Justin Timberlake Helsingissä 12.5.2014

Ei, en mennyt paikan päälle Hartwall Areenalle. Olisin kyllä halunnut, mutta budjettini ei riittänyt kolmeen isoon areenakonserttiin samalle kuukaudelle, ensimmäisen ollessa tietysti Nine Inch Nails ja toisen Peter Gabriel viikon päästä tästä hetkestä. Olen pitänyt Justin Timberlakesta sieltä miehen soolouran alkuvuosista lähtien. Mutta erityisesti FutureSex/Lovesounds (2006) on edelleen pitänyt pintansa. Kuuntelen sitä edelleen. Timberlake on erittäin aliarvostettu laulaja ja vielä parempi näyttelijä.

Ukon uusinta 20/20 Experienceä en ole vielä kokonaisuudessaan kuunnellut, mutta Tunnel Vision -musavideo on aika kiva.

Profetia aiheesta: musiikin kuunteleminen

Michael Jacksonkin tykkää kuulokkeista.

Kuuntelen musiikkia yleensä joko kaiuttimista tai kuulokkeilla. Tuttua, eikö? Eikai joku kuuntele musaa kannettavan kiinteistä kaiuttimista? Kyseessä on rikos musiikkia ja ihmiskuntaa vastaan. Jos et raaski ostaa edes 50-100 euron laadukkaita stereokaiuttimia koneeseesi, osta parinkympin nappikuulokkeet. Laadukkaiden nappikuulokkeiden, joita saa tosiaan jo parinkympin hintaan, äänentoisto vastaa jopa kunnon kaiuttimia ja isoja kuulokkeita. Joka tapauksessa mikä tahansa näistä kolmesta on parempi kuin kannettavan kaiuttimet. Puhumattakaan kännykän kaiuttimesta...

Pointtini on se mitä kovin moni ei tunnu tiedostavan. Jos musiikkia kuuntelee kehnolla äänentoistolla, ei koe puoliakaan siitä mitä kaikkea musiikki sisältää. Yleisimmin äänestä katoaa tietysti bassotaajuudet, joita ilman mikä tahansa musiikki kuulostaa huonolta. On myös se toinen ääripää: amislaiset tojotiensa ja subwoofereidensa kanssa ajamassa ympyrää pikkukylässä. He taas saavat liiallisella bassotuksellaan minkä tahansa musiikin kuulostamaan aivan järkyttävältä.

Mielestäni on sääli että nykypäivänä, aikana jolloin kuka tahansa voi hommata itselleen kotiteatterin tai kuka tahansa voi rakentaa vaikkapa kotistudion, suuri osa ihmisistä kuuntelee silti musiikkia yhä heikkotasoisimmilla laitteilla ja huonommalla äänellä. Kyseessä on erittäin surullinen ilmiö ja kehotankin jokaista taistelemaan tätä kauhistuttavaa ilmiötä vastaan. Jakakaamme siis yhdessä propagandaa hammaspeikkoja vastaan. 

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 7 - Country Air

Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.

 "Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"

The Amazing Sbyder Man 2 (2014)

Jaa, Flamingossa on näköjään ne painavat 3D-lasit vieläkin käytössä. Joutavaisivat roskiin. Ärsyttävää tökkiä niitä epämukavia härpäkkeitä takaisin päähän minuutin välein yli kahden tunnin ajan. Spider-Man kakkosessa on hienot tehosteet, erityismainintana sähköefektit, jotka näyttävät tosi siisteiltä. Mitään muuta positiivista elokuvasta onkin sitten vaikea löytää.

Ensimmäistä osaa en ole katsonut. Minua ei kiinnosta. Ja sanon tämän kaiken suurena Spider-Man fanina. Omistan edelleen usean vuosikymmenen ajalta alkuperäisiä sarjakuvia. Fanitan edelleen kymmenen vuoden takaista Sam Raimin Spider-Man-trilogiaa. Etenkin osia 1 ja 2, jotka ovat kaikkien aikojen parhaiden supersankarielokuvien joukossa. Uuden Spider-Man kakkosen suurin ongelma on (yllätys yllätys) käsikirjoitus. Elokuva on täynnä todella tyhmää lapsen logiikkaa. Tämä ei tietenkään haittaisi jos elokuva olisi tehty kieli poskella-asenteella, mutta ei, vaan elokuva yrittää olla vakava. Hahmojen motiivit ja toiminta on täysin naurettavaa. Elokuvan pääelementtinä toimintakohtausten ohella on Peter Parkerin ja Gwen Stacyn "rakkaustarina".

Elokuvan rakkaustarinassa on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäisenä se että Emma Stone ei osaa näytellä. Hän on yksi kehnoimmista naisnäyttelijöistä valkokankaalla vuosikymmeniin. Toinen, suurempi ongelma on se että käsikirjoittajilla ei selvästikään ole minkäänlaista käsitystä miten rakkaus toimii. Peter Parkerin ja Gwen Stacyn välillä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Silti katsojan pitäisi uskoa että he ovat jonkin sortin rakastavaisia? Tämä kaikki aiheuttaa valtavan määrän tahattoman koomisia kohtauksia, joille on vaikea edes nauraa.

Elokuvan pääpahis, Jamie Foxxin esittämä Electro, on niin ikään erittäin kehnosti kirjoitettu hahmo. Alussa erittäin sympaattinen, tyypillinen koulukiusattu hahmo joutuu onnettomuuteen ja muuttuu Spider-Manille kostoa janoavaksi sähköhemmoksi. OK. Hahmo muuttuu sekunnissa hyväntahtoisesta koulukiusatusta psykopaatiksi murhaajaksi, ilman mitään selitystä. Onko tämän elokuvan ihan oikeasti kirjoittanut 7-vuotias lapsi?

Muita huomioitavia outouksia: Harry Osbornen ja Peter Parkerin homosuhde? Mitä vittua? Harry Osbornen hahmo noin niinkun muutenkin on todella koomisen epälooginen. Alun ja lopun täysin irralliset ja turhat lentokonekohtaukset. Todella typerät one-linerit, jotka tarjoillaan täysin vakavina. Mutta löytyy elokuvasta vielä pari pientä plussaakin. Ensimmäisenä Peterin huoneen seinällä oleva David Bowien Low-albumin kansikuva ja toisena Paul Giamattin muodonmuutos Rhinon rooliin. Tiesin Paul Giamattin olevan tässä elokuvassa ja odotin hänen ilmestymistään koko ajan. Tajuamatta että hän on mukana jo ensimmäisissä kohtauksissa. Loistava näyttelijä.

Kaikesta tästä mollaamisesta huolimatta Spider-Man 2 on ihan ok. Se on kertakäyttöviihdettä, ei enempää eikä vähempää. Milloin joku tekisi Spider-Man elokuvan, joka olisi uskollinen sarjakuville? Olen kyllästynyt näihin typeriin lastenversioihin. En suosittele tätä uudelleen lämmittelyä kellekään. Katsokaa Raimin trilogia.

Keikkakäyttäytyminen

Edelliseen keikkaraporttiini tullut Anonyymin kommentti, jossa ihmeteltiin minun rauhallisuuttani elävän musiikin tapahtumassa herätti minussa kiinnostavia ajatuksia. Keikoillehan, oli kyse sitten ravintola- tai jopa ihan areenakeikasta, kerääntyy useanlaista väkeä. Suuri osa saapuu paikalle (etenkin ravintoloihin) tarkoituksenaan juoda itsensä humalaan. Nämä "örvelöt" yrittävät sitten parhaansa mukaan pilata kaikkien muiden ihmisten illan ja huutelevat sitten perään: "Pidän vaa hauskaa!" Huvinsa kullakin. Toisenlainen sakki keikoilla on se, joka hyppii, huitoo, heiluu ja tanssii musiikin tahdissa. Osa nauttii alkoholia, osa ei. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan se neste ei lennä minun päälleni.

Minä en osaa hyppiä tai tanssia. Minä en näe siinä mitään nautittavaa. En myöskään ymmärrä mitä hauskaa on käsien nostamisessa ilmaan. Kun menen keikalle, en mene kuntoilemaan. Jos haluan kuntoilla, menen kuntosalille tai vaikkapa lenkille. Kun menen keikalle katsomaan soittamista ja kuuntelemaan laulua, katson soittamista ja kuuntelen laulua. Kyseessä on minulle täsmälleen samanlainen kokemus kuin elokuvissa käynti. En minä elokuvasalissakaan hypi ja kilju, vaan seuraan elokuvaa täydellä huomiollani enkä mieti tai tee mitään muuta. Keikalla katselen kitaristin työskentelyä. Katson laulajan eläytymistä. Katson rumpalia, kuinka hän lyö rumpuja ja mitä rumpuja hän lyö. Kuinka hän pitää kapuloita käsissään. Katson yksityiskohtia.

Vaikka seisonkin useimmiten keikalla tönkkönä kuin heinäseiväs, ehkä jalkani tai käteni lyövät rytmiä, mutta muuten seison paikallani, ei se tarkoita ettenkö nauttisi esityksestä, tai ettenkö olisi siinä mukana. Totta kai nautin ja totta kai olen. Nautin siitä varmasti vähintään yhtä paljon kuin vieressä hyppivä tyttö. Nautin siitä varmasti enemmän kuin takana heiluva alkoholisti. Enkä ole yksin. Keikoilta löytyy aina muitakin minunlaisia olentoja. Niitä, jotka ovat hommassa mukana pintaa syvemmällä tasolla. Niitä joita se hyppivä tyttö saattaa pitää ilonpilaajina tai möllöttäjinä.

Olen siis möllöttäjä.

Nine Inch Nails 8.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.

1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.

Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.

1. Copy of A
2. 1,000,000
3. Terrible Lie
4. March of the Pigs
5. Piggy
6. Reptile
7. The Becoming
8. Gave Up
9. Closer
10. Sanctified
11. Me, I'm Not
12. Came Back Haunted
13. The Great Destroyer
14. Hand Covers Bruise
15. Beside You in Time
16. Somewhat Damaged
17. Wish
18. The Hand That Feeds
19. Head Like a Hole
20. Hurt

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 6 - Lonely Sea

Lonely Sea on harvinainen Beach Boysin alkuvuosien tuntematon helmi. Gary Usher sävelsi kappaleen, eikä Brian Wilson, vaikka näin useimmiten luullaankin. Brian laulaa päävokaalin sekä vastasi sanoituspuolesta. Kappale löytyy vuoden -63 Surfin' USA levyltä. Lisäksi kyseessä on yksi ensimmäisistä Brianin hitaista balladeista Surfer Girlin ohella. Hienoa kamaa!

The lonely sea, the lonely sea
It never stops for you or me
It moves along from day to day

That's why my love
That's why my love
You'll never stay
You'll never stay

This pain in my heart
These tears in my eyes
Please tell the truth
You're like the lonely sea, sea
Lonely sea
(Lonely sea, lonely sea)

Pompeji (2014)

Menkää kattomaan. Mutta ei oo pakko.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 5 - Somewhere Near Japan

Tämä kappalevalinta yllätti jopa itsenikin. Se on peräisin kehnohkolta Still Cruisin' (1989)-albumilta. John Philips sai alkuperäisen idean ja kirjoitti siitä kappaleen. Philipsin narkomaanitytär soitti häämatkaltaan isälleen pyytäen häntä lähettämään joko rahaa tai huumeita, sillä molemmat oli loppu. Kun Phillips kysyi tyttärensä olinpaikkaa, vastasi hän: "I'm somewhere near Japan". Jotain reittiä kappale päätyi lopulta Terry Melcherin, Mike Loven ja Bruce Johnstonin käsiin, jotka sitten muokkasivat biisistä kyseisen Beach Boys-version. John Philipsin oma versio on melko heikko, mutta Beach Boys-biisinä laulu toimii erinomaisesti. Kyseessä on yksi bändin hienoimmista 80-luvun tekeleistä.

Jokainen jäsen Brian Wilsonia lukuunottamatta saa laulun aikana omat rivinsä laulettavakseen. Erityiset ylistykset Carl Wilsonille hienosta laulusuorituksesta ja Alan Jardinelle riveistä: "And now she's driftin' on some Chinese junk / Her world is spinning and her hope has sunk / So I close my eyes and somewhere near Japan". Kaverit osaa tosiaan laulaa. Laulun mahtavasta kitaratyöskentelystä vastaa tuntematon studiomuusikko nimeltään Craig Trippand Fall. Somewhere Near Japan on todella tuntematon ja unohdettu helmi. Se tosin julkaistaan aikanaan singlenä sekä siihen tuotettiin jopa musiikkivideo, joka löytyy alta.