Jotta seuraava teksti ei menisi liian syvälliseksi ja monimutkaiseksi, jaottelen yhtyeen live-vaiheet yksinkertaisesti kolmeen osaan. Ensimmäinen sisältää vuodet 1962-1971, toinen vuodet 1972-1983 ja viimeinen 1983-2013. Jaottelua voisi tehdä huomattavasti enemmänkin, mutta en itse tykkää liiasta hifistelystä. Beach Boys on liveorkesterina vaihdellut kokoonpanoa todella paljon, vaikkakin ydinryhmä pysyikin ainakin 80-luvulle asti lähestulkoon samana. Esitysten laatu on vaihdellut vuosien varrella todella radikaalisti ja tämän takia pieni artikkeli onkin paikallaan, etenkin syystä että vastaavia kirjoituksia ei suomenkielellä ennestään löydy.
Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Wilsonin veljekset Brian, Dennis ja Carl sekä koulukaveri Alan Jardine ja Wilsonien serkku Mike Love. Alanin kuitenkin korvasi hetkellisesti naapuri David Marks, joka soitti yhtyeen ensimmäisillä levyillä. Kukaan jäsenistä ei oikeastaan osannut soittaa instrumenttejaan ensimmäisillä levyillä 60-luvun alussa. He oppivat tehdessä. Dennis ei saanut rumpuihinsa minkäänlaista opetusta, vaan hän kehitti täysin omanlaisensa soittotyylin, voimakkaan rummutuksen, joka hajotti yhden lyhyen keikan aikana vähintään kymmenen rumpukapulaa... Carl Wilson ja Alan Jardine soittivat kitaraa. Etenkin Carl kehittyi vuosien saatossa erittäin päteväksi lead-kitaristiksi. Brian soitti bassoa. Mike lauloi ja jauhoi purkkaa.
Identtinen raitapaitatyyli oli bändin managerin, Wilsonin veljesten isän, Murry Wilson idea. Kyseiset paidat pysyivätkin bändin päällä vuoteen 1966 saakka. -67 vanhentuneeseen surf-imagoon liian voimakkaasti yhdistetyt paidat vaihtuivat valkoisiin pukuihin. Alkuvuosien live-esitykset ovat nopeita ja pelkistettyjä. Surf-kitarasoundi on jutun ydin Dennis Wilsonin kovan rytmin ja Brianin falsetin kanssa. Nuo kolme elementtiä yhdistettyinä tekivät bändistä yhden 60-luvun alun kovimmista rock-bändeistä. Siis ennen the Beatlesia tai Rolling Stonesin suosiota. Mainittakoon vielä että Dennis oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen) rumpali, joka heilutti tukkaansa rytmin mukana. Ja tämähän sai kaikki teinitytöt sekaisin!
Massojen ihailu kääntyi nopeasti 60-luvun puolivälissä brittiläisen rockin puolelle. Yhtäkkiä the Beatles oli muodissa ja Beach Boys oli lähinnä nolo nuoruusajan ihastus. Sekään että bändi oli jättänyt surffi- ja hot rod-biisinsä jo vuonna -64 ja siirtynyt tuottamaan huomattavasti kypsempää musiikkia ei muuttanut faktaa: Beach Boys oli out. Good Vibrations-sinkku vuonna -66 nosti bändin vielä hetkeksi maailman huipulle. Edessä oli kuitenkin kuivat vuodet.
60-luvun loppupuoliskolla bändi joutui esiintymään mm. vanhainkodeissa ja puolityhjissä konserttisaleissa. Siis Yhdysvalloissa. Ironisesti Britanniassa Beach Boys-yhtyeen musiikkia arvostettiin todella paljon ja levytkin menivät siellä paremmin kaupaksi. Samaan aikaan Yhdysvalloissa levyt floppasivat totaalisesti. Brian ei kestänyt kiertue-elämän stressiä ja olikin jättänyt kiertuebändin jo vuonna -65. Hänet korvasi hetkellisesti legendaarinen Glen Campbell, mutta sijaiseksi vakiintui pian Bruce Johnston. Monien fanien oli vaikea sulattaa Brianin, musiikillisen johtajan, puuttumista kokoonpanosta.
Uusi vuosikymmen toi mukaan suuret muutokset. -72 mukaan otettiin the Flames-yhtyeen Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar. Uutta rumpalia tarvittiin Dennis Wilsonin loukattuaan kätensä onnettomuudessa niin pahasti ettei hän pystynyt soittamaan rumpuja useaan vuoteen. Valkoiset puvut jätettiin naulaan ja lavatyyli muuttui ajanmukaisesti todella villiksi ja vapaaksi. Bruce Johnston erotettiin/erosi bändistä, riippuen kenen suusta asia kuullaan. Mike oli ensimmäinen bändin jäsenistä joka kasvatti parran. Perässä seurasivat loputkin jäsenet. Mike Loven 70-luvun esiintymisasuista voisi koostaa jopa oman kirjansa.
Blondie ja Ricky pysyivät mukana vuoteen -74 saakka. Tuona muutaman vuoden aikana Beach Boys onnistui hankkimaan maineen Amerikan yhtenä parhaimmista livebändeistä. Ricky ja Blondie toivat musiikkiin sekä esityksiin vaadittua progressiivisuutta ja kovuutta. Dennis Wilson pääsi vihdoin loistamaan ja näyttämään karismansa edessä laulajana. Jopa Mike soitti muutaman kappaleen aikana instrumenttia, theremin-syntetisaattoria.
Vuoden -74 kokoelma-albumi Endless Summer käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Yhtäkkiä maailmaan iski voimakas nostalgia-aalto ja olihan Beach Boysin alkuvuosien surf-musiikki kuulunut miljoonien ihmisten nuoruuteen. 70-luvun alussahan bändi ei esittänyt juuri ollenkaan noita alkuvuosien hittejä. Endless Summer myi triplaplatinaa. Albumi koostuu kokonaan alkuvuosien aurinkoisista hiteistä. Beach Boys-konsertteihin saapuneet uuden herätyksen saaneet fanit eivät halunneet kuulla harvinaisuuksia tai nähdä "progressiivista" rock-showta, vaan paketin nostalgiaa. Bändi jaksoi taistella tätä massojen miellyttämistä vastaan aina vuoteen -83 saakka, antaen kuitenkin pikkuhiljaa askel askeleelta periksi.
1976 oli merkittävä vuosi. Brian Wilson liittyi takaisin kiertuebändiin. Beach Boys julkaisi uuden Brianin tuottaman albumin, 15 Big Ones. Käynnistettiin valtava Brian is back-kampanja, pinsseineen kaikkineen. Näihin aikoihin bändin henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kuitenkin nousta ja näkyä lavalla. Brianin huumeidenkäyttö teki hänestä epäluotettavan esiintyjän. Dennis Wilsonin alkoholiongelma alkoi näkyä yleisöllekin. Mies suoritti kuuluisia viuhahduksiaan lavalla kesken esitysten ja 70-luvun lopulla Mike Loven sekä Wilsonin veljesten pitkään jatkuneet erimielisyydet ja riitelyt kärjistyivät, välillä jopa lähes fyysisiksi, etenkin Dennis Wilsonin ja Mike Loven välillä.
Dennis erotettiin bändistä. Brian siirtyi basistin roolista kytkemättömän pianon ääreen. Lopulta Dennis kuitenkin suostuttiin ottamaan takaisin, mutta koska häneen ei voitu enää luottaa, pysyi lavalla hänen lisäkseen toinen rumpusetti ja rumpali. Bruce Johnston liittyi takaisin. 80-luvulle tultaessa Brian oli lihonut todella massiiviseksi ja hänen äänensä oli kaukana siitä mitä se alkuvuosina oli ollut. Carl Wilson pysyi kuolemaansa saakka yhtyeen kasassa pitävänä voimana ja johti bändiä silloin kun Brian ja Dennis rypivät päihdeongelmiensa kanssa.
Dennis Wilson hukkui vuonna 1983. Tästä alkoi lopullinen alamäki bändille. Mike Love sai vihdoin valtapaikkansa johtajana ja bändi muuttui patrioottiseksi nostalgia-aktiksi. Brian Wilson jättäytyi lähes kokonaan pois bändin toiminnasta. Carl Wilson antoi periksi. Alan Jardine jatkoi aina yhtä laadukasta esiintymistään aina vuoteen -98, Carl Wilsonin kuolemaan saakka.
Brianin poissaolo Beach Boysin toiminnasta 80-luvulla selittyy tohtori Eugene Landyn toimilla. Hän otti Brianin 24/7-tyyliseen hoitoon, mikä jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Hoidolla oli sekä hyvät että huonot puolensa. Brian sai hänen avustuksellaan käynnistettyä vihdoin soolouransa ja ennen kaikkea pääsi eroon päihteistä ja pudotti painonsa. Toisaalta Landy imi Wilsonilta lähes kaikki hänen tulonsa itselleen ja manipuloi Wilsonia vahvojen lääkkeiden avulla. Landy saatiin lopulta pitkän oikeustaistelun jälkeen pois Brianin elämästä.
Beach Boys alkoi olla yhä enemmän riippuvainen taustabändistä. Vielä 80-luvun alkuun saakka yhtye pärjäsi lähes kokonaan omien jäsentensä soittopanoksella, mutta 90-luvulle tultaessa musiikin soittivat jo lähes yksinomaan pelkkä taustabändi (Carl Wilson toki jatkoi lead-kitarointiaan). Lopulta 2000-luvulle tultaessa Beach Boys-nimellä esiintyi bändi, joka sisälsi Mike Loven ja Bruce Johnstonin lisäksi pienen taustabändin. Siis Beach Boys, jossa on YKSI alkuperäisjäsen. Brian Wilson esiintyi oman bändinsä kanssa ahkerasti ja Alan Jardine satunnaisesti omansa kanssa. Mike Love kävi oikeustaisteluita sekä Brianin että Alanin kanssa, koskien Beach Boys-nimeä sekä musiikkirojalteja. Love voitti nostamansa haasteet.
2012 bändin ensimmäisestä levystä tuli kuluneeksi 50-vuotta. Kaikista epätodennäköisin tapahtui, elossaolevat jäsenet lyöttäytyivät yhteen vielä viimeisen kerran. Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä vanhojen uudelleen lämmittely, vaan bändi julkaisi myös täysin uuden ja vieläpä loistavan levyn That's Why God Made the Radion.
Kiertue edusti musiikillisesti bändin koko historian huippua. Mike Loven Beach Boys yhdistyi Brian Wilson bändin kanssa muodostaen yli 10-henkisen orkesterin täynnä huippulahjakkaita soittajia ja laulajia. Mukana oli tietysti Brian Wilsonin, Mike Loven, Alan Jardinen ja Bruce Johnstonin lisäksi myös alkuvuosien kitaristi David Marks. Kiertue soitti yli 70-esitystä ympäri maailman ja huipentui Lontoon kahteen konserttiin syyskuun lopussa. Tuolla viimeisellä keikalla mukana olleena voin rehellisesti sanoa shown olleen paras mitä olen ikinä nähnyt, keneltäkään artistilta.
Kiertueen päätyttyä Mike Love jatkoi oman Beach Boys-yhtyeensä kanssa ilman muita alkuperäisjäseniä, vaikka he olisivatkin halunneet jatkaa. Beach Boys esiintyy edelleenkin Mike Loven ja Bruce Johnstonin johdolla ympäri maailmaa. Heidän bändiään ei nimestä huolimatta tule kuitenkaan sekoittaa siihen oikeaan Beach Boys-yhtyeeseen. Brian Wilson jatkaa edelleen sooloartistina ja valmistelee tätäkin tekstiä kirjoittaessani uutta soololevyään. Tai itseasiassa hän luultavasti tällä hetkellä nukkuu (aikaero), jos nyt ihan tarkkoja ollaan.
Beach Boys on esiintynyt Suomessa kuusi kertaa, vuosina: 1967, 1969, 1993, 1997, 2006 ja 2011. Harmi ettei noista mistään löydy oikein minkäänlaisia tallenteita. Saa vinkata jos tietää mistä löytyisi taikka sattuu omistamaan vaikka kuvia!
In Concert (1973) on loistava keikkataltionti Beach Boysin rokkaavimmalta ajalta. Bändiin ensimmäistä kertaa tutustuville se on loistava läpileikkaus heidän musiikistaan. Levy sisältää live-esityksiä sekä kuuluisista hiteistä että harvinaisuuksista. Suosittelen lämpimästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti