletta, niin sanottakoot että jos siitä napattaisiin vokaalit kokonaan pois, niin jäljelle jäisi ihan kelpo raita. No joo. Lopetetaan tämä mielistely tähän paikkaan.

Fury (2014)

Fury on loistava sota/toiminta-leffa. Brad Pittillä on hienot hiukset. Mutta yhdessä asiassa ei parane mennä lankaan, elikkä Brad Pitthän ei ole elokuvan päähenkilö, vaikka markkinointimateriaaleissa pällisteleekin isoimpana hahmona keskiössä, kuten vaikkapa tuosta ylläolevasta kuvasta voitanee huomata. Sen sijaan päähenkilö on tuo pienen pieni ukko ylhäällä takana. Että näin.

En lähtökohtaisesti pidä sotaelokuvista, saati mistään jenkkien natsivastaisuuspropagandasta tyyliin Schindlerin lista tai Pelastakaa sotamies Ryan (oliko siinä edes natseja, en muista). Huonoja elokuvia jokatapauksessa. Enkä myöskään pidä suomalaisista sotaelokuvista Rukajärven tietä lukuunottamatta. Tuntematon sotilaskin on aivan kaamea. Hyi olkoon. Mutta Fury onnistuu yllättämään. Se on karu, hahmoiltaan ja tunnelmaltaan realistinen, ahdistava, mutta ennen kaikkea viihdyttävä teos. Se pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja tyydyttää varmasti jokaisen toimintafanin nälän, ainakin hetkeksi. Elokuva jättää myöskin halun nähdä se heti uudestaan.

Kyllähän Fury silti noudattelee aikalailla tarkalleen niitä perinteisiä Hollywood-elokuvan kaavoja, en sitä kiistä. Mutta se missä Fury pistää parastaan on todella vakuuttavat henkilöhahmot. Tässä leffassa kukaan ei ole sotasankari tai puhtoinen sotilas. Samoin tarina on kerrottu persoonallisella otteella. Musiikit ovat eeppiset ja ilmassa viuhuu Star Wars laserit. Mikäpä olisi sen siistimpää.

Vanja-eno (Kansallisteatteri 2014)

Huomio lukijat. Blogin on aika uudistua ja kehittyä roskaviihteen raamatusta korkeakulttuuriseksi pyhätöksi. Siispä kävin teatterissa.

Kansallisteatterin Vanja-Eno -näytelmä on visuaalisesti näyttävä ja täynnä loistavia näyttelijöitä. Se on siirretty historiasta universaaliin ajattomaan aikaan osin modernisoimalla tekstiä, mutta se kuitenkin on samaan aikaan hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Näytelmä kertoo rappioituneesta Vanja-Enosta, joka elää maaseudulla venäläisellä tilalla pitäen siitä huolta yhdessä professorin tyttären, Sonjan kanssa. Näytelmän äänisuunnittelu on hyvin hillittyä. Eeppisen musiikin siivittämä aloitus, jossa koko lavastus, eli tuo suuri "talo" pyörii 360 astetta hitaasti ympäri dramaattisten valojen keskellä on erittäin vaikuttava. Muuten näytelmässä ei musiikkia juurikaan ole. Ovien pamahduksia tehostetaan kaikuefekteillä, samoin ratkaisevien hetkien aikana kuullaan toistuvasti kuiskausmaisesti toistettavan hahmojen nimiä. Kuten mainittua, valaistus on hyvin tarkkaan harkittua ja dramaattista. Vesi on nostettu näytelmässä tärkeäksi elementiksi. Lavalla on muutama upotettu allas, joiden vettä roiskitaan ja joihin jopa sukelletaan. Keskellä lavastusta seisoo suuri kuivunut puu, joka näytelmän puolivälin jälkeen kaatuu. Samoin vesi muuttuu hiekaksi. Tämän voidaan ajatella symbolisoivan rapistumista, kuolemaa tai vaikkapa metsien ja luonnon tuhoa, joka on näytelmässä temaattisesti tärkeässä roolissa.

Kristo Salminen esittää näytelmän nimikkohenkilöä varmalla otteella, mutta ehkä hieman yllättäen, hyvin koomisella ja fyysisellä tavalla. Krista Kosonen on Jelenana loistava. Hän tulkitsee roolia hienosti ja herättää hahmon henkiin alkuperäistekstiä kunnioittaen. Muut näyttelijät yltävät heiltä odotettavissa oleviin suorituksiin. Rimanalituksia ei nähdä. Lavastuksen mahdollistamaa korkeuseroa ei, ihme kyllä, käytetä hyväksi juuri ollenkaan. Hahmot nähdään kyllä kävelemässä talon yläosan portaita ja seisomassa parvekkeilla, mutta kaikki toiminta ja vuoropuhelu tapahtuu alhaalla, lattiantasolla. Itse henkilökohtaisesti en liiemmin välitä Tsehovin tyylistä, jossa jaaritellaan paljon, mutta tapahtuu hyvin vähän, jos ollenkaan. Varsinkin kun hänen kirjoittama dialogi ei mitään järin kiinnostavaa edes ole, siis paperilla. Näyttämöllä teksti heräsi aivan eri tavalla henkiin ja sai elämän. Ohjaaja Paavo Westerberg on onnistunut hienolla tavalla sovittamaan tekstin tähän päivään ja luomaan siitä oikeasti mielenkiintoisen teoksen.

Pitkästä kestostaan huolimatta (yli kolme tuntia) Vanja-eno ei tylsistytä saati puuduta. Se pitää katsojan otteessaan alusta loppuun ja välillä jopa tällainen itseni kaltainen skeptikko luulee katsovansa teatteriesityksen sijasta "oikeaa toimintaa". Joitain mielenkiintoisia seikkoja näytelmässä silti on, jotka pomppaavat selkeästi näytelmän yleisilmeestä silmille ja joita ei voi jättää mainitsematta. Ensimmäisenä samovaari, joka onkin vedenkeitin. Mikä tämän merkitys on? Samoin Heikki Nousiaisen esittämän professorin vaatetus on vähintäänkin mielenkiintoinen; nahkatakki ja aurinkolasit. Näyttäähän Heikki todella tyylikkäältä ja gangsterimaiselta edellämainituissa vaatteissa, mutta mikä on niiden funktio itse näytelmässä, se jää epäselväksi. Muuten puvustus on kyllä erittäin yksilinjaista ja selkeää. Kokonaisuutena Kansallisteatterin Vanja-eno on hieno esitys, joka kuvastaa hienosti yksipuolista rakkautta, välinpitämättömyyttä ja maapallon tuhoa.

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)

Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.

101. päivitys, Lenny Kravitz Helsingissä 26.10.2014

 

Syvimmät pahoitteluni siitä, että kirjoitukseni ovat viime viikkoina olleet erittäin turhia ja huonosti kirjoitettuja, eikä tämäkään keikkaraportti tee poikkeusta. Kravitz oli loistavassa vedossa, en ole aiemmin häntä nähny livenä, mutta kyllä hän tosiaan antoi rahoille vastinetta. Bändi soitti rautaisen ammattitaitoisesti ja kurkkukivuista huolimatta Lennyn laulukin kuulosti erittäin hienolta. Setlist oli hyvin hittipainoitteinen, vaikkakaan kaikkia hittejä ei sentään kuultu. Uuden Strut-albumin kipaleita soitettiin useampi ja sehän minulle passasi.

The Chamber yllätti encorena ja samalla keikan lopettavana biisinä. Kyseessä on kyllä ehdottomasti yksi vuoden parhaista kipaleista. Se basso! Iso peukalo myös sille Hartwall-areenan järjestyksenvalvojalle joka aina jaksaa olla hyvällä mielellä, jammailla mukana, ottaa posekuvia sekä jakaa korvatulppia ja vettä. Lisää hänen kaltaisiaan järkkäreitä keikoille!

Päätän 101. blogikirjoituksen tähän. Kiitos ja näkemiin lapsoset!

Apulanta Tavastialla 25.10.2014

Olin todistamassa Apulautaa viimeksi loppukesän Tikkurila-festivaaleilla. Täytyy myöntää että minua hieman arvelutti kuinka sulaudun fanipoikien ja -tyttöjen sekaan, mutta onneksi he ovat suhteellisen kilttejä Apulaudan tapauksessa eikä suurempia häiriöitä osunut kohdalleni, vaikka eturivissä pällistelinkin. Setlist oli erittäin hieno, keikka lähti käyntiin vanhoilla, ensimmäisen levyn kappaleilla. Harvinaista herkkua ja hienoa!

Pakolliset hitit soitettiin tietysti, ja tulihan sieltä myös se "Loirin kappale". Omakohtaisia huippuhetkiäni olivat Ilona kokonaisuudessaan, Valokuva, Kelpaanhan, rakkaani? ja Hiekka. Hiekka siksi, että siinä nyt on vaan yksi kovimmista kitarariffeistä koskaan. Apulannan keikoilla omaa taidetta ovat tietysti myös fantastiset välispiikit, tyyliin: "Apulantahan on kulttuuriyhtye, mutta olemme myös palveluyhtye". Encoren Silmämunan aikana Toni kiipesi rumpujen taakse ja Sipe soitteli Tonin Telecasteria ja lauloi. Hienostihan se noinkin toimi, turhaan oli artisteilla kiusaantuneet ilmeet naamoillaan.

Mutta ne sotanorsut, miksi he aina jyräävät keikoilla päälleni? Huoh. Jokatapauksessa, tammikuun 9. päivä nähdään jälleen, nimittäin areenakonsertin merkeissä. Tavastian perusteella luvassa on hienoa mätkettä, joten sitä innolla odotellessa!

Arttu Wiskari: Sirpaleet (2014)

Kolmas kerta toden sanoo. Vanha sanonta pätee jälleen. Tällä kertaa Remu avaa levyn. Siis niinku ok. Olen oikeasti sanaton. Sirpaleet on aivan karseaa paskaa. En keksi keksimälläkään tästä levystä mitään positiivista. Wiskari kuulostaa aivan järkyttävän huonolta. Ääni on kuin honottavalla sammakolla. Sanoitukset ovat uskomattoman huonoja, ja noh... järkyttäviä. Musiikillisesti levy yrittää olla jonkintason junttidiskoa. Olisi niin mukavaa kirjoittaa kunnollinen arvostelu, mutta tämä albumi on niin järkyttävän luokaton, että sellaisen kirjoittaminen on mahdotonta. Minun Wiskari-vitsinikin ovat jo kuluneet edellisissä arvosteluissani.

Rukoilen että jokin kaunis päivä jokainen kopio tästä albumista poltetaan suuren suuressa roviossa. Tämä tekele on häpeäpilkku suomalaisen musiikin historiassa.

Ulvilan murhamysteeri (2014) - Lehdon manifesti

Ulvilan murhamysteeri on harvinaisen paska dokumentti. Elokuva on kyllä hienosti kuvattu ja leikattu. Se pitää otteessaan. Mutta ohjaaja Pekka Lehdon ihastus Anneli Aueria kohtaan on vähän liiankin näkyvää. Miten mies ei ole voinut dokumenttia tehdessään tajuta miten psykopaattista Auerin käytös on? Ja vielä tarkemmin sitä, että hän on syyllinen. Murhadokumentilta, jonka oikeuskäsittely on vielä kesken, odottaisi edes jonkintason objektiivista näkökulmaa aiheeseen, mutta ei. Lehdolla on päähänpinttymä huppupäisestä murhaajasta. Huppupää on lätkäisty leffan julisteeseenkin. Really?

Elokuva tarjoilee kyllä hienoa ja harvinaislaatuista materiaalia poliisinkuulusteluista sekä mm. erittäin mielenkiintoisen pätkän valheenpaljastuskokeesta. Jotenkin kummallisesti Lehto jättää kuitenkin mainitsematta kaikki ne seikat, jotka tukevat faktaa siitä että Auer on miehensä murhaaja. Sen sijaan hän luettelee hypoteettisia väitteitä, jotka "eivät kumoa mahdollisuutta ulkopuoliseen tekijään". Lisäksi mässäillään itkevillä lapsilla, perhekuvilla ja uudelleen itkevillä lapsilla. Ja niin, on sinne sekaan saatu ne pakolliset kuvat kiltistä perheenäidistä ankeassa putkassakin. Huoh.

Poliisit, syyttäjät ja media asetetaan täysin naurunalaiseksi. Osin syystä, osin perusteettomasti. Suurin tragedia, itse tragedian jälkeen on kuitenkin poliisin aivan amatöörimäinen käyttäytyminen murhapaikan tutkimuksissa. Auerin verijälkiä ei tutkittu. Mitä vittua? Poliisit tallustelivat murhapaikalla, sotkivat jäljet, eivät pidättäneet Aueria, vaan antoivat hänelle kaikki mahdollisuudet ensin piilottaa ja sitten lopullisesti hävittää veriset vaatteensa ja lyömäaseen. Poliisi ei tehnyt oikeastaan mitään oikein saapuessaan rikospaikalle. Ei yhtään mitään. Ja nyt meillä on jäljellä pelkkä kaaos, eikä syyllistä saada koskaan tuomittua, ei ilman tunnustusta. Ai niin, sekin jo tuli, siis tunnustus, mutta eihän sillä olekaan jostain kumman syystä painoarvoa.

No anyway, Ulvilan murhamysteeri on mielenkiintoinen elokuva niille, jotka tapaukseen ovat jo ennestään perehtyneet. Muille leffa on pelkkää propagandaa.