Vuosi 2015: Nyt räjähtää (eli profetian paluu)

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet. Edellistä konserttireportaasia raapustaessani tajusin että vuosihan on vaihtunut myös täällä blogissa! Siis jumalauta, olen jaksanut jo kahtena vuonna suoltaa tänne tekstiä. Siinä sivussa olen saanut myös yhden lukijan, siistiä. Pelottavaa on kuitenkin se, että huomasin kirjoittaneeni  viime vuonna 108 postausta. Jokainen joka tietää Dharma Initiativen Swan-aseman merkityksen tietää myös tuon kyseisen numeron merkityksen. Onko kyseessä vain sattumaa, vai onko tämä kohtaloa? Vain jumala tietää.

Apulanta: Kosto kaikista vuosista (9.1.2014 Barona Areena)

Joku peelo tunki kameran eteen.

Apulauta sitten otti ja näytti. Lähes kaksi ja puolituntinen rock-ooppera tarjosi todellakin rahoille vastinetta. Eihän noin korneja lavastus-, koreografia- ja pyrokikkailuja vain voi katsoa ilman pientä hymyä suupielillä. Esitykseen siis todellakin sisältyi kaikki, mitä rock-konsertilta voi kuulija vain toivoa: oli tykkejä, oli zombeja, oli tanssityttöjä, oli räjähdyksiä, oli hienoja valoja, oli eeppistä rumpusooloa, oli lentävää solistia, oli akustista settiä, oli jousitrioa, oli pianistia, oli temosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta ennen kaikkea mukana oli aivan mahtava yleisö. Suomesta löytyy vain yksi orkesteri, jolla on yhtä uskollinen ja hieno fanikunta. Ja se orkesteri on Apulanta.

Haluaisin kovasti kirjoittaa esityksestä jotain todella syväluotaavaa, mutta eihän tällaista showta pysty sanoin kuvaamaan. Katsokaa sitten se DVD, joka keikasta julkaistaan joskus myöhemmin, jos ette paikalle päässeet. Settilista oli huikea. Mukana oli niiden "pakollisten" hittien lisäksi myös suuri kasa tuntemattomampia helmiä. Meikäläiselle kohokohtia olivat huikea Maanantai, tosi harvoin kuultu Saasta sekä Mitä kuuluu, Temosen ansiosta. Ihan huikeaa. Olen jälleen kerran sanaton. Arvostan!

The Tall Man (2012)

Ou jee! Pistetäänpä kunnon nykyajan slasher-elokuvaa pyörimään. Tällainen Tall Man, vielä The Thingin tyyliin kuvasta päätellen! Jes!

Nämä olivat ajatukseni kun pistin leffan pyörimään. Asioita joista yllätyin positiivisesti: hieno kuvaus ja loistavat näyttelijät. Oli hienoa nähdä William B. Davis (tupakkamies) näin vanhoilla päivillään huitelemassa. Mutta sitten itse leffan sisältöön. The Tall Man ei ole slasheria. Eikä edes kauhua. Miksi vitussa sitä markkinoidaan sellaisena? Kyseessä on keskinkertaistakin kehnompi trilleri, jos sitä nyt trilleriksikään voi kutsua. Elokuva on ylipitkä. Jännitysmomentti tuodaan elokuvaan vasta puolentunnin paikkeilla, ja tunnin paikkeilla juoni muuttuu aivan käsittämättömän sekasotkuiseksi. Elokuvassa ei ole minkäänlaista punaista lankaa. Käsikirjoittaja on pomppinut ajatuksesta toiseen ja lopulta käsissä on pelkkä sekasikiö, ilman mitään järjen häivää. Huoh.

Bogart Co: Dance Station (1985)

Tämä kahdeksankymmentäluvun klassikko soi tällä hetkellä kirjoittajan nappikuulokkeissa. Hienoa kamaa. Kuunnelkaa. Suurimmat hitit Princess ja All The Best Girls eivät esittelyjä kaipane, mutta levyn jakava Rainbow on myös aivan älyttömän hieno hitaanpuoleinen tunnelmointikipale. Tämä jättää sanattomaksi. Ressu Redford = KYLLÄ!

Munger Road (2011)

Tämä elokuva on yksi sellaisista löydöistä, joita ei mistään muualta olisi koskaan tullutkaan vastaan kuin tuolta elokuvien kaatopaikalta, eli netflixistä. Tämä kauhujännäri on kuvattu kahdensadan tuhannen dollarin budjetilla, eikä se saanut ilmestyessään kuin pienen levityksen Chicagon alueella. Se juuri ja juuri tuotti edes budjettinsa verran rahaa. Kyseessä on kaikenlisäksi esikoisohjaaja/käsikirjoittajan tuotos. Ja aivan älyttömän siisti elokuva onkin. Nicholas Smith on onnistunut tekemään jotakin oikeasti omaperäistä ja tyylikästä pienellä rahalla.

Munger Road ei mässäile verellä tai seksillä. Ei edes päihteiden käytöllä. Näitä kaikkia elementtejä silti pyöritellään leikitellen ilmassa, hienosti väistellen pahimmat tyylilajin kliseet. Elokuva on filmattu upeasti. Se yhdistelee toimivalla tavalla found-footage videota ja perinteistä jännärikerrontaa. Ei shaky-camia. Kummitusjutuissakaan ei mennä liian pitkälle, vaan kaikki jätetään katsojan oman mielen pureskeltavaksi. Tämä on samaan aikaan sekä elokuvan vahvin että heikoin lenkki. Munger Road päättyy täysin avoimesti. Se ei ratkaise yhtäkään herättämistään kysymyksistä. Se vain päättyy, tekstiin: "to be continued". Jatko-osa on ollut rahoitusvaikeuksissa, ilmestyneekö koskaan. Harmi. Tässä leffassa on oikeasti potentiaalia. Kannattaa tsekata.

(ps. IMDB:n mittarissa elokuvalla on vain 4,5 pisteen keskiarvo, mikä on täysin ala-arvoinen. Ilmeisesti pisteyttäjät ovat pettyneet, kun eivät olekaan nähneet kidutuspornoa.)

Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Tämä on taas yksi niistä oudoista asioista. Suurena Jim Carrey fanina on ihme, että kului 10 vuotta ennen kuin katsoin tämän elokuvan. Varsinkin kun se on seissyt hyllyssä jo aikoinaan VHS-kasettinakin. Mielikuvissani, jotka perustuivat elokuvan kansikuvaan ja elokuvan teemamusaan, elokuva oli aina sellainen pieni mestariteos. Vähän kuin graalin malja. Ehkä siksi en sitä koskaan tullut katsoneeksi, en halunnut pettyä. Nyt kun aamupäivästä käynnistelin konetta ja tutustuin hienon nykyajan keksinnön: netflixin maailmaan ja (huonoon) tarjontaan, pähkäilin muutaman hetken tämän elokuvan ja jonkin kauhusplätterin väliltä. Ehkä olisi pitänyt valita se kauhusplätteri.

Ei pidä ymmärtää väärin. Ei Tahraton mieli mikään huono elokuva ole. Mutta se on hyvin kaukana siitä kymmenen vuotta vanhasta mielikuvastani. Se ei ole mestariteos, eikä oikeastaan kovin erottuva muistakaan romanttisista komedioista. Sellainenhan se kuitenkin lopulta on. Elokuva alkaa kyllä lupaavasti, mutta sitten päähenkilön päähän tökätään jokin lähestulkoon piirretyistä tutun oloinen sukkulavehje päähän, ja elokuva seisahtuu noin tunniksi paikoilleen. Muistot, joita tämä melko nimekkäiden näyttelijöiden sakki yrittää pyyhkiä Jim Carreyn pääkopasta, eivät tuo hahmoihin mitään uutta, mitä ei jo leffan kansikuvaa katsomalla katsoja tietäisi. Jo muutaman minuutin jälkeen homma muuttuu pitkäveteiseksi. Harmi, sillä leffa on täynnä loistavia näyttelijöitä ja potentiaalia.

Toinen suuresti häiritsevä seikka elokuvassa on kuvaustyyli, kai sillä on haettu jotakin indie-leffa-mäisyyttä tai jotakin. Mutta miksi sen kameran pitää heilua koko ajan ja miksi pitää kahden sekunnin välein leikata? Levotonta, mutta tylsää katsottavaa. Joo, ei kolahtanut minuun. Näistä aiheista on tehty huomattavasti onnistuneempiakin elokuvia.

Joulupäivitytys

Joulu on taas joulu on taas, lattiat täynnä karvaa. Joulu on taas joulu on taas, Arttu Wiskari suosittu on vaan. Siis oikeasti, ihan tosi! Edellistä Sirpaleet-levyn arviotani on katsottu pian jo sata kertaa. Hienoa! Harmi sinänsä, että tuo teksti on aivan ala-arvoisen huono. Mutta klikkaajia, niitä on kyllä kiva saada välillä tähänkin rotankoloon. Itseasiassa nyt kun olen kuullut pari kertaa sitä discossa suudeltiin-kappaletta, niin sanottakoot että jos siitä napattaisiin vokaalit kokonaan pois, niin jäljelle jäisi ihan kelpo raita. No joo. Lopetetaan tämä mielistely tähän paikkaan.

Fury (2014)

Fury on loistava sota/toiminta-leffa. Brad Pittillä on hienot hiukset. Mutta yhdessä asiassa ei parane mennä lankaan, elikkä Brad Pitthän ei ole elokuvan päähenkilö, vaikka markkinointimateriaaleissa pällisteleekin isoimpana hahmona keskiössä, kuten vaikkapa tuosta ylläolevasta kuvasta voitanee huomata. Sen sijaan päähenkilö on tuo pienen pieni ukko ylhäällä takana. Että näin.

En lähtökohtaisesti pidä sotaelokuvista, saati mistään jenkkien natsivastaisuuspropagandasta tyyliin Schindlerin lista tai Pelastakaa sotamies Ryan (oliko siinä edes natseja, en muista). Huonoja elokuvia jokatapauksessa. Enkä myöskään pidä suomalaisista sotaelokuvista Rukajärven tietä lukuunottamatta. Tuntematon sotilaskin on aivan kaamea. Hyi olkoon. Mutta Fury onnistuu yllättämään. Se on karu, hahmoiltaan ja tunnelmaltaan realistinen, ahdistava, mutta ennen kaikkea viihdyttävä teos. Se pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja tyydyttää varmasti jokaisen toimintafanin nälän, ainakin hetkeksi. Elokuva jättää myöskin halun nähdä se heti uudestaan.

Kyllähän Fury silti noudattelee aikalailla tarkalleen niitä perinteisiä Hollywood-elokuvan kaavoja, en sitä kiistä. Mutta se missä Fury pistää parastaan on todella vakuuttavat henkilöhahmot. Tässä leffassa kukaan ei ole sotasankari tai puhtoinen sotilas. Samoin tarina on kerrottu persoonallisella otteella. Musiikit ovat eeppiset ja ilmassa viuhuu Star Wars laserit. Mikäpä olisi sen siistimpää.

Vanja-eno (Kansallisteatteri 2014)

Huomio lukijat. Blogin on aika uudistua ja kehittyä roskaviihteen raamatusta korkeakulttuuriseksi pyhätöksi. Siispä kävin teatterissa.

Kansallisteatterin Vanja-Eno -näytelmä on visuaalisesti näyttävä ja täynnä loistavia näyttelijöitä. Se on siirretty historiasta universaaliin ajattomaan aikaan osin modernisoimalla tekstiä, mutta se kuitenkin on samaan aikaan hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Näytelmä kertoo rappioituneesta Vanja-Enosta, joka elää maaseudulla venäläisellä tilalla pitäen siitä huolta yhdessä professorin tyttären, Sonjan kanssa. Näytelmän äänisuunnittelu on hyvin hillittyä. Eeppisen musiikin siivittämä aloitus, jossa koko lavastus, eli tuo suuri "talo" pyörii 360 astetta hitaasti ympäri dramaattisten valojen keskellä on erittäin vaikuttava. Muuten näytelmässä ei musiikkia juurikaan ole. Ovien pamahduksia tehostetaan kaikuefekteillä, samoin ratkaisevien hetkien aikana kuullaan toistuvasti kuiskausmaisesti toistettavan hahmojen nimiä. Kuten mainittua, valaistus on hyvin tarkkaan harkittua ja dramaattista. Vesi on nostettu näytelmässä tärkeäksi elementiksi. Lavalla on muutama upotettu allas, joiden vettä roiskitaan ja joihin jopa sukelletaan. Keskellä lavastusta seisoo suuri kuivunut puu, joka näytelmän puolivälin jälkeen kaatuu. Samoin vesi muuttuu hiekaksi. Tämän voidaan ajatella symbolisoivan rapistumista, kuolemaa tai vaikkapa metsien ja luonnon tuhoa, joka on näytelmässä temaattisesti tärkeässä roolissa.

Kristo Salminen esittää näytelmän nimikkohenkilöä varmalla otteella, mutta ehkä hieman yllättäen, hyvin koomisella ja fyysisellä tavalla. Krista Kosonen on Jelenana loistava. Hän tulkitsee roolia hienosti ja herättää hahmon henkiin alkuperäistekstiä kunnioittaen. Muut näyttelijät yltävät heiltä odotettavissa oleviin suorituksiin. Rimanalituksia ei nähdä. Lavastuksen mahdollistamaa korkeuseroa ei, ihme kyllä, käytetä hyväksi juuri ollenkaan. Hahmot nähdään kyllä kävelemässä talon yläosan portaita ja seisomassa parvekkeilla, mutta kaikki toiminta ja vuoropuhelu tapahtuu alhaalla, lattiantasolla. Itse henkilökohtaisesti en liiemmin välitä Tsehovin tyylistä, jossa jaaritellaan paljon, mutta tapahtuu hyvin vähän, jos ollenkaan. Varsinkin kun hänen kirjoittama dialogi ei mitään järin kiinnostavaa edes ole, siis paperilla. Näyttämöllä teksti heräsi aivan eri tavalla henkiin ja sai elämän. Ohjaaja Paavo Westerberg on onnistunut hienolla tavalla sovittamaan tekstin tähän päivään ja luomaan siitä oikeasti mielenkiintoisen teoksen.

Pitkästä kestostaan huolimatta (yli kolme tuntia) Vanja-eno ei tylsistytä saati puuduta. Se pitää katsojan otteessaan alusta loppuun ja välillä jopa tällainen itseni kaltainen skeptikko luulee katsovansa teatteriesityksen sijasta "oikeaa toimintaa". Joitain mielenkiintoisia seikkoja näytelmässä silti on, jotka pomppaavat selkeästi näytelmän yleisilmeestä silmille ja joita ei voi jättää mainitsematta. Ensimmäisenä samovaari, joka onkin vedenkeitin. Mikä tämän merkitys on? Samoin Heikki Nousiaisen esittämän professorin vaatetus on vähintäänkin mielenkiintoinen; nahkatakki ja aurinkolasit. Näyttäähän Heikki todella tyylikkäältä ja gangsterimaiselta edellämainituissa vaatteissa, mutta mikä on niiden funktio itse näytelmässä, se jää epäselväksi. Muuten puvustus on kyllä erittäin yksilinjaista ja selkeää. Kokonaisuutena Kansallisteatterin Vanja-eno on hieno esitys, joka kuvastaa hienosti yksipuolista rakkautta, välinpitämättömyyttä ja maapallon tuhoa.

Hector (livenä Hartwall Areenalla 29.11.2014)

Heikin oli määrä aloittaa konserttinsa kello 19.30. Saavuin autollani Pasilaan seitsemän maissa. Kaikki lähialueen tienvarsipaikat olivat varattuja, joten pysäköin auton tuttuun paikkaan talonkulmalle, vaikka eihän siihen saisi parkkeerata. Juoksin areenalle. En ehtinyt vetää nugetteja areenan Hesburgerissa, vaikka tarkoitus oli. Konsertti alkoi ajoissa. Täytyy nyt heti alkuun parjata muutamaa asiaa liittyen tähän musiikkispektaakkeliin. Konsertin kahta puoliskoa erotti 40 minuutin (40!!?) väliaika. Oikeasti, jotain rajaa. Mitä järkeä tuossa nyt oli? 20 minuuttia olisi hienosti tuttuun tapaan riittänyt. Toisekseen, läpi koko konsertin, mutta etenkin ensimmäisen puoliskon aikana meikäläisellä oli fiilis, että Hector on tieten tahtoen valinnut uraltaan ison kasan keskinkertaisimpia biisejään ja vetää niitä nyt täällä, Areenalla. Ja ne coverit, miksi, oi miksi?

No niin, kritiikkien jälkeen voidaankin puida keikan plussapuolia. Ja niitähän riitti. Olin äärimmäisen tyytyväinen siihen, että yhtäkään huonoa biisiä Heikki ei vetänyt. Ja niitähän hänellä kyllä on, kuten nyt vaikkapa se uusi Tavallinen suomalainen mies. Esa Kotilaisen ambient-kappale Tähtien takaa, joka aloitti konsertin, oli aivan järkyttävän mahtava. Suomen Vangelis osaa! Samoin Jarmo Nikun ja sen uuden kitaristin, jonka nimeä en nyt muista, sooloilut olivat aivan järisyttävän hienoja. Samoin viulisti Elisa Järvelän vingutukset, etenkin Euroopan kitarasoolojen jälkeen, olivat mahtavia. Muutenkin koko bändille iso peukalo.

Tunnelma yleisössä oli hyvin jähmeä, välillä jopa oudon kiusallinen. Kenen idea muutenkin oli laittaa taas nuo tyhmät jakkarat permannolle? Kyseessä oli sentään rock-konsertti. Huoh, mikä tunnelmantappaja. Samoin äreää naamaa näyttävät järjestyksenvalvojat, jotka estivät pääsyn eteen jammailemaan, vaikka Heikki itse käskyttikin erästä joka puuttui naisten tanssiin: "Hei, anna olla. Kaikki hyvin". En tiedä. Jotenkin outo fiilis tästä keikasta jäi. Eikä syynä pelkästään ole autoni tuulilasista löytämäni sakkolappu.

Parhaat vedot: Olen nielaissut kuun ja Eurooppa.