Anti-Kelat sulkekoot silmänsä. Ja varokaa jatkossakin, tämä blogi tulee käsittelemään tekstin artistia ja hänen levyjään jatkossa enemmänkin.
Olisipa minulla nyt tässä käsissäni Nummelan kansilehtinen, sen sisällä on niin siistiä nippelitietoa instrumenteista, soittajista ja äänityspaikoista. Olisiko muuten kohta aika julkaista Nummelasta vinyylipainos? Kansihan on yksi parhaista ikinä, eikä itse levykään yhtään hullumpi ole. Nummela on Anssi Kelan (2013) ohella miehen parasta jälkeä. Albumilla on todella omaperäinen soundimaailma. Kela on itse sekä sanoittanut että säveltänyt levyn kaiken musiikin. Lisäksi hän soittaa suurimman osan instrumenteista. Onneksi Pekka ja Susi-yhtye hajosi, ei sillä että en pitäisi sen tuotannosta, mutta maailmaa ilman Nummelaa on vaikea kuvitella.
Levyn aloittava Kaksi sisarta on liian aliarvostettu. Siinä soitetaan nerokkaalla tavalla muunmuassa sytkäriä. Sähköiset äänet luovat taustalle lähes taivaallisen tunnelman. Levyn toinen biisi, Mikan faijan BMW on myöskin liiallisen radiosoittonsa takia saanut turhan kehnon maineen. Vahva hip-hop tyylinen biitti toimii kappaleen perustana, kuten Nummelan monissa muissakin kappaleissa. Koko levystä olisi naurettavan helppoa tehdä puhdas räp-versio. Paleface voisi väsätä J. Karjalaisen Nyt kolisee-projektin tapaan Nummelasta räp-albumin nimeltä Mun mela. Hyväksyttäköön myös Mela mun. Mikan faijan BMW:n kruunaa kliseiset skrätsäykset, jotka Anssi veti kappaleen päälle Irwinin sinkkulevyillä. Väitän että kyseiset äänet tekivät yksinään laulusta niin menestyksekkään. Pidän todella paljon myös musiikkivideosta ja kunniamaininta siinä vilahtavasta Apulanta-paidasta!
Esko Riihelän painajainen. Nimen salaisuus ei ole minulle vieläkään paljastanut. Ehkä joku tietävämpi osaisi asiaa valottaa? Kappale on muuten levyn kohokohtia, ehdoton unohdettu helmi. Sanat ovat sopivan mystiset, mutta kaikista eniten pidän kappaleen aavemaisesta tunnelmasta. Rummut ja kitara kuulostavat soivan jossain suuren autotallin tyyppisessä tilassa. Ei mitään kliinistä menoa. Paljon kritiikkiä on saanut myös levyn ns. puhelaulu. Kaverini tokaisikin ensimmäisen kerran Levottoman tytön kuullessaan: "Oho, Anssi Kela on oppinut laulamaan". En tiedä, minusta Nummelan kappaleet toimivat parhaiten juuri näin kuin ne on äänitettykin. Tosin Puistossa soi tällä hetkellä parhaiten livenä. En myöskään pidä Alexandra Babitzinin lauluääntä kovin kummoisena. Mutta vielä pahemmin korvaan pistää Anna Kuoppamäen lauluääni Harhaa-kappaleessa. Kyseessä on muuten yksi Kelan hienoimmista lauluista, mutta Annan ääni ei vaan ole kovin hyvä. Varsinkaan Anssin rinnalla.
Palataan vielä tuohon Puistossa-biisiin. Minä olen aina pitänyt sen sanoista, mutta tiedostan etteivät ne Kelan parhaimmistoa ole. Kappale jakaakin aika vahvasti mielipiteet. Sanoja enemmän kehottaisin ihmisiä kuuntelemaan itse musiikkia. Mielestäni Puistossa on yksi taitavimmin rakennetuista suomalaista pop-kappaleista. Olen valehtelematta kuullut sen tuhansia kertoja, tai no, satoja ainakin. Edelleen aina silloin tällöin löydän siitä jotain uutta. Erikoiset ääniefektit luovat kappaleeseen jotenkin oudon häiriintyneen tunnelman. Viides biisi Kaunotar ja basisti edustaa Anssin myöhempää Rakkaus on murhaa (2005) -tyyliä. Kaunotar ja basisti on sekä sanoitukseltaan että musiikillisesti Nummelan parhaimmistoa. Jälleen yksi aliarvostettu helmi.
Rva Ruusunen kuulostaa Mobylta. Ja nimenomaan hyvässä mielessä. En tiedä onko yhtäläisyydet täysin sattumanvaraisia vai tarkoituksellisia. Tämä olisi voinut olla ihan kelvollinen hitti, sanat saavat joka kerta hymyilyttämään. Kappaleen hienoin elementti on silti loppupuolelle samplattu liikenteenhälinä, se istuu laulun tunnelmaan kuin nenä päähän. Lisäksi Rva Ruususen ja Harhaa-biisin siirtymä on yksi levyn parhaista.
Kissanpäivät sisältää todella rajun kitarasoundin. Jos oikein muistan, tämä kappale oli äänitetty kesämökillä(?). Laulussa on synkkä tunnelma, kuten koko levyllä muutenkin. Ilman Rva Ruususta, Kahta sisarta ja Kaunotarta ja basistia ja erityisesti niiden tuomaa positiivista tunnetta Nummela olisi helposti kääntynyt pelkäksi suureksi angst-kissaksi. Onhan levyn lopettava nimikkoraitakin positiivissävyinen, mutta jotenkin se silti (ainakin minulle) uppoaa enemmän sinne haikealle puolelle. Don Henleyn Boys of Summer on kaunis kappale ja Anssin suosikkeja. On siis aika selvää mistä tuo Nummelan rytmiraita on peräisin.
Vaikka Nummela onkin Kelan henkilökohtaisin sanoitus, on kappale samaan aikaan yksi hänen samaistuttavimmista. Varmaan lähes jokainen pystyy samaistumaan tuohon tunteeseen. Varsinkin jos sattuu omistamaan koiran, tai vielä parempaa, olemaan kotoisin Nummelasta (minä en ole). Ajelin viime kesänä lapissa yksikseni, tyhjällä tiellä. Kuuntelin Nummelaa ja jostain syystä se istui siihen maisemaan sanoinkuvaamattoman hienosti. Jännä juttu miten joku tuttu levy tai kappale aukeaa ihan eri tavalla kun sen kuulee eri ympäristössä. Näin ei tietenkään käy kaiken musiikin kanssa, JVG on JVG vaikka Plutolla kuuntelisi.
Nummela on Kelan tasapainoisinta tuotantoa, uusimman omanimisen albumin lisäksi. Näillä levyillä on muutenkin paljon yhtäläisyyksiä. Jos pidit Levottomasta tytöstä, kuuntele myös Nummela kokonaisuudessaan vaikka Spotifystä jos et sitä ole jo kuunnellut. Jaa, uhkaako tästä tulla nyt jälleen kerran pelkkä ylistyspuhe. Todettakoon nyt sitten vielä että levyn heikoin biisi on Mikan faijan BMW, sillä se on livenä melko tylsä. Ehkä siksi että sen on kuullut liian monta kertaa. Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti