Breaking Bad

Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 8 - Baby Blue

Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"

Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.

Godzilla (2014)

Oulussakin on ne ärsyttävät kilon painavat 3D-lasit. Ei kiva. Uuden Godzillan traileri oli lupaava, erittäin lupaava. Bryan Cranston on huippulahjakas näyttelijä ja minä fanitin (ja ylpeästi fanitan vieläkin) sitä -98 Godzillaa. Alkuperäisiä aasialaisia en ole katsonut, vaikka pitäisi. Godzilla alkaa lupaavasti. Ensimmäiset puolisen tuntia ovat ihan kelvollista alustusta jollekin eeppiselle, mutta jokin silti puuttuu. Näyttelijöissä ei ole valittamista, kuvaus on erinomaista ja sitä törkeästi heiluvaa shakycamiakaan ei ole pilaamassa katselukokemusta. Okei, ehkä se jokin tulee sieltä esiin Godzillan kanssa.

Ei tule. Elokuva menettää otettaan koko ajan mitä lähemmäs loppua tullaan. Cranstonin hahmokin kuolee heti leffan alussa. Ja minä kun oletin hänen olevan päähenkilö. Ei, vaan elokuvan pääosassa seikkailee täysin persoonaton Aaron Taylor-Johnsonin roolihahmo, jonka nimeäkään en muista enää. Elokuvan alkupuolisko ja loppu ovat kuin täysin eri elokuvista. Godzilla on yksi suurimmista pettymyksistäni elokuvissa IKINÄ. Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffasta pystyy nauttimaan keskinkertaisen monsterielokuvan tavoin. Sillä sitä Godzilla on, keskinkertaista.

Sinne sun tänne on ripoteltu kyllä hienoja kuvia. Tehosteet ovat näyttäviä. Plussaa myös siitä että itse Godzillaa osataan näyttää juuri oikea määrä. Elokuvan valtava potentiaali hukkuu silti täysin typerään käsikirjoitukseen. Harmi. Ja 3D osoitti jälleen kerran turhuutensa. 3D on typerä myyntikikka, ei mitään muuta. Ja Godzilla on pannukakku, mutta pahemman makuinen.

Justin Timberlake Helsingissä 12.5.2014

Ei, en mennyt paikan päälle Hartwall Areenalle. Olisin kyllä halunnut, mutta budjettini ei riittänyt kolmeen isoon areenakonserttiin samalle kuukaudelle, ensimmäisen ollessa tietysti Nine Inch Nails ja toisen Peter Gabriel viikon päästä tästä hetkestä. Olen pitänyt Justin Timberlakesta sieltä miehen soolouran alkuvuosista lähtien. Mutta erityisesti FutureSex/Lovesounds (2006) on edelleen pitänyt pintansa. Kuuntelen sitä edelleen. Timberlake on erittäin aliarvostettu laulaja ja vielä parempi näyttelijä.

Ukon uusinta 20/20 Experienceä en ole vielä kokonaisuudessaan kuunnellut, mutta Tunnel Vision -musavideo on aika kiva.

Profetia aiheesta: musiikin kuunteleminen

Michael Jacksonkin tykkää kuulokkeista.

Kuuntelen musiikkia yleensä joko kaiuttimista tai kuulokkeilla. Tuttua, eikö? Eikai joku kuuntele musaa kannettavan kiinteistä kaiuttimista? Kyseessä on rikos musiikkia ja ihmiskuntaa vastaan. Jos et raaski ostaa edes 50-100 euron laadukkaita stereokaiuttimia koneeseesi, osta parinkympin nappikuulokkeet. Laadukkaiden nappikuulokkeiden, joita saa tosiaan jo parinkympin hintaan, äänentoisto vastaa jopa kunnon kaiuttimia ja isoja kuulokkeita. Joka tapauksessa mikä tahansa näistä kolmesta on parempi kuin kannettavan kaiuttimet. Puhumattakaan kännykän kaiuttimesta...

Pointtini on se mitä kovin moni ei tunnu tiedostavan. Jos musiikkia kuuntelee kehnolla äänentoistolla, ei koe puoliakaan siitä mitä kaikkea musiikki sisältää. Yleisimmin äänestä katoaa tietysti bassotaajuudet, joita ilman mikä tahansa musiikki kuulostaa huonolta. On myös se toinen ääripää: amislaiset tojotiensa ja subwoofereidensa kanssa ajamassa ympyrää pikkukylässä. He taas saavat liiallisella bassotuksellaan minkä tahansa musiikin kuulostamaan aivan järkyttävältä.

Mielestäni on sääli että nykypäivänä, aikana jolloin kuka tahansa voi hommata itselleen kotiteatterin tai kuka tahansa voi rakentaa vaikkapa kotistudion, suuri osa ihmisistä kuuntelee silti musiikkia yhä heikkotasoisimmilla laitteilla ja huonommalla äänellä. Kyseessä on erittäin surullinen ilmiö ja kehotankin jokaista taistelemaan tätä kauhistuttavaa ilmiötä vastaan. Jakakaamme siis yhdessä propagandaa hammaspeikkoja vastaan. 

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 7 - Country Air

Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.

 "Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"

The Amazing Sbyder Man 2 (2014)

Jaa, Flamingossa on näköjään ne painavat 3D-lasit vieläkin käytössä. Joutavaisivat roskiin. Ärsyttävää tökkiä niitä epämukavia härpäkkeitä takaisin päähän minuutin välein yli kahden tunnin ajan. Spider-Man kakkosessa on hienot tehosteet, erityismainintana sähköefektit, jotka näyttävät tosi siisteiltä. Mitään muuta positiivista elokuvasta onkin sitten vaikea löytää.

Ensimmäistä osaa en ole katsonut. Minua ei kiinnosta. Ja sanon tämän kaiken suurena Spider-Man fanina. Omistan edelleen usean vuosikymmenen ajalta alkuperäisiä sarjakuvia. Fanitan edelleen kymmenen vuoden takaista Sam Raimin Spider-Man-trilogiaa. Etenkin osia 1 ja 2, jotka ovat kaikkien aikojen parhaiden supersankarielokuvien joukossa. Uuden Spider-Man kakkosen suurin ongelma on (yllätys yllätys) käsikirjoitus. Elokuva on täynnä todella tyhmää lapsen logiikkaa. Tämä ei tietenkään haittaisi jos elokuva olisi tehty kieli poskella-asenteella, mutta ei, vaan elokuva yrittää olla vakava. Hahmojen motiivit ja toiminta on täysin naurettavaa. Elokuvan pääelementtinä toimintakohtausten ohella on Peter Parkerin ja Gwen Stacyn "rakkaustarina".

Elokuvan rakkaustarinassa on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäisenä se että Emma Stone ei osaa näytellä. Hän on yksi kehnoimmista naisnäyttelijöistä valkokankaalla vuosikymmeniin. Toinen, suurempi ongelma on se että käsikirjoittajilla ei selvästikään ole minkäänlaista käsitystä miten rakkaus toimii. Peter Parkerin ja Gwen Stacyn välillä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Silti katsojan pitäisi uskoa että he ovat jonkin sortin rakastavaisia? Tämä kaikki aiheuttaa valtavan määrän tahattoman koomisia kohtauksia, joille on vaikea edes nauraa.

Elokuvan pääpahis, Jamie Foxxin esittämä Electro, on niin ikään erittäin kehnosti kirjoitettu hahmo. Alussa erittäin sympaattinen, tyypillinen koulukiusattu hahmo joutuu onnettomuuteen ja muuttuu Spider-Manille kostoa janoavaksi sähköhemmoksi. OK. Hahmo muuttuu sekunnissa hyväntahtoisesta koulukiusatusta psykopaatiksi murhaajaksi, ilman mitään selitystä. Onko tämän elokuvan ihan oikeasti kirjoittanut 7-vuotias lapsi?

Muita huomioitavia outouksia: Harry Osbornen ja Peter Parkerin homosuhde? Mitä vittua? Harry Osbornen hahmo noin niinkun muutenkin on todella koomisen epälooginen. Alun ja lopun täysin irralliset ja turhat lentokonekohtaukset. Todella typerät one-linerit, jotka tarjoillaan täysin vakavina. Mutta löytyy elokuvasta vielä pari pientä plussaakin. Ensimmäisenä Peterin huoneen seinällä oleva David Bowien Low-albumin kansikuva ja toisena Paul Giamattin muodonmuutos Rhinon rooliin. Tiesin Paul Giamattin olevan tässä elokuvassa ja odotin hänen ilmestymistään koko ajan. Tajuamatta että hän on mukana jo ensimmäisissä kohtauksissa. Loistava näyttelijä.

Kaikesta tästä mollaamisesta huolimatta Spider-Man 2 on ihan ok. Se on kertakäyttöviihdettä, ei enempää eikä vähempää. Milloin joku tekisi Spider-Man elokuvan, joka olisi uskollinen sarjakuville? Olen kyllästynyt näihin typeriin lastenversioihin. En suosittele tätä uudelleen lämmittelyä kellekään. Katsokaa Raimin trilogia.