En haluaisi luoda tästä blogista Marco Bjurström-tyyppistä positiivisuuden ylistys-sivustoa. Mutta en myöskään pidä ns. dissaamisesta. Jos en pidä jostakin, jätän useimmiten kirjoittamatta siitä aiheesta. On paljon asioita ja musiikkia josta en pidä. Moby ei ole yksi niistä.
Wait For Me on odottanut minua jo pitkään kännykkäni syövereissä. Tänään vasta kuitenkin tartuin haasteeseen ja pistin albumin soimaan nappikuulokkeistani junamatkalla kotiin. Kuuntelen levyä uudelleen Spotifystä tätä tekstiä kirjoittaessani. Ensimmäinen single Shot in the Back of the Head (levyn kolmas biisi) on loistava rock-henkinen instrumentaali. Kappale on "täynnä" syntetisaattoreita, kuten koko levykin, mutta Moby käyttää niitä huomaamatta. Levy kuulostaa todella orgaaniselta. Siellä täällä samplataan tutusti mm. puhetta.
Levy sisältää suurimmaksi osaksi instrumentaalisia elektronisia downtempo-kappaleita. Välillä lähestytään ambient-tunnelmia. Musa on sävyltään melko haikeamielistä, sopii loistavasti harmaaseen sadepäivään. Olen kuunnellut aiemmin vain Mobyn Play (1999)-albumin. Sehän sisältää tietysti klassikot Porcelain ja Why Does My Heart Feel So Bad. Wait For Me:n aloittava pariminuuttinen Division on kaunis jousisoittimiin pohjautuva kappale. En erota ovatko jouset syntetisaattoripohjaisia vai oikeita, mutta hienoilta ne jokatapauksessa läpi levyn kuulostavat.
Albumi sai ilmestyessään positiivisen vastaanoton. Ei sinänsä mikään ihme, sillä ei levyltä huonoja kappaleita löydy. Shot in the Back of the Headin lisäksi levyn paremmistoa edustaa loistava Mistake, joka on levyn ainoa kappale jonka Moby itse laulaa. Miehellähän on aivan mahtava ääni!
Pitäisiköhän tähän joku yhteenvetokin vielä heittää... En nyt jaksa. Kuunnelkaa itse Wait For Me ja vetäkää johtopäätöksenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti