Daryl Hall & John Oateshan on etenkin 80-luvun hiteistään tunnettu miesduo. Mielestäni he ovat turhan aliarvostettuja. Big Bam Boom on yksi 80-luvun myydyimmistä albumeista (etenkin duoista), ei ihme että sitä löytyykin lähes jokaisen kivijalkadivarin vinyylivalikoimasta. Ei kannata antaa kornin kannen hämätä, levyn musiikki ei ole ollenkaan vanhentunutta, vaikka edustaakin 80-lukulaista new wave rockia parhaimmillaan/pahimmillaan näkökulmasta riippuen.
Out of Touch taitaa olla levyn suurin hitti. Moni pelaajanörtti on kuullut kappaleen legendaarisessa Grand Theft Auto Vice Cityssa. Albumin aloittava, eräänlaisena introna Out of Touchille toimiva Dance on Your Knees on hauska ja yllättävä tekele. Se liukuu saumattomasti kakkosbiisiin Out of Touch, joka on levyn paras kappale. Sitä seuraa hieno Method of Modern Love, joka oli aikoinaan myöskin jonkintasoinen hitti. 80-luvun tuotantotyylistä en vaan voi saada tarpeekseen ja nuo edelliset biisit edustavat sitä parhaimmillaan. Olen kuunnellut viime aikoina enemmän Anssi Kelaa (2013), joten efekti on kääntynyt hassusti väärinpäin: kuulostaapa Hall & Oates Anssi Kelalta!
Bank on Your Love on aika tyypillinen, keskiverto kappale. Tykkään laulussa soivasta lehmänkellosta ja saksofonista. A-puolen lopettava Some Things Are Better Left Unsaid jää heti ensimmäisella kuuntelulla mieleen. Muttei sekään pelkkä rallatus ole. Hyvä pojat!
.JPG)
B-puolen avaava Going Thru the Motions liikkuu jossain mahtavuuden ja ärsyttävän rajamailla. Kyllä se enemmän sinne positiivisella puolelle kaatuu. Kappaleen intro on todellinen mitä ihmettä-hetki. Cold Dark and Yesterday lähtee käyntiin todella siistillä tunnelmoinnilla. Tämähän on kuin musiikkia korvilleni! Ehdottomasti yksi levyn parhaista kappaleista. Samoin on All American Girl. Itseasiassa ei tältä levyltä huonoja biisejä edes löydy, heikoin on Bank on Your Love eikä sekään huono ole. Levyn lopettava Possession Obsession on myöskin hieno raita. Kappale loppuu gospel-henkisiin tunnelmiin.
Big Bam Boom on tutustumisen arvoinen levy vaikket 80-luvun fani olisikaan. Loput taas tykkäävät tästä aivan varmasti. Tai ainakin minä tykkään (tosin sitä ei aina kannata ottaa laadun takeena). Levy tuntuu kaiken lisäksi paranevan jokaisella kuuntelulla, tätä tekstiä kirjoittaessa soitin sen kolmannen kerran ja pidän siitä yhä enemmän. Perään voisikin kuunnella hyllystäni löytyvän toisen Hall & Oates levyn Ooh Yeah! (1988). Siitä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti