Breaking Bad

Päätin vihdoinkin katsastaa tämän kaikkien ylistämän sarjan. Koukutuin välittömästi ja juuri tätä kirjoittaessani lopetin neloskauden viimeisen jakson. Olen sanaton. Ajatuksiani ohjelmaa kohtaan on vaikea punoa kasaan. Niitä riittää, paljon.

Täydellisen sarjan myytti pysyy ehjänä: sellaista ei ole. Breaking Bad kärsii jatkuvasti keskinkertaisesta ohjauksesta, musiikista ja kuvauksesta. Naishahmot ovat erittäin heikosti kirjoitettuja (kuten aina). Muuta negatiivista sarjassa ei sitten olekaan. Käsikirjoitus on kauttaaltaan laadukkainta ja parasta ikinä. Ikinä. Missään. Oli kyse sitten elokuvista tai tv-sarjoista. Henkilöhahmot ovat kaikki (niitä paria naishahmoa lukuunottamatta) nerokkaasti kasattuja. Breaking Bad on aito. Pienet tapahtumat johtavat isoihin kuvioihin. Mitään ei unohdeta. Käsikirjoittajat eivät harhaile vaan tietävät jokaisessa jaksossa koko ajan missä mennään. Ohjelmassa ei ole ollenkaan täytettä.

Vertaan kotimaista Helppoa elämää Breaking Badiin. Sarjat ovat hyvin samankaltaisia, ainoastaan Breaking Badin käsikirjoitus vie helposti voiton, mutta toisaalta Helpon elämän visuaalinen puoli on huomattavasti loistavampi. Teemoiltaan ja tarinoiltaan sarjat ovat yllättävän samankaltaiset. Kirjoittelen lopullisen tuomioni katseltuani myös sarjan viimeisen tuotantokauden. Siihen asti... Osoitellaan pyssyillä.

Peter Gabriel Helsingissä 20.5.2014

Kello 00.00. Edessäni kulhollinen salaattia ja lasillinen ananasmehua. Ananasta siksi että appelsiinimehu oli loppu. Hetki sitten Peter Gabriel lopetti konserttinsa Hartwall Areenalla. Minulla on vieläkin hieman puulla päähän lyöty-olo. Jostain kumman syystä päässäni soi David Bowien Fame eikä Sledgehammer, Solsbury Hill tai Biko.

Illan konsertti oli yksi parhaista mitä olen koskaan ollut todistamassa. Ehkä jopa top-kolmen joukossa. Pelkäsin ennen keikan alkua pitkästyväni tuntemattomampien biisien aikana, mutta enpä olisi voinut olla vähemmän väärässä. Konsertti koostui kolmesta osasta, ensimmäisestä "akustisesta", toisesta väliosasta ja kolmannesta, joka tietysti oli So-albumi kokonaisuudessaan. Lisäksi nähtiin vielä encore parin kappaleen voimin. Gabriel esittäytyi erittäin nöyränä artistina. Hän osasi yllättävänkin paljon suomea, mutta ei siltikään pölissyt turhia. Vaikka show olikin teatraalinen, ei ylilyönteihin sorruttu. Gabriel näytti vauhdikkaampien kappaleiden aikana tiheään tahtiin viittä osaamaansa tanssiliikettään.

Show oli kutakuinkin sama kuin Lontoossa viime vuonna tallennettu live-taltiointi. Kappalelista toimii. Suvantovaiheita ei ole ja homma on rytmitetty erittäin mukavasti. Okei, ehkä Solsbury Hillin jälkeen olisi voinut tulla joku toinen vauhdikas kappale. Se kun sai ihmiset (minut mukaanlukien) eteen aitaa vasten seisomaan ja pomppimaan. Down The Dolce Vita ja Here Comes The Flood olisivat olleet niin siistiä kuulla, mutta enpä niitä odottanutkaan kun ei mies ole useampaan vuoteen niitä enää vetänyt. Meno oli jokatapauksessa välillä erittäinkin raskasta. Muutamien biisien aikana ero parin viikon takaisen Nine Inch Nailsin konsertin välillä strobovaloineen oli hiuksenhienon pieni.

Minulle kohokohtia olivat Solsbury Hillin jälkeen Red Rain, Sledgehammer, Don't Give Up ja We Do What We're Told. Enpä olisi silloin pikkupoikana (nykyisin olen poika) uskonut kuulevani noita kappaleita vielä jonain päivänä sen saman originaalin orkesterin esittämänä vain parin metrin päässä edessäni. Vau.

Don't Give Up.





On siis sanomattakin selvää että tämä ilta muistetaan ikuisesti. En oikeastaan muuta osaakkaan enää sanoa.

(Jos lukaisit tänne asti, tsekkaa myös So-albumista kirjoittamani tekstinpätkä: http://blacklodgepartners.blogspot.fi/2014/04/peter-gabriel-so-1986.html )

Anssi Kelan soolokeikka 17.5.2014 Revanssissa Keravalla

Pikkuinen ruokaravintola/yhdistetty räkälä lauantaiyönä. Ruokasalin puolella, missä karaoke pauhaa on kolmisenkymmentä henkilöä. Soolokeikat ovat vähän kaksipiippuisia juttuja. Toisaalta nautin melkein enemmän mies ja kitara yhdistelmästä kuin bändin soitannasta, siis tunnetasolla, mutta soolokeikat ravintoloissa on vähän hankalia yleisön takia. Keravalla oli tuttuun tapaan jo alkuyöstä useampi enemmän nauttinut kanssaihminen ja näiden zombien määrä lisääntyi melko nopeaan tahtiin minuuttien edetessä. Puoli yhden aikaan loppui kaamea karaoke ja Anssi Kela astui pikkuiselle lavalle.

En muista ulkoa mitkä kaikki kipaleet mies esitti. Show alkoi kuitenkin Kahdella sisarella ja päättyi hitaaseen Älä mene pois-kappaleeseen. Anssilla oli pieniä ongelmia äänensä kanssa yskän takia, mutta eipä tuo menoa haitannut tai esityksen tehoa vienyt. Erityisesti Karhun elämää oli tykki veto. En ole aiemmin kyseistä laulua akustisena kuullutkaan. Lisäksi harvoin vedetty Rouva Ruusunen toimi jälleen ja sai hymyn huulille. Showta yritti jatkuvasti varastaa nelikymppinen kehnon suomiräppärin vaatteisiin pukeutunut kalju ukko, joka oli "hieman" nauttinut olutta ja esitteli keskellä lattiaa tanssiliikkeitään ym. bravuureitaan, kuten tuopin särkemistä, oluen roiskimista ja naisten iskemistä. Oranssit aurinkolasit ja lippis saa totisesti miehen nuorentumaan vähintään 20 vuotta. Ainakin henkisesti.

Dialogia Kelan ja yleisön välillä:

- Jos teillä on toiveita, niin otetaan vastaan.
- Ihme!
Hiljaisuus.
- Ei... Liian vaikee...
- Maitohapoilla! Maitohapoilla!
- Ei pysty.
Naurua.
- Vanha biisi!
- Liian vaikee (pyörittelee päätään)...
- Nostalgiaa!
- Ei onnistu... (nauraa).
- Soita Paranoid!!

Välittömästi kajahtaa ja Anssi soittaa pienen pätkän kyseistä heviviisua. Ihmisten leuat loksahtavat auki. Pari muutakin englanninkielistä toivekappaletta kuullaan, ensimmäisen ollessa Hey Joe ja toisen Holy Diver. Näitä enkunkielisiä kuulisin mieluusti Anssin soittavan enemmänkin. Yleisökin diggasi. Harmillista silti ettei Anssi muista kuinka noita harvinaisempia kappaleitaan soitetaan, Ihme ja Vanha biisi olisivat molemmat olleet niin siistejä kuulla. Sinänsä koomista että Kelalla on reilut 50 levytettyä kappaletta, mutta siltikään koko tuotannon vetäminen ei suju, vaikkakin Paranoid tai Hey Joen kaltainen puskista tuleva huuto luonnistuu. No, hieno ilta silti ja yleisökin oli kivasti mukana, vaikkakin vähäväkistä salissa oli. Arvioisin määräksi nelisen-viitisenkymmentä henkeä.

Konserttisalikeikat ovat isojen ulkolavakeikkojen lisäksi parasta antia. Näissä pikkuisissa mestoissa on kyllä omanlaisensa viehätys, mutta myöhäinen esiintymisaika vituttaa (varmasti myös itse artistiakin). Revanssissakin olisi varmasti ollut enemmän väkeä jos keikka olisi alkanut vaikkapa kymmeneltä. Tyhmästä päästä kärsii koko liiketoimi. Vai miten se sanonta meni...

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 8 - Baby Blue

Baby Bluen kirjoittivat Dennis Wilson, hänen ystävänsä Gregg Jakobson ja Dennisin silloinen vaimo Karen Lamm. Kappale äänitettiin alunperin Wilsonin toista sooloalbumia varten, mutta julkaistiin Beach Boys L.A.-albumilla vuonna 1979. Samalta albumilta löytyy toinenkin hieno Dennisin raita, Love Surrounds Me, mutta Baby Blue vie näistä kahdesta voiton. Kappale alkaa Carl Wilsonin herkällä äänellä ja minuutin kohdalla vuoronsa saa Dennis kuluneen karhean äänensä kanssa. Kyseessä on yksi koko populaarimusiikin historian koskettavimmista hetkistä. "Late at nigh when the whole world's sleeping...I dream of you"

Baby Blue julkaistiin Here Comes The Night, Beach Boysin ainoan discolaulun B-puolena. Se ansaitsee paikkansa minun mahtavalla TOP-50 listalla ehkäpä enemmän kuin mikään muu laulu.

Godzilla (2014)

Oulussakin on ne ärsyttävät kilon painavat 3D-lasit. Ei kiva. Uuden Godzillan traileri oli lupaava, erittäin lupaava. Bryan Cranston on huippulahjakas näyttelijä ja minä fanitin (ja ylpeästi fanitan vieläkin) sitä -98 Godzillaa. Alkuperäisiä aasialaisia en ole katsonut, vaikka pitäisi. Godzilla alkaa lupaavasti. Ensimmäiset puolisen tuntia ovat ihan kelvollista alustusta jollekin eeppiselle, mutta jokin silti puuttuu. Näyttelijöissä ei ole valittamista, kuvaus on erinomaista ja sitä törkeästi heiluvaa shakycamiakaan ei ole pilaamassa katselukokemusta. Okei, ehkä se jokin tulee sieltä esiin Godzillan kanssa.

Ei tule. Elokuva menettää otettaan koko ajan mitä lähemmäs loppua tullaan. Cranstonin hahmokin kuolee heti leffan alussa. Ja minä kun oletin hänen olevan päähenkilö. Ei, vaan elokuvan pääosassa seikkailee täysin persoonaton Aaron Taylor-Johnsonin roolihahmo, jonka nimeäkään en muista enää. Elokuvan alkupuolisko ja loppu ovat kuin täysin eri elokuvista. Godzilla on yksi suurimmista pettymyksistäni elokuvissa IKINÄ. Ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia leffasta pystyy nauttimaan keskinkertaisen monsterielokuvan tavoin. Sillä sitä Godzilla on, keskinkertaista.

Sinne sun tänne on ripoteltu kyllä hienoja kuvia. Tehosteet ovat näyttäviä. Plussaa myös siitä että itse Godzillaa osataan näyttää juuri oikea määrä. Elokuvan valtava potentiaali hukkuu silti täysin typerään käsikirjoitukseen. Harmi. Ja 3D osoitti jälleen kerran turhuutensa. 3D on typerä myyntikikka, ei mitään muuta. Ja Godzilla on pannukakku, mutta pahemman makuinen.

Justin Timberlake Helsingissä 12.5.2014

Ei, en mennyt paikan päälle Hartwall Areenalle. Olisin kyllä halunnut, mutta budjettini ei riittänyt kolmeen isoon areenakonserttiin samalle kuukaudelle, ensimmäisen ollessa tietysti Nine Inch Nails ja toisen Peter Gabriel viikon päästä tästä hetkestä. Olen pitänyt Justin Timberlakesta sieltä miehen soolouran alkuvuosista lähtien. Mutta erityisesti FutureSex/Lovesounds (2006) on edelleen pitänyt pintansa. Kuuntelen sitä edelleen. Timberlake on erittäin aliarvostettu laulaja ja vielä parempi näyttelijä.

Ukon uusinta 20/20 Experienceä en ole vielä kokonaisuudessaan kuunnellut, mutta Tunnel Vision -musavideo on aika kiva.

Profetia aiheesta: musiikin kuunteleminen

Michael Jacksonkin tykkää kuulokkeista.

Kuuntelen musiikkia yleensä joko kaiuttimista tai kuulokkeilla. Tuttua, eikö? Eikai joku kuuntele musaa kannettavan kiinteistä kaiuttimista? Kyseessä on rikos musiikkia ja ihmiskuntaa vastaan. Jos et raaski ostaa edes 50-100 euron laadukkaita stereokaiuttimia koneeseesi, osta parinkympin nappikuulokkeet. Laadukkaiden nappikuulokkeiden, joita saa tosiaan jo parinkympin hintaan, äänentoisto vastaa jopa kunnon kaiuttimia ja isoja kuulokkeita. Joka tapauksessa mikä tahansa näistä kolmesta on parempi kuin kannettavan kaiuttimet. Puhumattakaan kännykän kaiuttimesta...

Pointtini on se mitä kovin moni ei tunnu tiedostavan. Jos musiikkia kuuntelee kehnolla äänentoistolla, ei koe puoliakaan siitä mitä kaikkea musiikki sisältää. Yleisimmin äänestä katoaa tietysti bassotaajuudet, joita ilman mikä tahansa musiikki kuulostaa huonolta. On myös se toinen ääripää: amislaiset tojotiensa ja subwoofereidensa kanssa ajamassa ympyrää pikkukylässä. He taas saavat liiallisella bassotuksellaan minkä tahansa musiikin kuulostamaan aivan järkyttävältä.

Mielestäni on sääli että nykypäivänä, aikana jolloin kuka tahansa voi hommata itselleen kotiteatterin tai kuka tahansa voi rakentaa vaikkapa kotistudion, suuri osa ihmisistä kuuntelee silti musiikkia yhä heikkotasoisimmilla laitteilla ja huonommalla äänellä. Kyseessä on erittäin surullinen ilmiö ja kehotankin jokaista taistelemaan tätä kauhistuttavaa ilmiötä vastaan. Jakakaamme siis yhdessä propagandaa hammaspeikkoja vastaan. 

Queen: Innuendo (1991)

Innuendo on henkilökohtainen suosikkini Queenin albumeista. Albumin musiikin tyyli vaihtelee melko rankasti progressiivisesta taiderockista hevipoppikseen. Silti kyseessä on hyvin tasapainoinen ja jopa aliarvostettu teos. Lisäksi kyseessä on bändin viimeinen Mercuryn vielä eläessä julkaistu albumi.

Nimikkoraita on eeppinen genrestä toiseen pomppiva kuusi ja puoli minuuttinen ooppera. Kyseessä on Bohemian Rhapsodyn ohella yksi bändin hienoimmista hetkistä. Kakkoskappale I'm Going Slightly Mad on hieman rauhallisempi biisi, mutta edellisen tapaan se jatkaa samaa synkkää linjaa. Kolmas kipale, Headlong, on levyn biiseistä se, jolla oli suurimmat hittimahdollisuudet. Jännä juttu ettei se kuitenkaan ole pitänyt pintaansa bändin klassikoiden joukossa. Mielestäni kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Queenin tarttuvista rock-biiseistä.

I Can't Live With You, Ride The Wild Wind, These Are The Days of Our Lives ja The Show Must Go On ovat kaikki loistavia kappaleita, joista en ala sen kummemmin erittelemään yksityiskohtia. Kaupallista, mutta hienoa kamaa. Jäljelle jää Don't Try So Hard, All God's People, Delilah, The Hitman ja Bijou. Nämä kaikki ovat ihan hyviä biisejä, mutta jäävät silti selkeästi aiemmin mainittujen jalkoihin. Innuendo ei ole mikään maailman tasapainoisin kuuntelukokemus. Levy alkaa ja päättyy erittäin vahvasti, mutta keskivaiheille on piilotettu pientä täytettä.

Innuendo on helposti lähestyttävä albumi, suosittelen sitä myös heille jotka eivät Queenin tuotantoa hittejä lukuunottamatta tunne. Se kestää loputtomasti kuuntelukertoja ja sisältää useita unohtumattomia helmiä. Hoen usein sitä kuinka hyvä kappale on huonon laulajan toimesta helppo raiskata. Sama toimii myös toisin päin: huono tai keskinkertainen kappale muuttuu taidokkaiden esittäjien käsissä hyväksi tai loistavaksi. Tämä sääntö pätee kaikkeen Queenin tuotantoon. Myös bändin heikommat kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia Freddie Mercuryn loistavien laulusuoritusten ja Brian Mayn kitaratyöskentelyn takia.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 7 - Country Air

Brian Wilson/Mike Love kombinaation parhautta edustava Country Air on peräisin vuoden 1967 Wild Honey-albumilta. Kappale edustaa Wild Honeyn omintakeista, minimalistisen karsittua tuotantotyyliä. Country Air on täysin omanlaisensa teos, et löydä vastaavaa mistään. Kuuntele ja nauti.

 "Get a breath of that country air
Breathe the beauty of it everywhere
Get a look at that clear blue sky"

The Amazing Sbyder Man 2 (2014)

Jaa, Flamingossa on näköjään ne painavat 3D-lasit vieläkin käytössä. Joutavaisivat roskiin. Ärsyttävää tökkiä niitä epämukavia härpäkkeitä takaisin päähän minuutin välein yli kahden tunnin ajan. Spider-Man kakkosessa on hienot tehosteet, erityismainintana sähköefektit, jotka näyttävät tosi siisteiltä. Mitään muuta positiivista elokuvasta onkin sitten vaikea löytää.

Ensimmäistä osaa en ole katsonut. Minua ei kiinnosta. Ja sanon tämän kaiken suurena Spider-Man fanina. Omistan edelleen usean vuosikymmenen ajalta alkuperäisiä sarjakuvia. Fanitan edelleen kymmenen vuoden takaista Sam Raimin Spider-Man-trilogiaa. Etenkin osia 1 ja 2, jotka ovat kaikkien aikojen parhaiden supersankarielokuvien joukossa. Uuden Spider-Man kakkosen suurin ongelma on (yllätys yllätys) käsikirjoitus. Elokuva on täynnä todella tyhmää lapsen logiikkaa. Tämä ei tietenkään haittaisi jos elokuva olisi tehty kieli poskella-asenteella, mutta ei, vaan elokuva yrittää olla vakava. Hahmojen motiivit ja toiminta on täysin naurettavaa. Elokuvan pääelementtinä toimintakohtausten ohella on Peter Parkerin ja Gwen Stacyn "rakkaustarina".

Elokuvan rakkaustarinassa on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäisenä se että Emma Stone ei osaa näytellä. Hän on yksi kehnoimmista naisnäyttelijöistä valkokankaalla vuosikymmeniin. Toinen, suurempi ongelma on se että käsikirjoittajilla ei selvästikään ole minkäänlaista käsitystä miten rakkaus toimii. Peter Parkerin ja Gwen Stacyn välillä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Silti katsojan pitäisi uskoa että he ovat jonkin sortin rakastavaisia? Tämä kaikki aiheuttaa valtavan määrän tahattoman koomisia kohtauksia, joille on vaikea edes nauraa.

Elokuvan pääpahis, Jamie Foxxin esittämä Electro, on niin ikään erittäin kehnosti kirjoitettu hahmo. Alussa erittäin sympaattinen, tyypillinen koulukiusattu hahmo joutuu onnettomuuteen ja muuttuu Spider-Manille kostoa janoavaksi sähköhemmoksi. OK. Hahmo muuttuu sekunnissa hyväntahtoisesta koulukiusatusta psykopaatiksi murhaajaksi, ilman mitään selitystä. Onko tämän elokuvan ihan oikeasti kirjoittanut 7-vuotias lapsi?

Muita huomioitavia outouksia: Harry Osbornen ja Peter Parkerin homosuhde? Mitä vittua? Harry Osbornen hahmo noin niinkun muutenkin on todella koomisen epälooginen. Alun ja lopun täysin irralliset ja turhat lentokonekohtaukset. Todella typerät one-linerit, jotka tarjoillaan täysin vakavina. Mutta löytyy elokuvasta vielä pari pientä plussaakin. Ensimmäisenä Peterin huoneen seinällä oleva David Bowien Low-albumin kansikuva ja toisena Paul Giamattin muodonmuutos Rhinon rooliin. Tiesin Paul Giamattin olevan tässä elokuvassa ja odotin hänen ilmestymistään koko ajan. Tajuamatta että hän on mukana jo ensimmäisissä kohtauksissa. Loistava näyttelijä.

Kaikesta tästä mollaamisesta huolimatta Spider-Man 2 on ihan ok. Se on kertakäyttöviihdettä, ei enempää eikä vähempää. Milloin joku tekisi Spider-Man elokuvan, joka olisi uskollinen sarjakuville? Olen kyllästynyt näihin typeriin lastenversioihin. En suosittele tätä uudelleen lämmittelyä kellekään. Katsokaa Raimin trilogia.

Keikkakäyttäytyminen

Edelliseen keikkaraporttiini tullut Anonyymin kommentti, jossa ihmeteltiin minun rauhallisuuttani elävän musiikin tapahtumassa herätti minussa kiinnostavia ajatuksia. Keikoillehan, oli kyse sitten ravintola- tai jopa ihan areenakeikasta, kerääntyy useanlaista väkeä. Suuri osa saapuu paikalle (etenkin ravintoloihin) tarkoituksenaan juoda itsensä humalaan. Nämä "örvelöt" yrittävät sitten parhaansa mukaan pilata kaikkien muiden ihmisten illan ja huutelevat sitten perään: "Pidän vaa hauskaa!" Huvinsa kullakin. Toisenlainen sakki keikoilla on se, joka hyppii, huitoo, heiluu ja tanssii musiikin tahdissa. Osa nauttii alkoholia, osa ei. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan se neste ei lennä minun päälleni.

Minä en osaa hyppiä tai tanssia. Minä en näe siinä mitään nautittavaa. En myöskään ymmärrä mitä hauskaa on käsien nostamisessa ilmaan. Kun menen keikalle, en mene kuntoilemaan. Jos haluan kuntoilla, menen kuntosalille tai vaikkapa lenkille. Kun menen keikalle katsomaan soittamista ja kuuntelemaan laulua, katson soittamista ja kuuntelen laulua. Kyseessä on minulle täsmälleen samanlainen kokemus kuin elokuvissa käynti. En minä elokuvasalissakaan hypi ja kilju, vaan seuraan elokuvaa täydellä huomiollani enkä mieti tai tee mitään muuta. Keikalla katselen kitaristin työskentelyä. Katson laulajan eläytymistä. Katson rumpalia, kuinka hän lyö rumpuja ja mitä rumpuja hän lyö. Kuinka hän pitää kapuloita käsissään. Katson yksityiskohtia.

Vaikka seisonkin useimmiten keikalla tönkkönä kuin heinäseiväs, ehkä jalkani tai käteni lyövät rytmiä, mutta muuten seison paikallani, ei se tarkoita ettenkö nauttisi esityksestä, tai ettenkö olisi siinä mukana. Totta kai nautin ja totta kai olen. Nautin siitä varmasti vähintään yhtä paljon kuin vieressä hyppivä tyttö. Nautin siitä varmasti enemmän kuin takana heiluva alkoholisti. Enkä ole yksin. Keikoilta löytyy aina muitakin minunlaisia olentoja. Niitä, jotka ovat hommassa mukana pintaa syvemmällä tasolla. Niitä joita se hyppivä tyttö saattaa pitää ilonpilaajina tai möllöttäjinä.

Olen siis möllöttäjä.

Nine Inch Nails 8.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Lämmittelijäyhtye Cold Cave ei oikein erityisemmin kolahtanut minuun. En ole aiemmin omin silmin ollut todistamassa Nine Inch Nailsia elävänä, joten kokemus oli ainutkertainen. Tykkään Trent Reznorin musiikista, NIN-albumeista hyllystäni löytyy Pretty Hate Machine (1989), Downward Spiral (1994) , Ghosts (2008) sekä uusin Hesitation Marks (2013). Myönnetään heti alkuun että en erityisemmin pidä metallista, siispä henk. koht. suosikkejani yhtyeen musiikista ovat juurikin elektronisen suuntaan kallellaan oleva tuotanto, kuten Hesitation Marksin kappaleet. Tosin Downward Spiral on mestariteos minkä jopa minäkin allekirjoitan.

1 000 000 muuten toimii. Paras. Ikinä. Reznor taisi sanoa "kiitos" kolme kertaa keikan aikana. Ei muuta. Ei sanaakaan. Esitys on loppuun asti hiottu paketti, ja kaikki toimii. Virheille ei ole varaa eikä virheitä synnykään. Audiovisuaalinen tykitys toimii mahtavasti. Samalla yksinkertaista ja erittäin monimuotoista. Jatkuvasti vaihtuva tausta, vaihtuvat valot ja lavalle välillä laskeutuva erikoisscreeni tuovat oman siistin lisänsä pakettiin. Onneksi otin korvatulpat mukaan, vaikka en niitä yleensä käytäkään, luulen että kuuloni olisi ilman niitä tuhoutunut lopullisesti. Äänitin koko shown laittomasti äänittimelläni, mutta desibelitasot olivat sen verran kovat ettei muistikortille tallentunut juuri muuta kuin kohinaa.

Olin fiiliksissä ja jopa nostin käteni pari kertaa pääni yläpuolelle (tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin!), joten keikka oli ilmeisen nautittava. Ja niin, olisin halunnut itselleni siistin fanipaidan, mutta en raaskinut ostaa. Paidat maksoivat yli puolikkaan itse lipun hinnasta. Ei kiitos.

1. Copy of A
2. 1,000,000
3. Terrible Lie
4. March of the Pigs
5. Piggy
6. Reptile
7. The Becoming
8. Gave Up
9. Closer
10. Sanctified
11. Me, I'm Not
12. Came Back Haunted
13. The Great Destroyer
14. Hand Covers Bruise
15. Beside You in Time
16. Somewhat Damaged
17. Wish
18. The Hand That Feeds
19. Head Like a Hole
20. Hurt

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 6 - Lonely Sea

Lonely Sea on harvinainen Beach Boysin alkuvuosien tuntematon helmi. Gary Usher sävelsi kappaleen, eikä Brian Wilson, vaikka näin useimmiten luullaankin. Brian laulaa päävokaalin sekä vastasi sanoituspuolesta. Kappale löytyy vuoden -63 Surfin' USA levyltä. Lisäksi kyseessä on yksi ensimmäisistä Brianin hitaista balladeista Surfer Girlin ohella. Hienoa kamaa!

The lonely sea, the lonely sea
It never stops for you or me
It moves along from day to day

That's why my love
That's why my love
You'll never stay
You'll never stay

This pain in my heart
These tears in my eyes
Please tell the truth
You're like the lonely sea, sea
Lonely sea
(Lonely sea, lonely sea)

Pompeji (2014)

Menkää kattomaan. Mutta ei oo pakko.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 5 - Somewhere Near Japan

Tämä kappalevalinta yllätti jopa itsenikin. Se on peräisin kehnohkolta Still Cruisin' (1989)-albumilta. John Philips sai alkuperäisen idean ja kirjoitti siitä kappaleen. Philipsin narkomaanitytär soitti häämatkaltaan isälleen pyytäen häntä lähettämään joko rahaa tai huumeita, sillä molemmat oli loppu. Kun Phillips kysyi tyttärensä olinpaikkaa, vastasi hän: "I'm somewhere near Japan". Jotain reittiä kappale päätyi lopulta Terry Melcherin, Mike Loven ja Bruce Johnstonin käsiin, jotka sitten muokkasivat biisistä kyseisen Beach Boys-version. John Philipsin oma versio on melko heikko, mutta Beach Boys-biisinä laulu toimii erinomaisesti. Kyseessä on yksi bändin hienoimmista 80-luvun tekeleistä.

Jokainen jäsen Brian Wilsonia lukuunottamatta saa laulun aikana omat rivinsä laulettavakseen. Erityiset ylistykset Carl Wilsonille hienosta laulusuorituksesta ja Alan Jardinelle riveistä: "And now she's driftin' on some Chinese junk / Her world is spinning and her hope has sunk / So I close my eyes and somewhere near Japan". Kaverit osaa tosiaan laulaa. Laulun mahtavasta kitaratyöskentelystä vastaa tuntematon studiomuusikko nimeltään Craig Trippand Fall. Somewhere Near Japan on todella tuntematon ja unohdettu helmi. Se tosin julkaistaan aikanaan singlenä sekä siihen tuotettiin jopa musiikkivideo, joka löytyy alta.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 4 - Little Bird

Little Bird, fanin värkkäämä siisti musavideo.

Little Bird on bändin rumpalin Dennis Wilsonin ensimmäinen sävellystyö. Ja wau kuinka upea se onkaan. Mies kasvoi nopeasti vain muutamassa vuodessa kehnohkosta, mutta tunteella vetävästä rumpalista todella loistavaksi pianonsoittajaksi ja säveltäjäksi. Hän opetteli "salaa" itsekseen kitaran sekä pianonsoiton alkeita Brianin toimiessa bändin johtajana ja pääasiallisena lauluntekijänä. Kun Brianin huippu ja aika bändin johtajana alkoi olla ohitse 60-luvun loppupuoliskolla epäonnistuneen Smile-projektin jälkeen, astui Dennis parrasvaloon.

Dennis kirjoitti valtaosan Beach Boysin laadukkaamman pään 70-luvun materiaalista. Little Bird on peräisin mahtavalta, kepeältä Friends-albumilta, vuodelta 1968. Vaikkei Dennis koskaan päässytkään pois isoveljensä varjosta, eikä hänen musiikkia aikanaan arvostettu, on hän nykypäivään tultaessa saavuttanut ansaitsemansa rock-ikonin maineen.

Psykedeelinen Little Bird aloitti rumpalin hienon uran lauluntekijänä, jonka taiteellinen laatu ei koskaan notkahtanut alaspäin. Dennis Wilson ei kirjoittanut yhtäkään huonoa laulua viisitoistavuotisen säveltäjäuransa aikana. Hän hukkui vuonna -83, vain 39-vuotiaan.

50 parasta Beach Boys-raitaa: OSA 3 - God Only Knows

God Only Knows on jopa kliseeksi muodostunut klassikko. Se oli ensimmäinen pop-kappale jonka nimi sisälsi God-sanan. Irrotettuna Pet Sounds-albumilta God Only Knows julkaistiin Wouldn't It Be Nice-singlen b-puolena kesällä -66. Sanojen takana oleva Tony Asher kommentoi kirjassa I Just Wasn't Made for These Times: Brian Wilson and the Making of Pet Sounds (Charles L. Granata. Published by Unanimous Ltd, 2003) kappaletta seuraavanlaisesti:

This is the one [song] that I thought would be a hit record because it was so incredibly beautiful. I was concerned that maybe the lyrics weren't up to the same level as the music; how many love songs start off with the line, 'I may not always love you'? I liked that twist, and fought to start the song that way. Working with Brian, I didn't have a whole lot of fighting to do, but I was certainly willing to fight to the end for that. [...] 'God Only Knows' is, to me, one of the great songs of our time. I mean the great songs. Not because I wrote the lyrics, but because it is an amazing piece of music that we were able to write a very compelling lyric to. It's the simplicity—the inference that 'I am who I am because of you'—that makes it very personal and tender.

Kappaleen lead-vocalin laulaa Carl Wilson. Taustat laulavat Brian Wilson sekä Bruce Johnston. Brian äänitti kuitenkin ensimmäisenä pelkän oman laulunsa instrumentaaliraidan päälle. Tuo Brianin veto julkaistiin vasta myöhemmin erikoisjulkaisulla ja löytyy alta linkin takaa.