Long Promised Road lukeutuu Carl Wilsonin hienoimpiin hetkiin. Kappale on hänen käsialaansa, tosin sanoista vastasi bändin silloinen manageri Jack Reiley. Biisi julkaistiin singlenä vuonna -71 kaksi kertaa. Se ei noussut listalle ensimmäisellä yrittämällä - mikä rikos. Toisella kertaa kakkospuolenaan saman Sur's Up-albumin 'Til I Die, se nousi sijalle 89. Voimakas kertosäe ja rauhalliset säkeistöt tekevät laulusta hyvin omintakeisen ja voimakaskontrastisen. Mikä tekee biisistä erityisen on se että Long Promised Road on Carl Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Eikä siinä vielä kaikki, hän myös soittaa raidalla kaikki instrumentit ja laulaa kaikki lauluosuudet.
Pressa on ihan kiva keikkapaikka. Tämä oli toinen kertani, viimeksi olin loppuvuodesta 2013 katsomassa myöskin Kelan bändiä samassa paikassa. Molemmilla kerroilla kaikki pelitti oikein hienosti ja yleisökin oli mukana. Nyt tällä kevään keikalla oli tosin hieman vähemmän väkeä, ehkä ihmiset ei tiedä koko yökerhosta? En tiedä, mutta keikka oli mahtava, ehkäpä Kelan paras näistä paristakymmenestä mitä olen itse ollut todistamassa. Tykkäsin myös tietysti siitä että sain napsittua hienoja kuvia. Pressassa on hyvät puitteet valokuvaukselle: lava on korkealla ja valoja on tarpeeksi.
Saavuin paikalle reilu puoli tuntia ennen kahtatoista, jolloin itse show siis alkoi. DJ soitti tuttuun tapaan junttidiskoa. Kellon lähennellessä kahtatoista alkoi jukeboksista tulla kuitenkin pikkuhiljaa parempaa ja parempaa musaa. Michael Jacksonia ja jopa vanhaa Rolling Stonesia. Bon Jovin It's My Life sai salin jokaisen ihmisolennion heiluttamaan jotakin ruumiinosaansa rytmissä ja laulamaan mukana. Hassua että useat näistä samoista henkilöistä sitten arkisin mollaavat samaista bändiä, mistä lie johtuukaan. Johnny Cashin Man in Black lähtee soimaan, on siis aika kaivaa kamera esiin, sillä naamani edessä olevasta setlististä näen että keikan avaa Suuria kuvioita! Jes, tätä onkin viime vuodesta asti odotettu, toistaiseksi turhaan. Mieleeni palaa muisto edelliseltä Pressa-keikalta jolloin menin juuri ennen showtimea kaikessa rauhassa vessaan. Odotin Johnny Cashia, jota ei koskaan kuulunut. Sen sijaan bändi alkoikin suoraan soittamaan ja missasin koko sisääntulon. Vääryyttä!
Suuria kuvioita räjähtää käyntiin. Sanoista ei kuulu, etenkään aivan aluksi, yhtään mitään. Miksaaja saisi käydä jonkinlaisen lisäkurssin, sama ongelma on toistunut jo useammalla Kelan keikalla. Lauluääni on aivan liian matalalla tasolla. Onneksi tämä seikka kuitenkin korjataan kahden ekan biisin aikana ja loppuesityksestä kuullaan jo laulukin. Milla toimii hienosti kakkosbiisinä. Avauksena se on mielestäni huono, sillä vanhalla hitillä ei ole koskaan parasta aloittaa. Kakkosena se toimii huomattavasti paremmin ja saa yleisön mukaansa. Puistossa on hieno livebiisi, etenkin tämä sovitus jota bändi nykyisin soittaa on aivan mahtava. Miten sydämet toimii jättää nykyään jotenkin kylmäksi. Ehkä olen kuullut sen liian monta kertaa. Kevät tulee taasen on omia suosikkejani, ehkä juuri siksi että sitä livenä kuulee niin harvoin. Rakastan kappaleen introa sekä kitaraduo-lurituksia.
Nummelan kappaleita keikalla soitettiin kaikkiaan 4 kappaletta. Tuo on jokaisen Kelan keikan vakio nykyisin. Jos minulta kysytään, Mikan faijan BMW:n voisi heittää pois. Samoin Kahden sisaruksen tilalla kuulisin paljon mieluummin Kaunotarta ja basistia, ainakin silloin tällöin. Oikeasti kaikille on aivan sama soitetaanko sitä Mikan faijan BMW:tä vaiko ei. Parin promillen humalassa huutelevat nostalgiaa toivovat kolmi-nelikymppiset jokatapauksessa unohtavat heti biisin jälkeen sen jo esitetyn ja rynnivät eturiviin huutamaan uudestaan toiveitaan: "Mikan faijan BMW! Mikan faijan BMW! Eiks kelpaa vai?"
Uusimman levyn kappaleita esitettiin ruhtinaalliset kuusi kappaletta. Joillakin keikoilla niitä tosin on vedetty jopa kahdeksan kymmenestä jos oikein muistan. Me likes. Kaatua kuin puu ja Maitohapoilla ovat koko setin parhaimmat livebiisit, toivottavasti niitä ei tulla seuraavan levynkään kiertueelta jättämään pois. Jennifer Aniston on mainio kappale, mutta vähän liian samanlainen seiskakakkosen ja Aamun kanssa. Aamu toimii aina, etenkin kovan alkuriffinsä ansiosta, joten Jennifer Anistonin olisi voinut jättää väliin. Anssi Kelan keikoilla on aina mukavaaja ns. kova meno. Sen lisäksi että bändi osaa esiintyä näyttävästi, osaavat kaikki jäsenet myös oikeasti soittaa aivan hemmetin hyvin. Suomessa näin kovatasoisia livebändejä ei kauhean montaa ole.
Show on alusta loppuun kovaa rokkia. Välissä ei ole yhtäkään hengähdystaukoa. Ja se rokottaa homman nautittavuutta näin katsojan näkökulmasta. Kelalla on iso läjä hittejä, mutta ne menettävät tehoaan esitettynä peräjälkeen. Samoiten rock-meininki tuntuisi huomattavasti kovemmalta jos shown puolivälin tienoilla annettaisiin esitykselle tilaa hengittää. Akustinen veto välissä tai muuten vaan hiljaa soitetut pari rauhallista biisiä nostaisivat kokonaisuuden ihan uusiin sfääreihin.
Täysillä Anssi kyllä aina vetää, pointsit siitä. Kuten alussa mainitsinkin, yleisö oli todella mukana, eikä pahimpia känniörveltäjiäkään ollut liikkeellä. Suuria kuvioita -kappaleen rivien "Rintsikoitas riisun / Sä työnnät kieltä mun suuhun" jälkeen yleisöstä kuultavat kiljahdukset ja "ANSSI!"-huudot junttidiskon aikana toivat mieleen jo "hyvin minimalistisen Beatlemanian". Tätä ilmiötä Kelan keikoilla näkyy todella harvoin ja siksi homma saikin hymyilyttämään.
Laululuetteloinen:
1. Suuria kuvioita
2. Milla
3. Puistossa
4. Miten sydämet toimii
5. Kevät tulee
6. Kaksi
sisarta
7. Aamu
8. Kaatua kuin puu
9. Karhun elämää
10. Levoton tyttö
11. Nostalgiaa
12. Mikan faijan BMW
13. 1972
14. Maitohapoilla
15. Nummela
"encore"
16. Jennifer Aniston
17. Parasta aikaa.
Kestoa koko setille tuli ruhtinaalliset tunti ja 50 minuuttia. Ihan hyvää vastinetta kahdeksalle eurolle plus narikka.
Anssi Kela kirjoitti eilen seuraavanlaisen facebook-päivityksen:
Nykyisin
lähes joka haastattelussa kysytään, että lähtisinkö mukaan television
suosittuihin musiikkiohjelmiin? Jos kutsuttaisiin, niin vastaisin
seuraavasti:
Vain elämää: kyllä Tähdet, tähdet: ei
Aloin välittömästi punnitsemaan ukolle sopivaa kumppania Vain elämää-ohjelman seuraavalle kaudelle. Ei tarvinnut minuuttia miettiä: Arttu Wiskari! Näen kirkkaana mielessäni kuinka Arttu Wiskari esittää koskettavan versionsa Rouva Ruususesta, Kelan pojan itkiessä vieressä. Tämän jälkeen Wiskari kiittää ja ylistää tuota mestariteosta ja kertoo kuinka paljon se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja musiikkiinsa. Seuraa Anssin vuoro astua lavalle. Hän esittää sydäntäriipaisevan tulkinnan Wiskarin Mökkitiestä. Arttu itkee vuorostaan. "Isä anna mun ajaa mökkitie lupaan että saunaan puita vieeen" Ui miten koskettavaa! Sadat tuhannet suomalaiset kuuntelevat liikuttuneina kotisohvillaan. Mennään kuukausi-pari eteenpäin. Haluan mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa, vanhaan tapaan. Mutta mitäs tämä onkaan, tapahtuma on loppuunmyyty! Höh, en pääse sisälle. Mennään taas jokunen hetki ajassa eteenpäin, olen ovelana ostanut lipun etukäteen ja saavun paikalle ajoissa. Ravintola alkaa täyttyä ihmisistä, etenkin keski-iän ylittäneistä pulleahkoista naishenkilöistä. Esitys alkaa. Joku vieressäni seisova Kela-paita päällä oleva nainen huutaa: "Vedä Mökkitie!" Ahdistus nousee. Kotona piilotan oman Kela-paitani kaapin syvimpään nurkkaan. Elämä on loppunut, maailmani on kaatunut. Vain elämää on tosi nerokas formaatti. Kaikki voittaa, etenkin levy-yhtiöt sekä neloskanavan pomot (tai kelle hyvänsä ne voittorahat meneekään). Mutta itsensä myyminen ja sen kautta uskottavuuden menettäminen, sitä ei ihan helpolla anneta anteeksi. Vain elämää-ohjelmassa jo vierailleet vanhat tähdet jotka eivät ole enää aikoihin onnistuneet luomaan uutta, säälittävät minua. Ilkka Alanko, Pauli Hanhiniemi. Arvostin teitä ennen, nykyään pelkkiä nuoruus-teitä ja niiden saavutuksia. Ja tiedän etten ole yksin.
Sain nerokkaan ajatuksen. Listaan 50 suosikkikappalettani kyseiseltä bändiltä ja vuorotellen kirjoitan jokaisesta jotakin. Kappaleet eivät ole minkäänlaisessa erityisessä järjestyksessä. Aloittakaamme siis!
Heroes and Villainsin pitkä Smile Sessions-versio musavideon kera.
Heroes and Villains on yksi mielenkiintoisimmista kappaleista ikinä. Siitä ei ole olemassa vain yhtä oikeaa versiota. Esimerkiksi vuoden -67 singlejulkaisu eroaa suuresti yllä olevasta pidemmästä versiosta. H & V seurasi Good Vibrations-jättihittiä. Se kipusi Billboard-listalla sijalle 12. Kuulostaa hyvältä, mutta kyseessä oli epäonnistuminen. Good Vibrations oli ykkönen. Brian Wilson laittoi kaikkensa Heroes & Villainsiin, odotukset olivat liiankin korkeat. Kun single ei noussutkaan ykköseksi koki Brian epäonnistuneensa. Biisin oli tarkoitus pyyhkiä kokonaan pois vanha surffi/auto imago ja tehdä Beach Boysista yhtä arvostettu bändi mitä Beatles oli. Smiley Smile-albumi julkaistiin vuonna 1967 sisältäen sekä Good Vibrationsin että Heroes & Villainsin. Albumi ei myynyt.
Heroes & Villains koostuu useista erilaisista lyhyistä osuuksista. Kappaleen Brian Wilson sävelsi olohuoneessaan sijainneessa hiekkalaatikossa. Sanat kirjoitti Van Dyke Parks. Laulua äänitettiin useissa eri studioissa, useiden kuukausien ajan. Esitetyt liveversiot eroavat toisistaan hyvinkin paljon. Oikeastaan H & V ei ole koskaan valmis, se elää yhä fanien mixatessa nauhoja uudestaan ja järkätessä eri osioiden paikkoja biisin sisällä uusiin järjestyksiin. Kukaan ei ole vieläkään keksinyt mistä kappale kertoo, mutta veikkaisin sen liittyvän jotenkin villiin länteen ja sankareihin ja vihollisiin...
Sen lisäksi että tänään huomasin blogistani kadonneen huumorin aivan tyystin, huomasin myös että minä kirjoitan aiheista jotka eivät kiinnosta kiviäkään. Kulturellin blogin kuuluisa kai olla myös ajankohtainen saadakseen seuraajia. Minä olen jämähtänyt jonnekin sinne 80-luvulle. Sivistykäämme siis ja googlataan mikä musiikin saralla on juuri nyt suosituinta. Hakusanaksi "musiikki suosittu". Vanhoja radioiden soittolistoja, ei, lisää soittolistoja, ei, AVICII, mikäs se tämä on? "Maailman suosituin elektronisen musiikin artisti AVICII Summer Sound Festivalille!" seisoo NRJ:n uutisen otsikossa. Elektronista musiikkia, jes, tästähän minä diggaan. Kaverilla on muka jotain hittejäkin. Jaahas, kuunnellaanpa hemmon levy Spotifystä.
Levyn avaa yli seitsemänminuuttinen Wake Me Up. Pitkästyn kappaleeseen parin minuutin jälkeen. Nappaan vieressäni lojuvan kitaran ja alan rämpyttää G-sointua ja D:tä. Oikeastaan muuta en sitten osaakaan. Mitä hittoa, tämä rämpytyksenihän soi yksi yhteen biisin kanssa. Ei ihmekään, tarkistan ja Wake Me Upissa käytetään paria hassua sointua. Laulu jonka minäkin, täysin soittotaidoton pelle, osaisin säveltää. Hassuintahan tässä on se että Wake Me Up on näköjään aika iso hitti. Selvä...
You Make Me on aivan järkyttävän huono ysärityylinen autotunejumputus. Hey Brotherin olen jopa kuullutkin. Kappaleessa on sentään edes jonkinlainen melodia. Halpa teknotuotanto kuitenkin pilaa pohjalla olevan (keskinkertaisen) biisin. Seuraava, kiitos. Addicted To You lähtee käyntiin ihan kivalla kasarihenkisellä rumpukoneella. Toimii. Minuutin kohdalla jotain kuitenkin tapahtuu. Siisti rumpu katoaa ja tilalle tulee tylsä pianopimputus ja rasittava naisääni. Ei toimikaan. Seuraava, kiitos. Dear Boy alkaa (yllätys, yllätys) yksinkertaisella bassobeatilla. Sitten iskee se autotuneääni. Kiitos, riittää. Seuraava potilas. Liar Liar, paskaa heti ensisekunnista lähtien. Seuraava, kiitos.
Shame On Me. Jaahas, ärsyttävä naisääni palaa jälleen. Seuraava, kiitos. Lay Me Downissa laulaa se järkyttävä wannabe-Mercury Adam Lambert. Ei, ei, ei. Ei näin. Levyn lopettaa kappale nimeltään Hope There's Someone. Mitäpä tuosta muuta sanoisi kuin että tylsää. Ja tämä albumi on myynyt miljoonia? Mitä vittua? Summer Sound Festival on yksi maailman järkyttävimmistä tapahtumista. Listaan sen samaan sarjaan Stalinin tai Hitlerin hirmutekojen kanssa. Avicii (mikä ihme se on) näyttää homoseksuaaliselta ruotsalaiselta. No, eipä tämä mikään kauneuskilpailu ole. Ihmettelen vain miksi Ruotsista puskee vuodesta toiseen tällaista roskaa.
Arvosteluni taisi nyt mennä vähän reisille. Jos luet kirjoitukseni tänne saakka, olet luultavasti joko vihasta punaisena huutamassa Avicii on paras, turpa kiinni idiootti!, tai sitten naurat höpötyksilleni. Oli kyseessä kumpi reaktio tahansa, Avicii on huonoa musiikkia. Korviini sattuu jokaisella kerralla kun elektronisesta musiikista puhuttaessa mainitaan ensimmäisenä Aviciin kaltaisia "artisteja". Jean Michel Jarre on edelleenkin se kuningas, piste.
Kyllä, se se on.
Aika moni uskoo Jumalaan. Minä uskon rock-musiikkiin ja partoihin. Huomasin tänään että blogistani on kadonnut ensimmäisten kirjoitusteni laadukas huumori. Harmi, sillä huumori on hauskaa. Jatkan kuitenkin asialinjalla. Partoja on monenlaisia:
Dennis Wilsonilla oli paras parta.
Miksi ZZ Topin Frank Parta on yhtyeen ainoa jolla ei ole partaa!? Mahtaa ukkoa nolottaa kun kavereilla on metrin letit eikä itsellä kasva, nimestä huolimatta.
Tv-parrat ovat legendaarisia. Etenkin ns. Jack-parrat:
Vähän tyylikkäämpi malli.
Lostin Jack Paimenen-tekoparta on silti legendaarisin TV-Jack-parta.
-Uouououo!
Myös itse Jeesuksella oli parta.
Tässä piirroskuvassa laulaja Anssi Kelalla on jokseenkin itämainen parta.
Parrat liittyivät 70-luvulla rock-musiikkiin oleellisesti. Mihin tämä trendi katosi? Sinne 70-luvulle kai. No onhan meillä suomalaisilla tänä päivänä edes Toni Wirtanen, joka kasvatti jokunen vuosi sitten tyylikkään leukaparran.
Very cool kansi! Levyn koko sisälehtisen taide on todella upean näköistä.
Aukio on bändilevy. Se on äänitetty perinteiseen, mutta Kelalle epätyypilliseen tyyliin studiolla yhtyeen kanssa. Toisaalta kyseessä on hieno juttu, toisaalta ei. Bändi soittaa hienosti ja on kiva kuunnella Kelan orkesterin soittajien työpanosta näin studiolevylläkin. En silti voi välttää ajatusta siitä millainen ja kuinka paljon omaperäisempi levyn äänimaailma olisi jos se olisi uskallettu tuottaa rohkeammin, vaikkapa syntikoiden kanssa. No jossittelut sikseen. Aukio on monella tapaa Kelan mestariteos, etenkin tarinankertojan roolista tarkasteltuna. On todella harmillista että levy jäi flopiksi.
Levyn avaava Huuto on siisti kipale. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista joka sisältää suoraa huumoria. Tekstiltään kappale on rautaa: "Otin rintaan tatuoinnin: Aake Kallialan pään / Se ei naurata enää". Uni-nimisessä laulussa päästään päähenkilön, kaivosmiehen, unen sisälle. Mutta kuten levyn lopussa kuulemme, kyseessä ei olekaan ihan tavallinen uni. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta sisältää monta kerronnallista koukkua ja jujua jotka avautuu vasta levyn kolmen viimeisen kappaleen aikana. Kutsuisinkin Aukiota mieluummin elokuvaksi. Vaikkei se elävää kuvaa olekaan. Aika nerokasta luoda elokuva ilman kuvaa, eikö?
Kaivos on levyn tylsin kappale. Järjetön veto levy-yhtiöltä valita tuo biisi kakkossingleksi. Veikkaanpa että tuo (ja kehno markkinointi muutenkin) oli suurin syy levyn floppaamiseen. Kakkossinglenä olisi kuulunut ehdottomasti olla jopa ahdistava Romahdus. Albin Stenman on jo nimensä puolesta legenda. Vaikkakin uskonnolliset rivit: "Musta savupatsas nousi maasta taivaaseen / Kuin paholaisen sormi herjaamassa Jumalaa", heiluvat jossain karmean ja menettelevän rajamailla.
Erityisesti ylistäisin kuitenkin levyn kolmea viimeistä kappaletta. Ihme-Paluu-Aukio muodostavat trilogian joka on kokonaisuudessaan parasta mitä Kela on koskaan kirjoittanut. Paluun ollessa se kolmikon kovin. Kyseessä on musiikiltaan erittäin pirteä kappale, mutta surumieliset sanat ovat ihan omaa luokkaansa. Noita biisejä ei vaan voi ylistää liikaa. Harmi ettei niitä ole bändin kanssa ikinä(?) soitettu livenä. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten.
Aukio ilmestyi väärään aikaan. Se ei uponnut kriitikoihin eikä yleisölle. Väitän että se kuitenkin kaukaisessa tulevaisuudessa tulee vielä saavuttamaan jonkinasteisen kulttimaineen. Aukiolta on todella vaikea irrottaa kappaleita, levy pitää kuunnella kokonaisena ja kunnolla keskittyen. Ei autossa samalla pölisten vieressä istuvan kanssa, eikä imuroidessa tai ruokaa laittaessa. Ai niin, albumin paras kappale Paluun jälkeen on tietysti Aukion ainut hitti, Aamu. Nämä kaksi kappaletta ovatkin käytännössä saman jatkumon osat 1 ja 2. Aamu on vain yksinkertaisesti täydellinen laulu, piste. Sen hienojen sanojen monimerkityksellisyyden ymmärtää vasta koko albumin kuultua.
Aukio löytyy Spotifystä, fyysisenä kopiona sitä alkaa olla jo hieman hankalampi tavoittaa. Huuto.net taitaa olla se varmin paikka CD:n löytämiseksi. Itse löysin Aukioni Helsingin Stockmannin musaosastolta vuosi sitten. Kyseessä oli ainakin silloin viimeinen kappale.
Sanottakoon nyt vielä se että jos et pidä Aamusta, et pidä muustakaan levyllä olevasta materiaalista.
Anteeksi, minä olen sittenkin näin epätoivoinen. Wiskarin debyyttialbumi ei iskenyt. Ei sitten ollenkaan. Itsensä kidutus-metodia käyttäen laitoin seuraajan soimaan. Ilmeisesti Vexi Salmi avaa levyn "Arttu Wiskari yhtyeineen!" kuulutuksella. Naamapalmu. Taas. Onko Tappavan hiljainen rivarinpätkä täsmälleen sama levy kuin Arttu Wiskari (2011), vain eri nimellä? Kyllä on. Anteeksi Arttu, mutta en pystynyt kuuntelemaan tätä Tappavan puuduttavaa "musiikkia" kuin neljän ensimmäisen kappaleen verran. Ei tällaista roskaa pysty kuuntelemaan ilmaiseksi.
Huomaan blogissani suuren vääryyden. Suuri Aurinkolomakilpailuni ei ole saavuttanut toivomaani suosiota. Kukaan ei ole klikannut itseään voittoon! Joten linkitän kirjoituksen uudelleen, nyt on paremmat mahdollisuudet kuin koskaan voittaa itselleen loma vaikkapa Las Palmasissa. Tartu haasteeseen!
Nolotus ja myötähäpeän tunne iskee jo kansikuvaa tuijottaessa.
Muistan puolusteelleeni Tuntematonta potilasta sen soidessa ensimmäisiä kertoja radiossa. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostikin ihan ok:lta, myönnän että minuun upposi nuo junttiviittaukset. Kappale kuitenkin huononi jokaisella kuuntelukerralla. Nyt tekee pahaa kuunnella edes Wiskarin narisevaa ääntä. Sanat naurattavat. Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen. Ehkä itse albumilla onkin huomattavasti parempi meno, ikinä ei saisi pelkän radiohitin perusteella tuomita koko artistia.
Levyn avaa Loirin kuulutus: "Arttu Wiskari bändeineen!", tai jotain sellaista. Tähän sopisi se kuuluisa naamapalmu-hymiö. Myötähäpeä pomppaa vitostasolta levelille kymmenen. Ja se on se korkein taso! Eikä itse musiikki ole edes vielä alkanut! Waikka Wiskari muuta väittääkin, on levy alusta loppuun laskelmoitu suomalaiselle junttikansalle. Jokaisessa biisissä on kymmeniä junttikulttuurin viittauksia. Jokaisessa kappaleessa pelataan varman päälle. Levy on rytmitetty varman päälle: ne hitit Mökkitie ja Tuntematon potilas löytyvät heti levyn alusta ja vieläpä peräkkäin.
Tämä video on NEROKAS.
Arttu Wiskari vaikuttaa kyllä tyyppinä todella mukavalta ja järkevältä, musiikin teko ei vaan häneltä luonnistu. Arvostan myös miehen rohkeutta lähteä hänen musiikkiaan pilkkaavaan Paparazzit-ohjelmaan mukaan silloin pari vuotta sitten. Arttu Wiskari on mielenkiintoinen tekele siinä mielessä, että aina kun luulet ettei rimaa voi enää alittaa, alitetaan se tuplasti seuraavalla kappaleella.
"
Silloin pakarat lauloi jätkien
kun mummo pitsalla hakkasi sättien,
ja huusi kovaan ääneen:
Pojat pitäkää Jumala mielessä,
ja oppikaa isienne virheistä,
niin tyttöjen kanssa pysyy housut jalassa.
Vuonna 2003, tuolloin 19-vuotias artisti, kommentoi kyseisenä vuonna ilmestynyttä Anssi Kelan toista soololevyä, Suuria kuvioita seuraavin kommentein. - Mun mielestä Kenssi Ala on kyllä ihan paska. Biiseissä ei mitään svengiä ja sanotukset on ihan paskoja.
Wirttu Arskari, näytä minulle Mökkitien svengi tai osoita Rautakauppiaan nerokkaat lyriikat. Ai niin, eihän niitä ole. Taitaa Arskari olla vain kateellinen kun ei itse lauluja osaa kirjoittaa. Tekisi mieli ihan piruuttani kuunnella miehen kakkoslevy Tappavan hiljainen rivarinpätkä. Toisaalta, en ihan niin epätoivoinen vielä ole.
