Senkin uhalla että minut vedetään tästä hyvästä oikeuteen, lainasin muusikon omilta sivuilta levyn promokuvan, sillä en löytänyt tarpeeksi hyvälaatuista kansikuvaa mistään. Siisti sekin on, vinyylipainosta kehiin vaan! Kyllä niitä ostajia löytyy. Suuria kuvioita-albumi ilmestyi haastavaan rakoon. Jos esikoisalbumi myy yli 150 000 kappaletta, on aika paha lähteä tekemään seuraajaa. Tietysti tuossa imussa mikä tahansa myy, mutta pidemmällä kaavalla ajateltuna musan pitäisi tyydyttää vanhoja faneja olematta kuitenkaan vanhan toistoa. Suuria kuvioita ottaakin askeleen täysin erilaiseen suuntaan Nummelan hip-hop/folk tyylistä.
1972 oli se suurin hitti. Nykyäänkin se taitaa olla se kappale mistä Kela lähinnä muistetaan, jos nyt ei uutta Levotonta tyttöä lasketa. Laulu petetyille, Faijan haamu, Sormus, Ensilumi, Suuria kuvioita ja Uudet autot ovat kaikki kappaleita jotka Kela soittaa levyllä täysin itse. Jokaisen soittimen siis. Bändivaikutelma on todella uskottava, pointsit ja suuri arvostus siitä! Suuria kuvioita on kuitenkin Kelan epätasaisin albumi. Se sisältää sekä miehen uran heikoimman että kenties parhaimman (realistisemmin ilmaistuna yhden parhaista) kappaleen. Mies ja meri on puoliksi mietitty kyhäelmä. Säkeistöt toimii, itseasiassa pidän niitä aivan huippuina, mutta kertosäe on äärimmäisen tylsä ja korni: "Kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa, kaikki kiiltävä ei ole kultaa". Todellako?
Kipinöitä on todella kaunis ja herkkä kappale Jasper Pääkkösen ja Elsa Saision teiniromanssista elokuvassa Pahat pojat. Muutenkin aika rohkea veto levynavausraitana, mutta toimii. Lisäksi on hauskaa kuulla Sipe soittamassa baritonikitaraa. Ympyräkin sulkeutui vihdoin viime vuonna Anssin soittaessa slide-kitaraa Apulannan Poltetussa karmassa. Kymmenen vuotta välissä, selkeästi etukäteen suunniteltu veto! Laulu petetyille toimii livenä paremmin. Studioversio on jotenkin väsähtänyt, ottaen huomioon sen kuinka hyvä kappale kuitenkin lopulta on (siis livenä). Mutta ei tämäkään versio huono ole.
Faijan haamu olisi pitänyt pistää aikoinaan singleksi, aivan loistava biisi, yksi Kelan uran parhaista. Kaatuneiden muistolle on Arttu Wiskari-nimestään huolimatta erittäin toimiva ja koskettava. Hittiainesta sekin. Sormus on yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pidän erityisesti sen hauskasta introsta. Hyvät sanat tietysti kruunaavat paketin. Ensilumessa on kaunis tunnelma. Musiikkipuoli on hanskassa, mutta ensimmäisen säkeistön sanat jotenkin laahaavat. Harmillisen usein skippaan tämän yli, ehkä osin siksi että seuraava kappale, levyn nimikkoraita on vaan niin kova.
Suuria kuvioita kuulostaa aivan Neil Youngin kitararämistelyltä, vaikutteet on aika selvät, eikä se mikään salaisuus ole. Kyseessä on täydellinen biisi, ei vain täydellinen Anssi Kelan biisi, vaan täydellinen millä tahansa mittapuulla. Kovaa iskevä intro, tarttuvat riffit, tarttuva kertosäkeistö, loistava kitarasoolo ja hienosti kirjoitettu (ei liian totinen) tarina. Ja sitäpaitsi mikä tahansa laulu, joka sisältää ns. girl on girl-toimintaa on peukalonnoston arvoinen. Ja jos joku tulee väittämään minulle että kappaleen päähenkilö on mies, saa minulta henkilökohtaisen kurmuutuksen. Mainittakoon erikseen vielä biisin taustalaulut, toimii!
Albumin lopettava Uudet autot on myöskin nimestään huolimatta todella kaunis laulu. Hämäävä nimi, eihän se mistään uusista autoista kerro. Neil Young mainitaan. Syksy, yö, jänis, ambulanssi. Hieno maisema piirtyy mieleen, mutta ei pelkästään sanojen ansiosta. Sanat tukevat musiikin luomaa mielikuvaa. Anssilla on hieno taito käyttää erikoisia ääniä ja instrumentteja niin että ne tukevat laulun tekstiä, tai enemmänkin sen luomaa mielikuvaa. Suomessa kun ollaan yleensä musiikkialalla niin mielikuvituksettomia. Soitetaan kitaraa, soitetaan rumpuja, soitetaan bassoa. Vedetään päälle ehkä viulu ja piano jos kyseessä on herkistelybiisi. Onneksi löytyy sentään Kelan tuotanto piristämään muuten melko ankeaa Suomimusagenreä.
Suomessa bändit ja laulajat pysyttelevät lähes aina siellä omalla mukavuusalueellaan. Miksipä sieltä poistuisikaan jos levyt myyvät tasaisesti. Siksi kuuntelen melko vähän suomalaista musiikkia, tai enemmänkin kuunneltavien artistien kirjo on huomattavasti pienempi kuin ulkomaisten puolella. Silloin harvoin kun uskalletaan hypätä pois sieltä omasta lootasta syntyy lähes poikkeuksetta jotain hienoa, kuten Apulannan räpklassikko Vihollinen tai Freemanin yhteistyö Uuden fantasian kanssa. Sitten on Anssi Kelan tai vaikkapa Ismo Alangon tyyppisiä artisteja jotka pystyvät liikkumaan saumattomasti genrestä toiseen, sillä heillä ei ole niin selkeää laatikkoa. Olkoonkin niin että Kela on edelleenkin monen silmissä iskelmätähti (!?).
Viime aikoina on saanut paljon lukea (useista lähteistä) Kelan vanhan tuotannon olevan mm. sisäänpäinlämpeävää, liian totista, keskinkertaista ja ties mitä muuta. Nuo väitteet ovat täyttä höpöä ja pelkästään asiaan perehtymättömien löpinöitä. Älkää uskoko heitä vaan kuunnelkaa ja vetäkää itse johtopäätöksenne. Suuria kuvioita on hieno levy, ei aivan Nummelan tasoinen, mutta jo yksinään nimikkoraidan ansiosta se kannattaa hankkia levyhyllyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti