Twin Peaks: Fire Walk With Me + Missing pieces

Wow BOB wow!

Väärinymmärretty Twin Peaks: Fire Walk With Me-elokuva on vihdoin täysi. Nuo puolitoistatuntia leffasta leikattua materiaalia sisältyvät Lynchin itsensä editoimina Twin Peaks Entire Mystery-boksiin. Tämä "uusi" matsku avaa mysteeripaketin kuin Ab-lukko-oy:n avain. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mukaan mahtuu aivan uskomattoman hienoja kohtauksia, ja on vaikea käsittää miksi nämä kohtaukset leikattiin alunperin pois. Mukana on mm. muutama itse sarjan päätösosaa jatkava kohtaus ja pidennetty BOBin ja pikkumiehen kohtaaminen elintarvikemyymälän yläpuolella. David Bowielta, Chris Isaakilta ja Kiefer Sutherlandiltakin löytyy muutama hieno kohtaus.

Mainitsin tuossa ylempänä elokuvan olevan väärinymmärretty. Miksikö? Ensi-illassaan Cannesin elokuvajuhlilla pätkälle buuattiin. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja yleisökin oli katkerana. Jopa Quentin Tarantino kommentoi elokuvaa roskaksi. Minun on tätä vaikea käsittää. Fire Walk With Me on mestariteos. Se on enemmänkin surrealistinen taideteos kuin "leffa". Se ei kulje lineaarisesti yhtä viivaa alusta loppuun, mutta se ei myöskään ole mikään sekamelska. Elokuvan pohjimmainen tarina kun loppujen lopuksi on kuitenkin hyvin yksinkertainen (ja sen juonen kertomisen jätän muille).

Ainoana miinuksena annettakoon näistä puuttuvista palasista se, että ne ikävän kolottavasti jättävät katsojalle valtavan halun nähdä lisää. Auki jätetyt tarinat ketuttaa.

Twin Peaks : Entire Mystery (Uusi blu-ray boksi)!

Today's the day. Kauan odotettu boksi vihdoin julkaistiin. Tai, ei itse boksissa mitään ihmeellistä ole, mutta fakta että se sisältää kauan kaivatut puolitoistatuntia poistettuja kohtauksia Fire Walk With Me-elokuvasta, on jotain aivan eeppistä. Suunnaksi siis Järvenpään Prismakeskus ja elokuvaosasto. Ihmeekseni saan todeta että kaksi kappaletta tätä kaunokaista on jo nostettuna hyllylle. Tartun kiinni välittömästi toiseen. Mutta hei, eihän mulla ole blu-ray soitinta. Vittu. Siispä mukaan tarttuu myös sellainen.

Isken koneen kiinni taulutelkkariin ja tökkään boksin viimeisen levyn sisälle, sen miltä löytyy leffan bonusmateriaalit, mukaanlukien tuoreet haastattelut David Lynchin kanssa. Kuvanlaatu on aivan uskomattoman hieno. Siis aivan sairaan upea. Sarja on restauroitu kokonaisuudessaan aivan uudelle tasolle. Enpä koskaan olisi uskonut tätä näkeväni. Seuraavien päivien kalenteri näyttääkin tällä hetkeltä aika täydeltä. Siispä palataan takaisin asiaan myöhemmin.

Wolf Creek 2 (2013)

John Jarrat Mick Taylorina.

Wolf Creek 2 on komedia - tahaton vai tahallinen, aivan sama. Elokuvassa on yksi loistava kohtaus, loput ovat joko tylsiä tai hauskoja. Tämä yksi pitkä kohtaus löytyy elokuvan loppupuolelta. Kohtauksessa mies on vankina Taylorin kidutuskammiossa ja heidän välillään käydään pitkä ja jännittävä kisailu, minkä panoksena on vähintäänkin köysissä olevan miehen sormet. Wolf Creek 2 on täynnä todella erikoista logiikkaa. Uhreiksi joutuvat retkeilijät ovat ykkösosan tyyppejäkin tyhmempiä. Kannattaako juosta erämaan keskellä sitä ainoaa pikkuista hiekkatietä kun sadistinen murhaaja ajaa kymmenen metrin päässä isolla maasturillaan, aikomuksenaan tappaa sinut? Eikö tule mieleen hypätä sivuun puiden sekaan?

John Jarrat on hysteerisen hauska. Parhaimpina vetoina mainittakoon aloituskohtaus, jossa poliisikonstaapelin pää irtoaa yhdestä kiväärin luodista sekä kohtaus jossa kengurut valtaavat moottoritien. "Welcome to Australia, cocksuckers!". Wolf Creek 2 ei ole kauhua. Se ei onnistu pelottamaan, ja jännitystäkin se osaa luoda vain yhdessä kohtauksessa. Kyseessä ei siltikään ole tylsä elokuva. Koomisia heittoja, loistavaa näyttelyä (John Jarrat) ja upeita kuvia leffasta kyllä löytyy. Silti se on roskaa.

Kesäpäivitys - Uusi profetia

Alkuun heti pahoittelen kirjoitusten vähäisyyttä viime kuukausin aikana. Nyt on vain käynyt näin että kesäloman vietto on allekirjoittaneella ollut sen verran railakasta, etten ole kertaakaan selvinpäin koneen äärellä ollut. Ja silloin kun olen ollut, on mielessäni ollut toiset asiat kuin kirjoittaminen. Maito yhdistettynä Coca-Colaan sotkee kyllä ihmisen pään totaalisesti.

Wolf Creek (2005)

Korkeat odotukset. Pettymys. Mitä muuta tästä keskinkertaisesta kauhupätkästä voi edes sanoa? Päävihollinen, tai oikeastaan sankari, miten sen nyt sitten ottaakaan, on elokuvan hauskin ja mielenkiintoisin hahmo. Mick Tayloria esittävä John Jarrat on aivan loistava. Siinä kaikki. Elokuvan (kaiketi) päähenkilö, Ben joku on aivan saatanan ärsyttävä pelle, jonka toivoisi kuolevan mahdollisimman pian jottei häntä tarvitsisi enää ruudulla kestää. Vaan hänpä on ainoa joka jää eloon.

Elokuva on täynnä valtavia epäloogisuuksia. Sinulla on ase kädessäsi ja edessäsi sadistinen murhaaja, ei et tietenkään tapa häntä vaan juokset pakoon, vain palataksesi hetken päästä takaisin tapettavaksi. Älkää katsoko tätä elokuvaa. Tai katsokaa, ihan sama minulle. Annan kuitenkin itse vielä mahdollisuuden jatko-osalle Wolf Creek 2, mutta pelkästään John Jarratin takia. En odota liikoja.

Katy Perry O2-areenalla Lontoossa 31.5.2014

Kyllä. Kävin katsomassa. Ja jopa tykkäsin. Enkä vitsaile. Lämmittelijä oli joku Icona Pop. Ei sekään nyt mikään huono ollut, mutta ehkä minun makuuni vähän liian poppista. Olin ensimmäistä kertaa O2-areenalla. Kyseessä on kyllä aivan mahtava sisäareena. Kaikki toimii ja pelittää erittäin mallikkaasti. 16 000 ihmistä ja missään ei tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Hartwall = 0 pistettä, O2 = 10 pistettä.

Katy Perryn setti alkoi kovalla amispoppismeiningillä, eli musat tuli kasetilta ja tanssihyppely oli in. Koska konsertista on jo sen verran paljon aikaa, en muista kovin paljoa yksityiskohtia illasta. Joka tapauksessa setti oli lähes parituntinen ja se oli mukavasti jaoteltu erilaisiin osuuksiin, jotka vaihtelivat tyyliltään tuosta amispopista akustiseen soitteluun ja hard rock-meininkiin.

Illan kohokohdat minulle olivat kova I Kissed a Girl ja akustisesti kitaralla vedetty The One That Got Away. Myönnetään että edellä mainitun loppusooloilun aikana ilmassa liekehtivät kitarat oli jo vähän liikaa, mutta silti tuo liveversio oli aika hitsin kova. Paluumatkalla metron kyydissä mieltäni huvitti vieressä istuvan naisen kommentti keikasta. Oli kuulemma artistilta erittäin rohkeaa laulaa ja soittaa akustista kitaraa yhden kappaleen ajan yleisön edessä. Eikö vielä joskus ennen muinoin se ollut se minimistandardi? No, ajat muuttuu.

Perry on tulossa ensi vuoden puolelle jatkuvalla kiertueellaan myös Suomeen. En mene katsomaan, eiköhän tämä yksi kerta riittänyt. En liiemmin fanita tällaisia spektaakkelishou-hommia, mutta kyllä tämän kerran katsoi ja kuuli läpi ja jopa nautti siitä. Mutta musiikin kanssa tällä on aika vähän tekemistä. Koitin tiirustella myös artistin vartaloa, mutta kauhean hyvin en nähnyt sieltä ylärivistä.

Breaking Bad osa 2

              Hups siis Breaking Bad eikä Jessica Alba. Pahoitteluni.

                Noniin.



Sarja on vienyt kaiken vapaa-aikani, enkä ole ehtinyt päivittää blogia. Sain muutama päivä sitten vihdoin viimeisteltyä viimeisen kauden ja olen erittäin tyytyväinen näkemääni. Väitän että Breaking Bad parani jakso jaksolta, tai ainakin melkein. Vitoskausi oli ehkäpä sarjan paras. Tai neloskausi. Jompikumpi kuitenkin. Walter Whiten hahmo on kirjoitettu erittäin hienosti. Samaan aikaan toivoisi hänelle onnellista loppua ja toisaalta haluaisi hänen kuolevan erittäin väkivaltaisesti. Jesse Pinkman on taas (jopa hieman yllättäen) sarjan "hyvämoraalisin" henkilö. Lukuisista töppäyksistään huolimatta kyseessä on sympaattinen hahmo, joka ei tahtoisi pahaa kellekään. Toisin kuin White, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä hänen tekonsa tappavat, kunhan vain hänen perheensä ei joudu kärsimään.

Lopulta sarja kertoo aika simppelin tarinan. Mikä tekee siitä niin loistavan? Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani kehno ohjaus ja kuvaus paranevat huomattavasti sarjan jälkimmäisillä kausilla. Etenkin viimeinen kausi on täynnä aivan loistavia kohtauksia ja kuvia. Typerät hiphop-kokkausmontaasit on suosiolla jätetty pois. Kaikki sarjan näyttelijät osaavat hommansa erittäin mallikkaasti. Bryan Cranstonia ei varmaankaan tarvitse erikseen kehua. Dean Norris on mielestäni aina ollut hyvä näyttelijä, tosin hän on aina esiintynyt vain pienissä sivuosissa. On siis kiva nähdä hänet vihdoinkin hieman suuremmassa roolissa Hank Schraderina. Aaron Paul taitaa loistavasti sekä komiikan että draaman.

Sarjan loppu on erittäin tyydyttävä. Mitään ei jätetä auki, mutta tämä ei silti tarkoita että asioita syötettäisiin katsojalle tarjottimella. Päinvastoin. Finaali jättää paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jokainen hahmo saa ansaitsemansa hyvästit, ilman juustoa (tai vaihtoehtoisesti sokeria). Koukuttava. Jännittävä. Ajatuksia herättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Breaking Badia. Koskettava? -Ei niinkään. Mikään itkuohjelma Breaking Bad ei ole. En muistaakseni kertaakaan liikuttunut millään lailla koko sarjan aikana. Ja minä liikutun jopa koiranruokamainoksista.

Breaking Bad on kiva pieni sarja. Sellainen minkä ehdottomasti haluaa omistaa hyllyssään. Se ei ole mitään eeppistä X-Files taikka Lost-tyyliin, eikä se ole mystinen kuten Twin Peaks, eikä se myöskään ole täynnä toimintaa kuten 24 tai Prison Break. Breaking Bad on ns. inhimillisempi versio Brian De Palman Scarfacesta. Harvoin tulee vastaan näin tasalaatuisen loistokasta tv-sarjaa. Hyvin harvoin.

Breaking Bad

Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...